Toisaalta: En osaa tuntea huonoa omaatuntoa siitä, etten ole peräkammarinpoika. En vaikka neljä eri naista on ottanut minut vasten tahtoanikin.

Timo Hännikäinen kirjoitti kirjan Ilman, joka kertoo neljän vuoden pakkoselibaatista. Sympatiseeraan häntä, tuttua miestä, monivuotista vakitalkoolaistani. Olen minäkin ilman ollut, saanutkin kyllä ja rikkonut samalla sanontojakin: ”kukaan ei tule ovikelloa soittamaan”.

Entinen vaimoni, sen jälkeen pari muutakin, tulivat kaikki suoraan oven taakse. Olen kyllä myös etsinyt, seisonut ylipitkissä baarijonoissa ja roikkunut nettisaiteillakin. En osaa tuntea huonoa omaatuntoa siitä, etten ole peräkammarinpoika. En vaikka neljä eri naista on ottanut minut vasten tahtoanikin.

Itselläni on tapana pokailla silmäpelillä. Olen tässä ilmeisen hyvä, koska saan usein haluamani. Poikkeuksetta kyllä aina varatun, ja viime aikoina myös kaikki minua lähestyneet ovat olleet varattuja.

Kerran erehdyin kysymään tästä yhdelta asianosaiselta.

Ei johdu kuulema pelkästään iästä. Minua ei voi ottaa vakavasti. Olen yhtä aikaa pelottava, ja turvallisen itsenäinen.

Minusta on tullut eräänlainen leikkikalu, ja tästä syystä olen joutunut tekemään ”sitä” useamman kerran yleisissä vessoissa ja puistoissakin. Viiden viime vuoden aikana on löytynyt vain yksi vapailta markkinoilta. Ollaan tapailtu harvakseltaan kohta jo melkein vuosi. Ei me seurustella. Se sovittiin näin heti alkuun.

Kerran olen kyllä päässyt naimisiin asti. Kihloihin mentiin pari kuukautta ensitapaamisesta, naimisiin reilussa puolessa vuodessa, ja lapsikin syntyi yksitoista kuukautta myöhemmin. Ne oli tunnekylläisiä ja yltiöpäisiä nuoruusvuosia. Erosin samanaikaisesti ystäväni kanssa, ja me päätettiin aloittaa yhteinen elämänmittainen kilpailu avioliittojen määrästä. Hän meni juuri taas naimisiin. Minä tuskin enää pääsen.

Kevät tekee levottomaksi, ja lähdin taas kerran treffeille. Kummasti kolahti jo heti sovitun kuppilan ovista sisään astuessani. Odotukseni oli ylitetty moninkertaisesti, sain myös osakseni selvästi positiivisesti yllättyneen hymyn. En mahtanut mitään, jalat oli mennä alta ja minun oli rynnättävä akkamaisesti suoraan vessaan.

Aikani rohkeutta kerättyäni menin baaritiskin kautta pöytään jossa minua odotettiin. Puhe ei mennyt peloistani huolimatta pelkäksi änkytykseksi. Meillä synkkasi heti, ja viimeinenkin jännite katosi oluttuoppien myötä. Tanssilattia veti puoleensa, ja yhteinen sävelkin löytyi kuin toisilleen luoduilta.

Valomerkin tullessa malttamattomat sormet tapailivat jo paljasta pintaa ennen kuin lennosta otettu taksi ajoi meitä kohti Espoota. Ajantaju oli kadonnut ja todellisuus kolahti vasta autosta kotipysäkille noustessa. Paskanhaju leijaili keväisessa pakkasyössä. Minulle hymyiltiin vitsaillen karkaamisesta ensimmäisen bussivuoron ilmestyessä samanaikaisesti mutkasta näkyviin. Vitsailusta välittämättä kävelin suorilta navetalle ja räpsäytin ovenpielestä valot palamaan. Kymmenkunta ruskeakylkistä kyyttöä katsoi meitä levollisesti märehtien. Hevonen säpsähti pilttuussa ja hörähti vaimeasti.

Selkäni takaa purkautui yllätyksekseni hörönauru ja kommentti, kuinka vitunsiistiä oli tulla keskellä yötä suoraan taksista navettaan. Vetelin paskat alta ja sammutin valot.

Kylmänkolea ja askeettinen mökkini sai myös yllättävän innostuneen vastaanoton. Silmät kiersivät tavarantäyteisiä seiniä ja näyttivät antavan mieltä liikuttavan kontrastin kaupunkiyksiölle. Intohimo viskoi vaatteita ja ajoi lopulta kamariin. Aistikas läheisyys sai minut raukean onnelliseksi. Paljaalla iholla vaeltavat sormet synnyttivät väristyksiä ja kouristuksen kaltaisia tuntemuksia.

Aamuaurinko piirsi kuvion ristikkoikkunasta kamarinlattiaan. Koira tuli raolleen jääneestä ovesta suoraan iloisesti häntäänsä heiluttaen sänkyyn, keskeyttäen omalla inhimillisyydellään kahdenkeskiset juttumme, kuten aamulla heräävä pikkulapsi.

Kello raksutti seinällä, ja eronhetki koitti. Viritin tulet hellaan ja latasin kahvipannun, vilkuilin samalla tuvanikkunasta lehdettömien puunrunkojen takana bussipysäkillä odottavaan hahmoon. Tuli rasahteli hellassa, sininen ja kirkkaankeltaisin tunnuksin numeroitu bussi katosi hetkeksi navetantaakse. Pysähtyi ja jätti pian pysäkkimerkin seisomaan yksin autiolle levennykselle.

Sulavan maan tuoksu ja linnunlaulu repivät sielua. Iho muistaa kosketuksen, jonka mieli unohtaa. Kevättuuli lyö kylmästi kasvoille ja viskoo lumen alla tummentuneita puunlehtiä, iholla kulkee väristyksiä ja rinnanalassa kouraisee. Mustarastas laulaa yksinäistä lauluaan vielä lehdettömässä koivussa. Taas on kevät ja tällaista on saaminen.

Timo Hännikäinen: Ilman. Savukeidas 2009. 204 s.

Ilmari Majuri