Slummi on böndelle tie ylös

Lukuaika: 4 minuuttia

Slummi on böndelle tie ylös

Kirjailija Doug Sanders väittää, että ilman slummeja kaupungit kuolevat & maailma tuhoutuu.

Viime 5 000 vuoden aikana kaupungit ovat imeneet ihmisiä maaseudulta. Nyt yli puolet maailman ihmisistä asuu kaupungeissa. Seuraavien 40 vuoden aikana yksin Afrikan kaupungit kasvavat Yhdysvaltojen asukasluvun verran. Noin puolet kasvusta tapahtuu yli miljoonan ihmisen kaupungeissa.

Brittiläis-kanadalainen tietokirjailija ja toimittaja Doug Saunders väittää kirjassaan Arrival City, että slummit ovat ihmiskunnan toivon näyttämö.

Kirjassa kuvataan  lähietäisyydeltä 23:n eri puolilla maailmaa sijaitsevan slummin arkea. Pahvista, kankaasta ja pellistä kyhättyjä hökkeleitä kutsutaan Brasiliassa nimellä favela, Turkissa nimellä gecekondular ja Egyptissä nimellä ashwaiyyat.

Slummien tehtävä on kaikkialla sama: tarjota väliasema matkalla maaseudulta suurkaupunkiin. Väliasemat ovat välttämättömiä, sillä maaseudun köyhillä ei ole mitään mahdollisuuksia paeta kurjuutta asettumalla suoraan suurkaupunkeihin.

Joillakin alueilla ihmiset liikkuvat sukupolvien ajan maaseudun ja kaupungin välillä – kunnes eräänä päivänä koko suku päättää hylätä maanviljelyksen.

Puola on harvinainen esimerkki maasta, joka on yrittänyt estää slummien muodostumisen tukemalla neljää miljoonaa pienviljelijää. Kyläpahasten viivytystaistelu on kallis: muualla Euroopassa tilat tuottavat keskimäärin viisi kertaa enemmän kuin Puolassa.

Saundersin mukaan Puola on vanginnut neljä miljoonaa ihmistä menneisyyteen sen sijaan, että heidän olisi sallittu muodostaa slummeja Varsovan, Vroclavin tai Gdanskin liepeille.

Maanviljelijöiden sosiaaliturvarahaston eläkejärjestelmä perustuu poliittisesti romantisoituun kuvaan idyllisestä maaseudusta. Puolan työvoimareservi alkoi purkautua muihin maihin – kuten Suomen ydinvoimatyömaille – Puolan liityttyä Euroopan unioniin.

Ennen vuotta 2008 siirtotyöläiset lähettivät Puolaan vuosittain noin miljardi dollaria, mikä oli enemmän kuin tulot teollisuudesta. Talousromahduksen jälkeen siirtotyöläiset palasivat, mikä takasi sen, että Puolan kaupungit saivat uutta eloa ja Puolan talous selvisi talouskriisistä ilman kasvun pysähtymistä.

Puolan tarina kertoo siitä, etteivät köyhät ole aina riistokapitalismin uhreja, vaan yritteliäitä ja kekseliäitä ihmisiä.

Slummeja tarvitaan siksi, että monenkaan maan koulutus-, lastenhoito- ja toimeentuloturvajärjestelmät eivät kykene kannattelemaan kaupunkeihin muuttajia.

Siirtolaiset tietystä kylästä tai tietyltä alueelta muuttavat tietyille kaduille tai alueille ja ottavat käyttöönsä väheksyttyjä asuntoja, rakentavat apua tarjoavia naapurustoverkostoja, perustavat kaupparivistöjä.

He avaavat pieniä tehtaita, rakentavat ja kohentavat asuntokantaa, käyttävät kiinteistöjä ja asuntolainoja rahoituksen lähteenä, ja lopulta muuttavat paremmille asuinalueille ja palvelevat siellä uusia tulijoita vuokranantajina ja työnantajina.

Saundersin kuvaaman ketjumuuton malli toimi myös suomalaisten massamuutossa Ruotsiin 1960- ja 1970-luvulla.
Sukujen roolia korostavaa näkökulmaa voi sanoa likinäköiseksi, jopa uusliberalistiseksi, koska se häivyttää osin instituutioiden – työmarkkinoiden, sosiaalipolitiikan ja poliisin – toiminnan.

Charles Dickensin ja Friedrich Engelsin kaltaiset 1800-luvun kaupunkikurjaliston kuvaajat ummistivat silmänsä siltä, etteivät teollistumisen aikana kaupungit olleet vain tauteja ja riistotyötä, vaan myös mahtava sosiaalisen kohoamisen väylä.

Tämän kokivat tuhannet maaseudulta kaupunkiin työn perässä muuttaneet suurten ikäluokkien edustajat Suomessa. Sama pätee edelleen. Kyseessä on raju kamppailu: kaupunkielämän valintapaineessa selviytyvät jäävät slummeihin, epäonnistujat palaavat maaseudulle.

Saunders näkee urbaanin köyhyyden toistuvista nöyryytyksistä huolimatta siedettävämpänä kuin maaseudun köyhyyden. Tulokaupungin asukkaat eivät pidä itseään köyhinä vaan menestyvinä kaupunkilaisina, joille köyhyys on vain ohimenevä, ehkä sukupolven kestävä välttämätön välivaihe.

 
Slummi on parhaimmillaan kuin jääpadosta vapautettu joki. Jos yrittäminen estetään, slummi kehittää oman puolustuskeinonsa ja tuhon logiikkansa.

