Yhdysvaltalaisen filosofi & queerteoreetikko Judith Butlerin mukaan elämme aikaa, jolloin sodat raamitetaan julkisuudelle sopiviksi. Nämä raamit määrittävät, kenen kärsimyksellä on väliä. Butler erittelee Irakin kidutuskuvien, Gazan sodan & eurooppalaisessa maahanmuuttopolitiikassa käytetyn väkivaltapuheen yhteyksiä.

Valtiollinen väkivalta ei ole mediatutkimuksen tyypillisimpiä aiheita. Kuitenkin valtioiden – myös kotimaani USA:n – pyrkimykset kontrolloida sotaa julkisuudessa tulee ilmi paitsi audiovisuaalisessa mediassa, myös ennen kaikkea siinä, mitä voi lukea.

Mutta eikö väkivallasta kertomisen säätely ole jo väkivaltaa? Jos vastaus on kyllä, nousee esille kaksi väkivallan muotoa: pyrkimys tukahduttaa yleinen tietoisuus väkivallasta ja pyrkimys esittää väkivalta valmiiksi selitettynä, rationalisoituna ja oikeutettuna.

Säätely ei kuitenkaan aina onnistu. Digitaalisen valo- ja videokuvan leviämistä on lähes mahdoton kontrolloida sen helpon kopioitavuuden takia. Kuvat leviävät usein sensoreiden ulottumattomiin – ja palaavat sitten näiden tietoisuuteen kiusallisella tavalla – kuten tapahtui mitä ilmeisimmin Abu Ghraibin valokuvien kohdalla. Mielestäni pyrkimykset peitellä väkivaltaa ovat jo osallisuutta väkivaltaan. Pyrkimys oikeuttaa väkivalta ja säädellä sen selittämistä on puolestaan oma väkivallan muotonsa.

En kuitenkaan väitä, että valtion sotajournalismille asettamat rajoitukset (kuten Obaman hallinnon päätös kieltää kidutuskuvien täysimittainen julkaiseminen) olisivat sama asia kuin pommittaminen tai kiduttaminen.

Tiedonvälityksen merkittävyys väkivallan muotona ymmärretään, kun ilmiö käännetään kysymyksen muotoon. Voiko sota jatkua, tai kiihtyä kuten Afganistanissa on käymässä, ilman, että ensiksi valmistellaan ja muokataan kansan käsitystä sodasta ja rajoitetaan sellaista tiedonvälitystä, joka saattaisi lietsoa sodan vastustusta?

Sota on liiketoimintaa, joka tuottaa ja ylläpitää prekariaattia

Ehkä meidän on muutettava yleistä käsitystämme sodankäynnistä, jotta voimme ymmärtää, miten audiovisuaalista tietoa kontrolloimalla luodaan yhteisymmärrystä, joka mahdollistaa sodankäynnin ilman yleistä kapinaa.

Sodat synnyttävät oikeuden pelkistää elämä kuolemaksi tai silmittömäksi kärsimykseksi, oikeuden hävittää elämää sotilaallisin keinoin, harjoittaa terroria ja tuhota infrastruktuurin tarjoamat elämän edellytykset sota-alueelta.

Tässä merkityksessä sota on liiketoimintaa, joka tuottaa ja ylläpitää prekariaattia. Ihminen voi olla väkivallan uhri muulloinkin kuin ollessaan suoran väkivallan kohteena. Yhtenä sotien tarkoituksena on heikentää ja hallita väestöä, joka sitten tuottaa työläiset ulkovaltojen ja monikansallisten yhtiöiden valvonnassa tapahtuvaan maan jälleenrakennukseen.

Sotien tarkoituksena on siis osaltaan tuottaa epätoivoista työvoimaa pidempiaikaisten taloudellisten tavoitteiden hyväksi. Sotia myös käydään usein korkean työttömyyden aikoina työväenluokan työllistämiseksi ja hyödyntämiseksi.

Tämä hyödyttää valtiovaltaa ja sen suhdetta yritysmaailmaan. Aina tällaiset suhteet eivät toimi, kuten on käynyt esimerkiksi Halliburtonin kanssa, joka korruptioskandaalinsa myötä on menettänyt suurimman osan investointimahdollisuuksistaan Irakissa.

Irakin kansa puolestaan on osoittautunut huomattavasti vähemmän alistuneeksi liike-elämänsä kolonisaatioon kuin odotettiin.

Sodan kehykset rajaavat, kenen kärsimyksellä on merkitystä

Uusimman kirjani Frames of War pääväittämä on, että ne kehykset, joiden kautta opimme ymmärtämään sotaan kuuluvaa väkivaltaa, osallistuvat sodan luomiseen ja ylläpitämiseen.

”Kehyksillä” en tarkoita vain kuvan rajoja, vaan rajoja sille, mitä ylipäätään voidaan ajatella. Kun ihmisen tai kokonaisen kansan elämä rajataan ajattelun ulkopuolelle, sodankäynnistä tulee välittömästi helpompaa.

Kun esimerkiksi tietyt kehykset korostavat jonkun kärsimystä, jonkun toisen kärsimys jää aina kuvan ulkopuolelle. Miten jonkun elämää voi arvostaa, jos siihen liittyvää kärsimystä ei näe, tai jos sen menettämistä ei voi todistaa?

Tällaisia kehyksiä sovelletaan ihmisen vangitsemiseen ja kiduttamiseen, mutta myös maahanmuuttopolitiikassa niiden kautta päätetään se, keitä kohdellaan elävinä ihmisinä ja keiltä tämä status evätään.

Rasismin muodot tuottavat eri kansallisuuksista tyypillisiä käsityksiä, joiden perusteella jaamme tai jätämme jakamatta empatiaamme.

Empatian epätasainen jakaantuminen kansojen ja kansallisuuksien välillä selittää, miksi tietyissä poliittisissa asetelmissa tunnemme kauhua, syyllisyyttä, oikeutettua sadismia, surua tai välinpitämättömyyttä – jos ylipäätään tunnemme mitään.

