Toisinajattelija: Suurin ja perustavanlaatuinen ero lienee se, että Hollannissa valtaajat asuvat vallatuissa taloissa. Valtaaminen on kokonaisvaltainen elämäntapa, siinä missä Suomessa se on yhä edelleen enemmänkin harrastus.
Vietin kesälomaa Suomessa ja koin taas kulttuurisokin toisensa perään. Yhtäkkiä sisätiloihin ei saanutkaan lampsia kengät jalassa, kaduilla puhuttiin kummaa kieltä – ja talonvaltaajat, nekin olivat ihan erilaisia!
Suurin ja perustavanlaatuinen ero lienee se, että Hollannissa valtaajat asuvat vallatuissa taloissa. Valtaaminen on kokonaisvaltainen elämäntapa, siinä missä Suomessa se on yhä edelleen enemmänkin harrastus, lähinnä juuri liikkeen tuoreuden ja resurssien puutteen vuoksi.
Luultavasti jaetun lähtökohdan vuoksi Hollannin talonvaltaajat ovat kansallisuuksien kirjosta huolimatta monella tapaa yhtenäisempi ryhmä kuin suomalaiset toverinsa. Joukon laajuus auttaa, sillä jokainen voi etsiä itselleen samalla tavalla ajattelevat kaverit ja toimia näiden kanssa. Suomessa joudutaan väen vähyyden vuoksi sovittamaan yhteen niin monta mielipidettä ja ihmisryhmää, että välillä homma tuntuu yhtä toimivalta kuin nelikulmaisen palikan survominen pyöreälle tarkoitettuun koloon.
Pienissä piireissä on kuitenkin se hyvä puoli, että erilaiset ihmiset kohtaavat toisensa ja aina toisinaan on jopa pakko vuorovaikuttaa valtavirran kanssa.
Amsterdamissa puolestaan talonvaltauskulttuurilla on niin pitkät perinteet ja valtaajia niin paljon, että riskinä on pieneen aktivistikuplaan jämähtäminen. Kun kuppia kallistetaan vallatuissa baareissa, lukemista voi lainata anarkistisesta kirjastosta ja terveydenhuoltoakin saa ystävien pyörittämältä, paperittomille ja rahattomille ihmisille suunnatulta klinikalta, saattavat kontaktit ulkomaailmaan jäädä vähiin.
Se on toisinaan vapauttavaa. Aina ei huvita vastailla miks sulla on tommosia nauloja naamassa –kyselyihin tai yrittää selittää jollekulle, että ei, anarkismi ei varsinaisesti ole terrorismin synonyymi, nyt rouva on kyllä hieman erehtynyt. Samalla huomaa kuitenkin muuttuvansa yhä kärsimättömämmäksi keskustelemaan eri tavalla ajattelevien ihmisten kanssa, ja se ei liene hyvä asia, sillä niin ei maailma muutu.
Onneksi ongelma kuitenkin tiedostetaan ja yleensä siitä pyritään myös eroon. Muutama vuosi sitten jokaisessa vallatussa talossa oli oma baari, mutta nyt muotia tuntuvat olevan naapuruston asukeille suunnatut kahvilat.
Omassa naapurustossani historian havinan tuntee selvästi ja äärimmäisen positiivisella tavalla, sillä monet lähikatujen asukkaista ovat vanhoja valtaajia. Muutama vuosikymmen sitten lähes koko alue oli valtaajien hallussa, ja myöhemmin monet heistä lunastivat asuntonsa virallisestikin itselleen huokeaan hintaan. Oman historiansa vuoksi naapurit tukevat meitä innokkaasti: yksi tuo huonekaluja kahvilaan, toinen padallisen kasvisrisottoa raskaan remonttipäivän jälkeen ulkona huilaaville kämppiksilleni ja kolmas saapuu iltaisin vain ottamaan oluen ja tarinoimaan vanhoista hyvistä ajoista.
Erityisen mielellään vanhat radikaalit puhuvat kultaisesta 1980-luvusta, jolloin meno oli melkoista ja sanaton sopimus virkavallan ja valtaajien välillä määräsi, ettei poliiseilla ollut naapurustoomme tulemista. Ja vaikka joku uhkarohkea koppalakki olisi päättänyt visiittiä yrittääkin, olisi yritys tyssännyt alkuunsa – alue nimittäin rajautuu kanaviin ja ylittäviin siltoihin, jotka on mahdollista nostaa ylös. Nokkelat valtaajat käyttivät tietenkin mahdollisuutta hyväkseen, ja poliisit saivat rauhassa huudella vastarannalta.
Onneksi vanhat konkarit kuitenkin pyörivät mukana edelleen, ainakin valtausliikkeen liepeillä jos eivät aivan sen keskiössä. Näin liikkeen muisti säilyy eikä tarina koskaan katkea, ja ne joille on vuosien kuluessa karttunut erilaista tietotaitoa pääsevät kouluttamaan nuorempiaan. Esimerkiksi kaakeloinnin jalossa taidossa. Jopa minun kaltaiseni kulttuuripelle oppii käytännön toimiin kun oikein opetetaan.
Oona Juutinen