Jardim Angelan favela São Paulossa Brasiliassa tunnettiin maailman väkivaltaisimpana slummina 1990-luvun puolivälissä. Ongelmana ei ollut epämääräinen pahuus vaan kaupungin instituutioiden ja tehtävien puuttuminen.

mainos

Paikallisen talouden kehittyminen patosi väkivallan. Alueelle perustettiin kauppoja, kahviloita, pieniä tavarataloja, työpajoja ja luottotoimistoja. Keskiluokan hidas nousu synnytti vireän paikallishallinnon, joka otti tehtäväkseen väkivallan kitkemisen.

Les Pyramidesissa Pariisin lähellä pienten kauppojen ja pienyritysten perustaminen taas on äärimmäisen vaikeaa. Asuntoja ei voi omistaa, eikä yhteyksiä kaupunkiin ole.  Vuonna 2005 koko maahan levinneissä mellakoissa alueen vihaiset nuoret miehet polttivat lähes 10 000 autoa, ja hallitus julisti poikkeustilan.

Les Pydamidesin kaltaisia alueita suurkaupunkien liepeillä on tapana kutsua etnisiksi getoiksi. Suomessakin pelätään maahanmuuttajien keskittymiä ja ”valkoisten pakoa”.

Todellisuudessa alueiden ongelma on päinvastainen: ne ovat äärimmäisen heterogeenisiä, eikä asukkailla ole mahdollisuutta muodostaa minkäänlaisia identiteettejä – etnisiä tai muita. Afrikan köyhiltä seuduilta muuttaneet sanovat Saundersin mukaan, etteivät he ole afrikkalaisia, eivätkä eurooppalaisia.

”Kun siirtolaisia tuodaan ilman sukulaisten ja kylänaapureiden verkostoja, heistä tulee todennäköisimmin eristäytyneitä ja epäsosiaalisia sekä rikollisuuteen ja sosiaaliseen konservatismiin taipuvia”, Saunders toteaa.

Slummien onnistuminen on kiinni yksinkertaisista asioista. Katuvalot ehkäisevät rikollisuutta. Viemärit ja jätehuolto parantavat hygieniaa. Puistot ja avoimet tilat lisäävät viihtyvyyttä ja edistävät vuorovaikutusta.

Muuttajien ongelmat eivät liity etniseen alkuperään vaan sosiaalisiin tarpeisiin. Maahanmuuttajat eivät halua erityiskohtelua vaan tasa-arvoa yhteyksissä poliisiin, kouluihin, terveydenhoitoon ja työmarkkinoihin.

Saundersin resepti on hämmästyttävän yksinkertainen: on rakennettava vähintään viisikerroksisia taloja, joista on suora uloskäynti kadulle ja joiden katutasossa on varattu tiloja kaupoille ja palveluille. Mahdollisuus rakentaa uusia huoneita on myös tarpeellinen lisä.

Nämä edellytykset puuttuvat suomalaisista lähiöistä, joissa talot on siroteltu kauas toisistaan eikä kauppoja tai palveluita löydy muualta kuin ostoskeskuksista. Tarvitsemme enemmän maahanmuuttajien puoteja, pesuloita, partureita, ravintoloita ja kirpputoreja!

Arrival Citya voi arvostella siitä, että se vetää mutkat turhan suoriksi. Slummien dynamiikka ja rakenne ovat monimutkaisempia kuin Saunders esittää. Slummit eivät välttämättä synny spontaanisti, vaan niitä käytetään myös taloudellisen riiston ja rasismin työkaluina.

Saunders on kuitenkin oikeassa siinä, että ihmiskunnan viimeinen kaupungistumisen aalto on väistämätön mutta sen kulkuun on mahdollista vaikuttaa.

Euroopassa tarvitaan slummeja muodostavia kouluttamattomia siirtolaisia. Tarvitsemme ”elintasopakolaisia” eli yritteliäitä ihmisiä, jotka haluavat rakentaa parempaa tulevaisuutta itselleen, sukulaisilleen – ja myös meille kanta-asukkaille.

Ikääntymisen aiheuttamat kustannukset voidaan rahoittaa ottamalla vastaan siirtolaisia, jotka tuovat työn ja verotulot tullessaan. Toinen vaihtoehto – verojen kiristäminen entisestään, palvelujen vielä rajumpi leikkaaminen ja eläkeiän nostaminen – on velkakriisin aikana käytännössä mahdoton.

Kyse on siitä, rakennetaanko yhteisölle tulevaisuutta vai luodaanko näyttämö sen tuhoutumiselle.

Doug Saunders: Arrival City. How the Largest Migration in History is Reshaping our World. Windmill Books 2011. 364 s.

__________

Älä muuta kaupunkiin

Vuonna 2006 vasemmistolainen yhdysvaltalais-tutkija Mike Davis julkaisi kirjan Planet of Slums, jossa hän kuvasi apokalyptisin sävyin suurkaupunkien taantumista ahtauden, köyhyyden, tautien ja paheiden röykkiöiksi. Davis toivoi ihmisten palaavan maaseudun idylliin.

Mike Davisin kapitalismikritiikki herättää Saundersia uskottavamman huolen siitä, miten maapallo voi riittää, jos kaikki ihmiset pakotetaan samaan kuluttaja-palkansaajan malliin.

Pahimmassa tapauksessa globalisaatio on kuin suuri pyramidihuijaus, johon maaseudun köyhät liittyvät muuttamalla paremman toivossa slummeihin. Eriarvoisuus kasvaa räjähdysmäisesti – kunnes kaikki romahtaa.

mainos

Mike Davis: Planet of Slums. Verso 2006. 288 s.

Artikkelin kirjoittaja on yksi Voima Kustannus Oy:n omistajista & Kelan tutkimusprofessori.

Heikki Hiilamo

  • 4.3.2013