Yleisellä tasolla on helppo yhtyä mielipiteeseen, että ei ole elämää ilman riippuvuutta ravinnosta, jonkinlaisesta asumuksesta ja laajemmista sosiaalisista turvaverkoista, ei kuolemattomuutta tai vahingoittumattomuutta.

Silti tietyt valtiollisen väkivallan strategiat, kuten sodankäynti, pyrkivät tekemään tästä prekariaatin olemassaolon ehdosta väestöllisen erottajan. Sota pyrkii maksimoimaan prekaarisuuden kohdeväestössä ja samalla minimoimaan sen sillä puolella, joka on sotatoimien kohteen valinnut.

Mielestäni prekariaatin tuottaminen on samalla sekä materiaalista että havaittavaa, sillä ne, joiden elämään ei lähtökohtaisesti liitetä kykyä kärsimykseen (ja joita ei siksi arvosteta) joutuvat kärsimään nälänhädästä, asunnottomuudesta, työttömyydestä, äänioikeudettomuudesta sekä väkivallasta ja kuolemasta.

Tasa-arvo on lähtökohta taistelussa prekarisaatiota vastaan

Keskusteltaessa siitä, miten turvata perustarpeiden saanti ja pitää elämä elinkelpoisena, on pidettävä yllä tasa-arvon vaatimuksia, jotta prekariaattiin kuulumista, sosiaalista epävakautta, voitaisiin ymmärtää yleisempänä tilana.

Kun tasa-arvo on lähtökohta, voidaan harjoittaa sosiaalipolitiikkaa, joka pyrkii tasa-arvoon tyydyttämällä materiaaliset tarpeet keskinäisen riippuvuuden kautta.

Sen sijaan epätasa-arvoisesti jaetun empatian politiikka pyrkii kieltämään tasa-arvoisen julkisuuden, tasa-arvoisen kuolevaisuuden ja vahingoittuvuuden jakamalla hyvinvointia ja väkivaltaa epätasaisesti.

Kun prekaarisuus tunnistetaan yleismaailmalliseksi ilmiöksi, sitoudutaan samalla voimakkaasti normatiiviseen näkemykseen tasa-arvosta, mikä taas kannustaa globalisoimaan ihmisoikeuksia yhä päättäväisemmin.

Tällöin keskeisiä ovatkin perustarpeet, jotka ovat edellytys hengissä pysymiselle. Näitä tarpeita voidaan kutsua ”materiaalisiksi”, mutta heti kun käsitämme, että ne ”kehykset”, joiden kautta nämä tarpeet joko tunnistetaan tai kiistetään, tekevät sodan mahdolliseksi, ymmärrämme myös, että nämä kehykset ovat osa sodan materiaalista puolta.

Kameralla tähdätään kuten aseellaSota esitetään kehystettynä

Keskeinen väittämäni ei ole se, että sotaa sensuroidaan. Sen sijaan sota esitetään tietyllä tavalla kehystettynä.

Voimme tietää vain sen, mitä näemme ja että visuaalista informaatiota rajaamalla rajataan suoraan sitä, mitä voimme tietää. On muitakin tietämisen muotoja kuin näkeminen. Visuaaliset ja käsitteelliset kehykset ovat keinoja, joilla rakennetaan ja tuhotaan kansoja tiedon ja sodankäynnin kohteina. Samalla nämä kehykset ovat väyliä, joiden kautta sosiaalisia normeja voidaan välittää ja toteuttaa.

Näiden kehysten sosiaaliset normit tuottavat käsityksen niistä ihmiselämistä, jotka ovat surtavia ja niistä, jotka eivät ole. Jälkimmäisiä ei voida menettää tai tuhota, sillä ne asuttavat jo menetettyä ja tuhottua aluetta; ne ovat jo syntymästään hävittyjä ja tuhottuja. Niiden aktiivinen tuhoaminen vaikuttaisi liiallisuudelta tai tavalta vahvistaa jo oletettu totuus.

Kehykset eivät siis ole vain työkaluja, joilla sodan aikana erotetaan elävät kuolleista ja pidetään yllä näitä kategorioita.

Sota on pikemminkin tarkoitettu luomaan tällainen toistuva, väkivaltainen erottelu elävien ja kuolleiden välille. Tätä voidaan pitää kansakuntien ontologisena jaotteluna, jossa toiseen ryhmään kuuluvat ovat – ja ovat aina olleet – sosiaalisesti kuolleita.

Tarkastelen seuraavaksi lyhyesti Abu Ghraibin kidutuskuvien julkaisemista ja Gazan sodassa kuolleiden kuvaamista.

Yksi tulkinta on, että kuvien julkaiseminen on ensisijaisesti paljastamista, ja Abu Ghraibin kuvat tosiaan olivatkin maailmanlaajuinen paljastus. Mutta jos kidutus on ihmisen yksityisyyden äärimmäistä loukkaamista, eikö kuvien julkaiseminen tällaisesta loukkauksesta loukkaa yksityisyyttä?

Pentagonin asettama 18-vuotinen kielto oli tarkoitettu suojelemaan uhrien ja näiden omaisten yksityisyyttä: perusoletuksena oli, että suru on yksityistä. Tämä taas on tietysti täysin kulttuurisidonnainen käsitys, sillä useissa kulttuureissa sureminen on äärimmäisen sosiaalinen tapahtuma.

Abu Ghraibin kuvien kohdalla yksityisyyttä lähestyttiin toisella tapaa. Lähtökohtaisesti kidutettuja pitäisi suojella enemmältä yksityisyyden loukkaamiselta. Tätä taustaa vasten kuvien julkaiseminen oli osa kidutusta. Kamera oli alun alkaen yksi kidutuksen välineistä, ja sen avulla pyrittiin maksimoimaan häpeän ja suojattomuuden tunne osana vankien henkistä murtamista.

Voiko suurella yleisöllä sitten olla oikeus tietää, ketä on kidutettu tai kuka ja kuinka moni on kuollut, jos tämä loukkaa niiden ihmisten oikeuksia, joita on kiduttanut myös ei-toivottu julkisuus? Toisaalta jos valokuvia tarvitaan todistusaineistoksi esimerkiksi oikeudenkäynnissä, voidaanko niitä hyödyntää toistamatta samalla alkuperäistä rikosta?

Onko kuvallinen keino, jolla rikos paljastettiin, peruuntumattomasti juuri se keino, jolla rikos toteutettiin?

Abu Ghraibin kohdalla kysymyksen tekee entistä monimutkaisemmaksi se, että kaikkein kattavimman kuvakokoelman (yli 1000 kuvaa) julkaisemista Salon-verkkolehdessä helmi- ja maaliskuussa 2006 rajoitti kansainvälinen, rikosten uhrien yksityisyyttä suojaava lainsäädäntö.

Salonin julkaisema aineisto voi olla sama kuin se, josta on tullut puolustusministeriön kanssa käytyjen oikeustaisteluiden kohde, ja vaikka kuvia puuttuisikin, luku on massiivinen.

Abu Ghraibin kuvat ovat osa systemaattista väkivaltaa

Armeijan sisäisestä rikostutkinnasta (U.S. Army Criminal Investigation Command) vuodetut tiedostot sisälsivät kaikkiaan 1 325 kuvaa ja 93 videota. Määrä ei kuitenkaan ole missään suhteessa itse kidutuksen yleisyyteen. Abu Ghraibin kuvat ovat vain välähdys systemaattisesta toiminnasta, joka on jatkunut yhtä pitkään kuin itse sota terroria vastaan.

Salon tutki Abu Ghraibin kuvien julkaisun yhteydessä niihin tehtyjä merkintöjä. Armeijan lisäämissä kuvateksteissä oli muun muassa väärin kirjoitettuja nimiä ja epäselviä aikaa ja paikkaa koskevia kirjauksia. Tapahtumien todellinen eteneminen ei käynyt ilmi pelkästään kuvista, vaan kronologia ja kidutusmetodien muuttuminen jouduttiin rekonstruoimaan jälkikäteen. Kysymys rekonstruktiosta – aivan kuin kysymys uhrien ihmisarvon palauttamisestakin – on monimutkainen siksikin, että uhrien kasvot on jouduttu julkisuudessa sumentamaan juuri yksityisyyden suojaamiseksi.

Lopputuloksena yleisöllä on nähtävänään joukko enimmäkseen kasvottomia ja nimettömiä uhreja.

Millaisesta ihmisyydestä voidaan puhua tilanteessa, jossa ihmisyyden merkkejä on tuskin lainkaan jäljellä? Vaikka kasvojen tai nimen esittäminen ei ole aina välttämätöntä ihmisyyden osoittamiseksi, toivoisin itse, että media voisi näyttää niiden kasvot, nimet ja tarinat, joiden elämät ovat tuhoutuneet menneissä ja parhaillaan käytävissä sodissa. Kun ihmisyydestä jätetään jäljelle vain jokin vähäinen merkki, se voi auttaa meitä muistamaan, että ihmisyydelle ei ole yhtä määrittävää normia, ja että voimme löytää inhimillisyyden merkkejä vasta kun yksittäisestä määrittävästä normista on luovuttu.

Yksikään ihmiselämä ei täytä tarkkaan rajattua normistoa, mikään muotopiirre ei määritä ihmisyyttä; ei järjestys tai sukupuoli, ei osallisuus järjestä, sillä rationaalisuus määritetään eri tavalla erilaisissa sosio-kulttuurisissa yhteyksissä.

Kun ihminen yrittää hoitaa asioitaan, tietynlainen yhteismitattomuus normin ja käytännön välillä tulee usein esille. Käytännössä elämä sisältää sekä inhimillisiä että eläimellisiä puolia ja joissain tilanteissa jopa metallisia ja konemaisia ulottuvuuksia, näin erityisesti sodassa. Niinpä ihmisen kyky järjestää elämänsä halutun kaltaiseksi on rajattu.

Ehkä ihmistä yhdistää eläinkuntaan juuri tietty epävakaus, prekaarisuus, joka velvoittaa meitä suojelemaan haavoittuvia ja saa meidät suremaan kuolleita. Tämä ei edusta mitään ihmiskeskeistä määrittelyä, vaan se sijoittaa meidät yksinkertaisesti eläiminä keskelle epävakaata elämää, prekariaattia.

Niin moni kuva Yhdysvaltojen käymistä sodista on säästänyt meidät kuolleiden kasvoilta ja nimiltä. Olemmeko silti kykeneviä tuntemaan raivoa näiden ihmisten kohtelusta tai suremaan menetettyjä ihmiselämiä? Tarvitsemmeko nimiä voidaksemme todistaa julmuuksia ja kärsimystä? Kyllä ja ei.

Nämä tiedot eivät toisaalta kuulu meille. Voimme ajatella, että asettamiemme normien mukaan inhimillistäminen vaatii nimen ja kasvot, mutta kasvojen merkitys meille saattaakin piillä juuri niiden peittämisessä tai sumentamisessa. Meillä ei ole erityistä oikeutta tuntea näitä kasvoja ja tietää näitä nimiä, mutta tämän rajoituksen tunnustaminen saattaa olla tapa tunnustaa elämä, jota valokuva ei voi vangita tai kontrolloida.

Kansainvälinen lainsäädäntö kieltää meitä altistamasta sodan uhreja enemmälle julkisuudelle sekä nimeämästä uhreja ja tarjoamasta näinjulkisuudessa yhteyttä uhriin. Tämä logiikka olettaa, että julkisuudelle altistaminen on sama kuin rikoksen toistaminen.

Haasteena tällaisessa tapauksessa olisi siis dokumentoida kiduttajan toiminta, samalla kun täysi tutkinta pitäisi kohdistaa myös niihin, jotka tekivät rikoksesta julkisen skandaalin. Kuitenkin tästä kaikesta pitäisi selvitä lisäämättä uhrin kärsimystä entisestään.

Valtiovallan toimintaan on selkeästi kuulunut oletus, että sodan kehyksiä kontrolloimalla voidaan sodan visuaalisille ulottuvuuksille asettaa selkeät rajat. Mutta internetin ja muun digitaalisen teknologian myötävaikutuksella nämä ulottuvuudet ovat karanneet valtiovallan käsistä. Minkälaisia mahdollisuuksia tämä avaa meille, jotka pyrimme vastustamaan paitsi sotaa myös muita siihen liittyviä valtiollisen väkivallan muotoja, jotka koskevat maahanmuuttajia, valtiottomia?

Kuvat kidutuksesta eivät todistusaineistona kyseenalaista pelkästään sodan oikeutusta, vaan myös sotavankien kohtelun laillisuuden sinänsä. Näin ne todistavat samanaikaisesti sekä sotarikoksista että sodan yleisestä rikollisuudesta. Poikkeaako vankien kiduttaminen todella kylien pommittamisesta?

Eivätkö kyseiset ihmiskohtalot ole samalla tavalla vähäpätöisiä: ihmisiä, joita ei ole voitu tappaa tai vahingoittaa, koska heitä ei ole koettu kuolevaisiksi ja vahingoittuviksi? Heitä ei koeta kuolevaisiksi tai vahingoittuviksi, koska meille he eivät ole koskaan olleet elossa ja siten tuhottavissa. He eivät ole meille vielä niitä, joiden prekaarisuus asettaa meille vaatimuksia luoden perustan heidän tasa-arvoisuudelleen ja oikeuksilleen, perustan sille, että heidät koetaan ihmisarvoisina, hauraina ja keskinäisesti riippuvaisina.

Kuolleiden lukumäärien käyttäminen on osa sotaa

Luvut ja erityisesti kuolleiden lukumäärät eivät ole merkityksellisiä vain sodan kuvaamisessa vaan myös sodankäynnin mekaniikassa. Ne ovat keino kehystää ja rajata sodan aiheuttamia menetyksiä, mutta me emme automaattisesti tiedä, milloin tai miten mitkäkin luvut ovat merkityksellisiä. Voimme kuitenkin kiinnittää huomiota siihen, miten lukuja kehystämällä myötäelettävät kuolemat erotellaan sotaa käytäessä.

Kuolleita ja haavoittuneita koskeva kirjanpito on aina osa sotilaallisia operaatioita, kuten osa viimevuotista Gazan sotaa. Jotta tapahtumista voisi muodostua koherentti käsitys, hyödynnämme lukujen tukena tapausesimerkkejä operaation kulusta ja koetusta kärsimyksestä. Keinot eivät kuitenkaan välttämättä riitä muodostettaessa käsitystä siitä, kenen elämä on merkityksellinen ja kenen ei.

Numerot voivat olla merkityksettömiä silloinkin, kun todella ymmärrämme, mitä numeroilla kerrotaan. On paradoksaalisia tilanteita, joissa luvut eivät ilmaise arvoa. Jollekulle sodassa kuolleiden lukumäärä on kauhistus, toiselle täysin merkityksetön.

Missä tilanteessa luvuilla sitten on merkitystä, kenelle ja miksi? Ja miksi ne ovat toisinaan merkityksettömiä?

Paradoksaalista on myös se, että kvantitatiiviset eli määrälliset menetelmät ovat perinteisesti erityisen arvostettuja yhteiskuntatieteissä. Kuitenkin luvut ja numerot ovat tietyillä elämän osa-alueilla voimattomia. Tämä viittaa siihen, että tietyt käsitteistämisen mallit vaikuttavat erittäin voimakkaasti todellisuuden kokemiseen. Nämä mallit toimivat kiistämisen rituaalisina muotoina, ja siksi edes numeroiden positivistisesta todistusvoimasta ei ole niille vastusta.

On esimerkiksi luonnollista olettaa, että kuka tahansa olisi raivoissaan kuultuaan, kuinka monta äitiä ja lasta Gazan sodan seurauksena on kuollut.

”Äidit ja lapset” on meille emotionaalisesti erityisen merkityksellinen kategoria, sillä siihen liittyy oletus viattomuudesta. Tällainen oletus ei tietenkään aina osoittaudu oikeaksi, eikä lapsuuskaan ole ongelmattomasti määriteltävissä iän perusteella.

Oletetaan kuitenkin hetkeksi, että yleisessä ajattelussa äitien ja lasten kuolemaa ei yksinkertaisesti voida hyväksyä sodan väistämättömänä ja oikeutettuna seurauksena.

Näin tosiaan ajatellaan, mutta väitän, että samalla on mahdollista kyseenalaistaa naisten ja lasten ontologia naisina ja lapsina riippumatta siitä, toimivatko ja käyttäytyvätkö nämä kuten naiset ja lapset oletusarvoisesti toimivat. Tämän kyseenalaistamisen myötä voidaan samanaikaisesti pitää kiinni naisten ja lasten koskemattomuudesta ja hylätä se: kieltämisen ja rationalisoinnin monimutkaisen yhdistelmän kautta naisten ja lasten kuolema ei enää kosketakaan ”naisia ja lapsia” kategoriana.

Tämänkaltainen järkeily oli suosittu metodi esimerkiksi Israelin lehdistössä Gazan sodan jälkeen. Luvut olivat tiedossa, mutta niillä ei ollut merkitystä. Tämä oli mahdollista, koska tuhoamisen kohteet oli jo käsitteistetty sodan välineistöksi.

Esitän seuraavassa kuitenkin tilastollista tietoa. Tämä siitä huolimatta, että lukuja esittäessäni tiedän itse asettavani ne tiettyihin kehyksiin. Toisin kuin sanonta väittää, luvut eivät puhu puolestaan.

Yritän siksi esittää sodassa kuolleiden lukumääriä tavalla, joka ei sulaudu osaksi sodan kehyksiä – yritän toisin sanoen itse olla osallistumatta aktiivisesti sodankäyntiin omalla toiminnallani. Tavoitettani ohjaa se periaate, että surtavien ja surematta jäävien erottelemista leimaava äärimmäinen epätasa-arvo on jotain, jota vastaan meidän kaikkien on noustava tasa-arvoon ja keskinäiseen riippuvuuteen perustuvan maailman nimissä.

Niinpä esitän seuraavat luvut yrittäen samalla korjata sitä epätasa-arvoa, joka kuuluu vallitseviin käsitteistämisen ja tuntemisen malleihin. Nämäkin luvut esiintyvät normatiivisessa kehyksessä, mutta tämä kehys vain yksinkertaisesti toimii sotaa vastaan, ei osana sitä.

Kuinka monta kuoli Gazassa?

Palestiinan ihmisoikeuskeskus pyrki pitämään lukua 23-päiväisen sodan uhreista. Keskuksen mukaan 1285 palestiinalaista tapettiin ja 4 336 haavoittui, näistä suurin osa siviilejä. YK:n erityisraportoija Richard Falk esitti hieman erilaisia lukuja: 1 434 palestiinalaista kuoli, ja 960 kuolleista oli siviilejä, mukaan lukien 121 naista ja 288 lasta.

Israel on kyseenalaistanut näiden laskelmien oikeellisuuden väittäen Hamasin suurennelleen lukuja. Lisäksi Israel on väittänyt pystyvänsä todistamaan yli 700 kuolleen olleen Hamasin taistelijoita.

Jos Israelia on uskominen, kuolleita palestiinalaissiviilejä on silti 500–1 000. Valitsemamme luku riippuu luonnollisesti siitä, miten siviili määritellään. Siviilien muodostaman kategorian käsittämiseksi on puolestaan kysyttävä, voiko Hamasiin kuuluva ihminen edelleen olla siviili ja voidaanko Gazan alueella (esimerkiksi ilmasta käsin) todella erotella, kuuluuko joku Hamasiin vai ei.

On myös muistettava, että Hamasilla on sekä aseellinen että poliittinen siipi. Kun sanomme, että kuollut kuului Hamasiin, teemme yleistyksen, joka häivyttää mahdollisesti tärkeän eron. Jos hyväksymme, että Hamas osallistuu Gazan alueella yhteiskunnan rakentamiseen ja ylläpitämiseen, emme voi erottaa järjestöä siviiliväestön elämästä emmekä siten myöskään siviilejä Hamasin jäsenistä.

Itse asiassa yksi syy Israelin haluttomuudelle päästää humanitaarista apua Gazaan on se, ettei se halua ratifioida tai laillistaa Hamasin jo vakiinnuttamaa ja ylläpitämää avustusjärjestelmää. Tämä oikeastaan vahvistaa sen, että Israel (siis sen hallinto) katsoo Hamasin osaksi Gazan infrastruktuuria ja siviiliyhteisöä.

Jos siis katsomme, että vain osa Hamasista osallistuu sotilaalliseen toimintaan ja toiset taas toimivat logistiikan, ruoan ja veden jakelun, majoituksen ja poliisivoimien ylläpidossa, mitä tarkoitamme, kun sanomme kuolleiden kuuluneen Hamasiin?

On olemassa muitakin lukuja, jotka ovat kiistattomia: yli 80 prosenttia Gazan 1,5-miljoonaisesta väestöstä on riippuvaista kansainvälisestä ruoka-avusta, jota Gazan piirityksen aikana ensin rajoitettiin radikaalisti ja sitten pysäytettiin kokonaan (vrt. 63 prosenttia vuonna 2006).

Nälänhädästä Gazassa on keskusteltu yleisesti jo pidemmän aikaan. Jo yli vuosi ennen tuoreinta Gazan sotaa 87 prosenttia gazalaisista eli köyhyysrajan alapuolella. Hyökkäyksen jälkeen luvun on arvioitu nousevan 95 prosenttiin. Marraskuussa 2007 Punainen Risti raportoi Gazaan pääsevän ruoka-avun riittävän hengissä pysymiseen muttei elämiseen. Viimeaikaisten tapahtumien jälkeen tiedossa on jo varsinaisia nälkäkuolemia, joiden uhreina on erityisesti ilman hoitoa jääneitä pitkäaikaissairaita.

Kuinka tukahduttaa suuttumus?

On aina mahdollista lukea ja kuunnella tällaisia lukuja ja sitten sysätä ne syrjään. On aina mahdollista olettaa, että lukujen esittäjä on puolueellinen, Israelin vastainen, eikä kiinnostunut tarkastelemaan tilannetta kokonaisuudessaan.

On kuitenkin muistettava, että myös monet juutalaisryhmittymät kritisoivat Israelin hallinnon politiikkaa ja monet, jotka todella välittävät Israelin tulevaisuudesta, pitävät maan politiikkaa itsetuhoisena. Jos edellä esitetyt luvut unohdetaan tarkoituksellisesti niiden tukemien poliittisten johtopäätösten takia, tarkoituksena on suojella jo muodostettua poliittista käsitystä sitä kohtaavilta vakavilta haasteilta.

On toki myös mahdollista tutustua tilastoihin, hyväksyä niiden sisältö ja silti pitää niitä merkityksettöminä. Kyse voi olla välinpitämättömyydestä tai siitä, että koettua kärsimystä pidetään ansaittuna. Tai sitten syynä voisi olla oikeamielisen tunteettomuuden muoto, jota on kultivoitu vuosia osana kansakunnan muodostamisprojektia ja jota tukevat politiikassa, valtamediassa ja sotastrategioissa ääneen lausutut sosiaaliset normit.

Nämä ovat keinoja vastustaa ja tukahduttaa suuttumus, joka saattaisi muuttua vaatimuksiksi lopettaa väkivalta. Mutta oikeamielinen tunteettomuus ei ole ainoa tappamiseen tarvittava ominaisuus. Tappamisesta on saatava myös moraalista tyydytystä, jopa voitonriemua.

Analysoin seuraavaksi muutamia Israelin sotavoimien kulttuurisia sivujuonteita, joita esiintyi Gazan sodan ja edelleen jatkuvan piirityksen aikana. Tarkoituksena oli maksimoida muiden prekaarisuus samalla, kun se pyrittiin minimoimaan Israelissa. Tämä strategia ei voi tietenkään toimia, koska se pyrkii samanaikaisesti vähentämään omaa altistumista väkivallalle tekemällä toisista radikaalisti – jopa pysyvästi – alttiita sille.

Tasa-arvon tuottavat perusehdot kielletään epävakauden epätasaisen jakautumisen hyväksi. Tämä taas ei voi toimia, koska epävakauden kieltäminen omalla kohdalla johtaa siihen, että myös vastapuoli pyrkii kieltämään epävakauden omalla kohdallaan.

Tosiasiassa olemme sidoksissa tuntemattomiin, joita emme ole koskaan valinneet. Toisen tappaminen on elämän kieltämistä, ei vain uhrin eikä tappajan itsensä, vaan sosiaalisen, yhteisöllisen elämän. Tämä yleinen totuus tulee julki Israelin ja Palestiinan välisessä suhteessa, sillä nämä liittyvät erottamattomasti ja peruuttamattomasti toisiinsa ilman mitään sopimuksia tai molemminpuolista yhteisymmärrystä.

Mitä velvoitteita voidaan siis johtaa tästä keskinäisestä riippuvuudesta, lähekkäisyydestä ja samankaltaisuudesta, jotka määrittävät kumpaakin näitä toisiaan täydellisellä tuholla uhkaavaa kansaa? Miten ymmärtää tällaisia siteitä, jotka ovat ehto kummankin kansan selviytymiselle?

Hamasia syytetään lasten ja siviilien ”kyynisestä” hyväksikäytöstä

Tämä kiistaton samankaltaisuus, riippuvuus ja haavoittuvuus on kaikesta huolimatta kiistetty molemmin puolin. Kieltämisen ymmärtämiseksi on syytä käsitellä siviilien kategoriaa. Tietyt israelilaisen median toimijat väittävät, että jos lapsia tai siviilejä yleisemmin kuolee taisteluissa, tämä johtuu Hamasin strategiasta kätkeytyä siviilien sekaan, käyttää lapsia ihmiskilpinä ja tuottaa aktiivisesti tilanteita, jossa Israelin on pakko tappaa siviilejä suojellakseen itseään.

Hamasia syytetään lasten ja siviilien ”kyynisestä” hyväksikäytöstä aseiden kätkemisessä. Useat lähteet todistavat nämä syytteet vääriksi, mutta tarkastellaan silti hetki näiden väitteiden takana olevaa argumentatiota.

Jos kranaatinheitintulessa ja palopommituksessa kuolleet lapset ovat ihmiskilpiä, he eivät oikeastaan ole lapsia ollenkaan vaan oikeastaan aseistuksen osia, sotavälineistöä Israelin vastaisessa hyökkäyssodassa. Israelilaiset ovat hyökänneet kouluihin, yleisiin leikkipaikkoihin ja -puistoihin ja YK:n tiloihin, joten kuinka pitkälle tämä argumentti voidaan viedä? Liioiteltua hätävarjelua voidaan myös perustella sillä, että tämä kaikki on Hamasin syytä, aivan kuten Hizbollahia syytetään toiminnastaan Etelä-Libanonissa. Mutta ovatko kaikki lapset ihmiskilpiä?

Voimmeko ajatella palestiinalaislapsia minään muuna? Jos israelilaisten näkemys on oikea, heidän sotilasoperaatioissaan kuolleet lapset ovat vain kalustoa. Jos joku samastuu hetkeksi näihin lapsiin ihmishenkinä, jotka on hetkessä tuhottu epäoikeudenmukaisesti ja hirveillä tavoilla, on tämä tunne jyrättävä oikeamielisen sotilaallisen rationaalisuuden alle.

Kyseessä ei ole pelkkä sotilaallinen rationaalisuus, vaan ajattelutapa, joka on ylpeä kyvystään nähdä valtavan inhimillisen kärsimyksen läpi rajattomasti laajentuvan itsepuolustuslogiikan nimissä. Meidän halutaan uskovan, että nämä lapset eivät ole todella lapsia, eivät todella elossa, että he ovat jo muuttuneet metalliksi ja osaksi pommituksen mekaniikkaa.

Ainoa tapa puolustautua hyökkäykseltä on näin ollen tappaa lapsia, kaikki lapset, niiden koko joukko, ja jos YK puolustaa näiden lasten oikeuksia, YK:n tilojen tuhoaminen on oikeutettua. Jos joku sattuisi käsittämään lapsen jonakin muuna kuin sotakoneiston ja propagandan osana, silloin olisi vaarana, että tämä elämä ymmärretään elämisen, suojelemisen ja surun arvoiseksi. Mutta petolliseksi kranaatinsirpaleeksi ymmärrettynä palestiinalaislapsi on samanaikaisesti eloton ja uhka elämälle.

Tässä ajattelutavassa on olemassa vain israelilaiselämää, ja tämä elämä ansaitsee tulla puolustetuksi kaikin keinoin. Ja vaikka voimme laskea kuinka monta palestiinalaissiviiliä ja -lasta on kuollut, emme voi laskea näitä elämiä itsessään. Meidän on laskettava kuolleiden määrä uudestaan ja uudestaan, laskea kuin emme olisi koskaan aikaisemmin laskeneet.

Mutta entä israelilaiset eteläisen Israelin kylissä? Eivätkö nämä elämät merkitse mitään? Totta kai merkitsevät. Vaikka luvut todistavat, että palestiinalaisten menetykset ovat valtavia israelilaisten vastaaviin verrattuna (15:1 viimeisimmän laskelman mukaan), ei tällainen vertailu ole merkityksellistä.

Tavoitteena ei pidä olla tilien tasaaminen, vaan tappamisen ja tuhoamisen vastustaminen kaikissa niiden muodoissa.

Vaikka israelilaisia on kuollut niin tässä kuin edeltävissäkin konflikteissa paljon palestiinalaisia vähemmän, niin israelilaisessa kuin länsimaisessakin mediassa israelilaisten kuolemat on visuaalisesti ja graafisesti kuvattu paljon palestiinalaisten menetyksiä elävämmin. Tämä noudattaa ja vahvistaa normia ihmiselämästä, joka on enemmän kuin palestiinalainen varjoelämä tai epäelämä. Nyt palestiinalaisten elämä on läpikäynyt täydellisen muodonmuutoksen aavemaiseksi, loputtomaksi uhkaksi, jota vasten rajoittamaton ”puolustus” määrittelee itsensä.

Rajoittamaton puolustus puolestaan toteuttaa rajattoman hyökkäyssodan periaatteita (ilman häpeää ja huomioimatta sotarikoksia koskevaa kansainvälistä säännöstöä). Kyseessä on vastavuoroisuuden hirviömäinen muoto, jossa aaveet taistelevat aaveita vastaan tuhoisin seurauksin.

Esitän viimeiseksi vielä yhden joukon lukuja, jonka toivon tekevän tavoittelemani näkökulman vielä selkeämmäksi. Nämä luvut on alun perin julkaissut israelilainen ihmisoikeusverkosto B’Tselem, ja ne on julkaistu myös Israelin hallituksen verkkosivuilla.

Kolmena Gazan kaistalta vetäytymistä seuranneena vuonna 11 israelilaista kuoli Gazasta ammuttuun rakettituleen. Pelkästään vuoden 2005 heinäkuussa Israelin armeija tappoi 1 290 palestiinalaista Gazassa, joukossa 222 lasta. Tämä kaikki siis ennen viimeisintä hyökkäystä. Lukujen epäsuhta on tietysti järkyttävä. Ennen kaikkea ne osoittavat, miten virheellistä on ajatella, ettei Hamas missään olosuhteissa voi tai aio laskea aseitaan.

Periaatteessa jokainen meistä saattaa vastustaa viattomien siviilien murhaamista riippumatta siitä, missä se tapahtuu, kuka sitä tekee ja ketkä ovat uhreina. Periaate pätee vain siinä tapauksessa, että olemme valmiita nimittämään koulun pihalla leikkivien lasten tappamista murhaamiseksi ja käsittämään väestön elävinä ihmisinä eikä vain sotavälineistönä.

Toisin sanoen: jos kansaa ei ymmärretä elävinä ihmisinä vaan sodan instrumentteina käytettävinä ruumiina, nämä ihmiset on vuodatettu tyhjäksi elämästä ennen kuin heidät tapetaan, muutettu tuhon välikappaleiden liikkumattomaksi massaksi ja haudattu elävältä elämän nimissä. Tällaisen ihmisen tai kansan tappaminen perustuu rasismiin, joka erottelee ennalta ne, jotka lasketaan eläviksi ja ne, joita ei lasketa.

Kun sovellamme sääntöä ”sinun ei pidä tappaman”, olemme jo kadottaneet käsityksen siitä, kenet voi todella tappaa. Näin tappamisesta voikin elämän puolustamisena tulla oikeutettu teko. Tässä tilanteessa on hukattu käsitys siitä, miten yhden elämä on aina sidottu toiseen ja miten elämä on juuri se, joka meitä sitoo, itsepäisesti ja peruuttamattomasti.

Queerpuhetta ei saa käyttää rasismin tai sodan oikeuttamiseen

Ennen kuin lopetan, haluan kiinnittää huomiota vielä yhteen seikkaan, tai peräti esittää eräänlaisen pyynnön. Kahta hyödyntämääni esimerkkiä voidaan pitää esimerkkeinä laajasta islamin vastaisesta sodasta.

Abu Ghraibissa kidutetut ovat muslimeja, ja Hamas on islamistinen puolue. Kummassakin tapauksessa islamilaisen väestön prekaarisuus on korostetussa asemassa. Eurooppalaisessa politiikassa taas voidaan todistaa tämän sodan toisenlaista rintamaa, joka usein ilmenee pyrkimyksenä puolustaa ”Eurooppaa” rodulliselta sekoittumiselta mutta myös valmistautumisena kuviteltuun islamistiseen hyökkäykseen, joka uhkaa eurooppalaisia arvoja ja vapauksia.

Toimittuani jo vuosia queerliikkeessä ymmärrän erilaista vapauspuhetta. Ymmärrän, ettei kukaan halua seksuaalista vapauttaan rajoitettavan uskonnollisten motiivien vuoksi.

Olen kuitenkin myös erittäin tietoinen tavoista, joilla puhetta seksuaalisesta vapaudesta on valheellisesti käytetty rajoittamaan maahanmuuttoa, aivan kuten feminististä retoriikkaa käytettiin valheellisesti perusteltaessa Afganistanin sotaa.

Queerliike on pyrkinyt kansainvälisesti vastustamaan homofobiaa, naisvihaa ja rasismia, ja näin se on toiminut yhteistyössä kaikenlaista syrjintää ja aggressiota vastustavien liikkeiden kanssa.

Queerpolitiikan tarkoituksena on ollut korostaa homofobian vastaisen taistelun tärkeyttä seksuaalisesta identiteetistä tai käytännöstä riippumatta. Tarkoituksena on ollut kuitenkin myös korostaa liittoutumisen tärkeyttä, sopeutumista vähemmistön asemaan ja taistelua sekä epävarmoja olosuhteita että rasismia ja sosiaalista eristämistä vastaan.

Vasemmistossa on vaadittu voimakkaasti sitoutumista kamppailuun vähintäänkin homofobiaa, rasismia, maahanmuuttokielteisyyttä, naisvihaa ja tarkoituksellisesti aiheutettua köyhyyttä vastaan.

Miksi kukaan meistä edes haluaisi liittyä liittoumaan, joka ei pidä kaikkia näitä syrjinnän muotoja kirkkaina mielessään ja pyri puuttumaan myös seksuaalivähemmistöjä, naisia, etnisiä vähemmistöjä ja vähemmistöuskontoja koskeviin taloudellisiin epäkohtiin?

On olennaista muistaa, kuinka tärkeää pakkovallan ja valtiollisen väkivallan kritiikki on vahvalle vasemmistolle silloinkin, kun tunnustamme (valtioiden itsensä tukeman) kansainvälisen talouden olevan syypää yhä kasvaviin tuloeroihin ja globaaliin köyhyyteen.

Sananvapauden edellytyksenä on tasa-arvo

Tämä johtaa viimeiseen kysymykseeni: haluanko valtion käyttävän seksuaalisen vapauteni puolustamista oikeutuksena vastustaa maahanmuuttoa rasistisin perustein? Mitä tapahtuu kun turvautuminen valtiolliseen suojeluun lisää valtion valtaa, erityisesti valtaa muotoilla rasistista kansallista identiteettiä?

Mitä tapahtuu, kun homoseksuaalien oikeuksia ruvetaan käyttämään apuvälineinä uskonnollisten vähemmistöjen ahdistelemiseen tai syinä estää maahantulo uskonnollisin tai etnisin perustein? Tällaisessa tilanteessa seksuaalisesti edistyksellisten on oltava kriittisiä oikeuksiamme kiihkeästi tukevaa hallintoa kohtaan.

Mitä oikeuksillamme oikeastaan tehdään? Olemmeko valmiita hyväksymään sen, että vaatimuksiamme seksuaalisesta vapaudesta käytetään eurooppalaisen kansallisidentiteetin rasistiseen uudelleentuottamiseen ankaran maahanmuuttopolitiikan avulla?

Jos valtion vahvistamisesta seuraa maahanmuuttajayhteisöjen sanan- ja kokoontumisvapauden rajoittaminen – tai jos muslimivähemmistö katsotaan uhaksi yhteiskunnan yleisille arvoille ja vapaudelle – on lopputuloksena valtion pakkovalta, joka vapautta suojellakseen todellisuudessa vähentää sitä.

Siksi järjen, nykyaikaisuuden ja sivistyksen käsitteille löytyy parempia ennakkoedellytyksiä kuin sellainen valtio, joka oikeuttaa ”vapauden” puolustamalla kansallisen puhtauden ideaalia ja rasistista kulttuurikäsitystä, tai joka tukahduttaakseen kaiken julkisen kritiikin kontrolloi rajojaan ja vahtaa vähemmistöjään.

Rasistinen puhetapa kykenee kyllä muotoilemaan itsensä moraalin välttämättömänä perustana ja perustelemaan etnisen vihan moraalisena hyveenä.

Sananvapaus on ”puhumista ääneen”, mikä tarkoittaa puhumista tietyssä paikassa tietylle yleisölle. Tämä puhumiseen liittyvä yhteisöllisyys vaatii vapauden tunnustamista sosiaalisuuden perusehtona, joka taas on riippuvainen sen toteutumisen tasa-arvoisuudesta.

Mahdollisuudet tähän löytyvät, jos vähemmistöjen muotoutumisen ja vuorovaikutuksen prosessi ajatellaan uudelleen nykyisessä globaalissa yhteydessä ja jos yhteistyön mahdollisuudet uskonnollisten, etnisten ja seksuaalisten vähemmistöjen välillä punnitaan uudelleen. Näin on erityisesti, kun vähemmistöön kuuluminen merkitsee enemmän elämisen tapaa suhteessa muihin ja vallitseviin ideaaleihin kuin samastumista tiettyyn identiteettiin.

Tällöin on mahdollista muodostaa yhteistyön muotoja, joissa rasismin, syrjinnän, epävarmuuden ja valtiollisen väkivallan vastustaminen herättää poliittiseen toimintaan.

Suomentanut lyhentäen Tapani Möttönen & Kimmo Jylhämö

Julkaistu aiemmin nimellä On the Relationship Between Precariety and State Power Transform!-lehdessä www.transform-network.net.

_______________

Kestäisikö sveitsiläinen homoja?

Olen lukenut amerikkalaisteoreetikko Judith Butleria (s. 1956) aina varoen. Minulle hän on ollut postmoderni ja poststrukturalistinen vähemmistöpolitiikan teoreetikko, jonka edistysmielisyys on jatkuvasti vaarassa tulla kaapatuksi oikeistolaisten sotien palvelukseen.

Nyt kaikki on toisin. Uusimmassa kirjassaan Frames of War Butler sanoo sen rohkeammin kuin itse osaisin: erityisesti naisten seksuaalisia oikeuksia ja sananvapautta käytetään lyömäaseina islamin vastaisessa hyökkäyksessä, joka vahvistaa Yhdysvaltoja.

Valtiollisen väkivallan riehuessa tarvitaan juuri tällaisia queerteoreetikkoja.

Nyt Butler kysyy, mitä on tapahtunut hänen käymilleen edistyksellisille kamppailuille. Miksi suutelevien homojen kuvia näytetään köyhille muslimeille järjestetyissä kansalaisuustesteissä, kun taas sveitsiläisten, japanilaisten ja rikkaiden homoasenteita ei testata? Heidän joukossaan kun ei kaiketi ole homofoobikkoja. Miksi muslimien on siedettävä homoja, mutta homojen ei muslimeja? Queerteorian kuningatar haluaa edelleen pussailla julkisesti, mutta ei vaatia, että sen katseleminen on ennakkoehto kansalaisuudelle. Puss.

Hanna Kuusela

Judith Butler, Frames of War. Verso 2010.

_______________

Judith Butler