Kirjoittanut Tuomas Rantanen

Sanasta miestä

Lukuaika: 2 minuuttia

Sanasta miestä

Pentti Linkolan papereita pintaa syvemmältä pöyhivä pamflettikirja jättää omat teesinsä vähemmälle.

Toimiessani 1990-luvun loppupuolen Luonto-Liiton pääsihteerinä ajauduin luonnonsuojelun ja aktivismin oikeutusta koskevaan keskusteluun. Erityisenä haasteena osallistumisen puolustamisessa olivat silloin ajankohtaiset eläinoikeusiskut eläintuotantolaitoksiin ja Pentti Linkola.

Suomessa on lyhyt itsenäinen valtiollinen historia, jota sävyttää sisällissotaan heijastuva poliittisen väkivallan historia. Täällä maatalousyhteiskunnan rakennemuutoskin on verraten tuore, ja käsitys osallistuvasta kansalaisyhteiskunnasta ei ole sekään kovin syvään juurtunut.

Tällä areenalla kaikkein sopuisinkin aktivismi muuttuu herkästi terrorismin uhaksi. Samalla tavalla Pentti Linkolan teoreettiset puheet ekototalitarismin siunauksellisuudesta ovat omiaan keikuttelemaan turvallisuushakuista lintukotoamme.

Vaikka jyrkillä puheilla on vaikea voittaa heti luottamusta laajojen kansalaispiirien puolelta, provokaatiolla voi saavuttaa silti paljon. Etenkin jos takana on aitoakin asiaa.

Yleensä Linkola näyttää ärsyttävän ihmisiä erityisesti asettumalla maailmanlopun ajan profeettana ekologis-poliittisen maailmamme ulkopuolelle ja syyllistäessään demokratiakritiikkinsä kautta tavallisia ihmisiä. Linkolan haaste koetaan usein enemmän lamaannuttavana kuin aktivoivana.

Tere Vadénin toimittamassa Linkolan ajamana -pamfletissa seitsemän kirjoittajaa yrittää lähestyä ristiriitojen Linkolaa lähilukemalla hänen tekstejään.

Pamfletin aloituspuhe on Linkolan itsensä vuonna 1960 kirjoittama essee Runo-Suomi vai hyvinvointivaltio, jossa hän pohjustaa demokratiakritiikkiään ja ajatuksiaan väestön määrän sosiaalipoliittisesta rajoittamisesta. Kirjoitus hyökkää raivoisan kaunopuheisella tyylillä Suomen teollistumiskehitystä vastaan.

Linkola ei tee tätä vain luonnon tuhoutumisen suuressa huolessa, vaan myös asettamalla itselleen rakkaan, sotaa edeltävän agraarisen perinne-elämäntavan kokemuksellisesti parhaaksi mahdolliseksi. Äärivihreyden sijaan Linkola näyttää tässä lähestyvän jonkinlaista äärimaalaisliittolaisuutta.

Lähinnä filosofisesti ja poliittisesti inspiroituneet kirjoittajat höykyttävät Linkolaa filosofisesta ja poliittisesta harhaoppisuudesta. Esimerkiksi Olli Tammilehto katsoo, että Linkolan demokratiakritiikki ei osu maaliinsa, koska emmehän me elä demokratiassa.

”Demokratiamme vähäisyys ilmenee räikeimmillään siinä valtavan laajassa yhteiskunnallisen ja poliittisen toiminnan kentässä, joka on luokiteltu taloudeksi”, kirjoittaa Tammilehto.

Tapani Kilpeläinen jatkaa teemasta: ”Mitä uusliberalistisemmaksi yhteiskuntailmasto muuttuu, sitä salonkikelpoisempi Linkolasta tulee. Hän olennoi erinomaisesti asenteellisen julmuuden ilmapiiriä. On surkuhupaisaa, että demokratian vastustamista pidetään kansalaisrohkeutena samalla, kun yhteiskunnallisena ongelmana ei ole demokratian liiallisuus vaan sen puute.”

Ville Lähde protestoi puolestaan sitä, kuinka tuhonprofeetta Linkola on tehnyt itsestään ”Linkolan”, jonka ajatuksille pahimmankin luonnonsaastuttajan on lopulta helppo nyökytellä, koska Linkolan vaatimukset eivät näytä antavan mitään sijaa todelliseen parannukseen. Maailmanloppu kun tulee joka tapauksessa.

Itse ajattelen, että demokraattisen järjestelmämme tarjoama vaihtoehdottomuus kantaa itsessään mukana kovasti pelkäämämme totalitarismin siemenen.

Linkolan puheet ihmiskunnan enimmän osan surmaamisesta kannattaa suhteuttaa siihen, että tekemättä mitään olemme rakenteellisen väkivallan kautta elämäntavallamme tappamassa vielä enemmän ihmisiä – ja pahimmassa tapauksessa koko ekosysteemin. Tästä näkökulmasta Linkolan hurjien puheiden kauhistelu on jopa hiukan tekopyhää.

Linkolan sotilaallisen hyökkäävä retoriikka jännittyy vasten hänen pohjimmiltaan sydämellistä persoonaansa. Linkolan merkityksen arvioiminen pelkästään tekstien kautta jättää paljon olennaista sivuun. Siksi onkin muistettava, että Linkola pyrkii ilmentämään maailmankuvaansa kirjoitustensa ohessa etenkin omilla elämänvalinnoillaan.

Johonkin olennaiseen osuukin Arto Tukiaisen huomio, kuinka Linkola piirtää tarkkojen luontohavaintojen kautta kuvaa arvokkaasta elämästä: linkolalaista eksistentiaalista horisonttia luonnehtii näennäisen merkityksetön, mutta perustavalla tavalla elämän perusasioihin tyytymiseen liittyvä elämänilo. Tässä tunnettu maailmanlopun julistaja on aika kaukana ylipessimistin roolistaan.

Elämän yleisen arvon puolustajana vanha ammattikalastaja Linkola näyttää kelpaavan jopa vegaanien kanssa samalle barrikadille. Linkolaa yli 40 vuotta nuoremman suomalaisen eläinoikeusliikkeen veteraaniaktiivi Salla Tuomivaaran mielestä Linkola kiteyttää ihmisestä riippumattoman luonnon itsearvon erityisen onnistuneesti puhuessaan erämaan merkityksestä: ”sen tehtävä on siinä, että se on siellä”.

Ja näinhän se totta vieköön on. Vai eikö ole?

Enemmän kuin johdonmukainen koulufilosofi tai poliittisesti toteutettavissa olevan ohjelman laatija, Linkola on suuri keskustelun avaaja. Sanalla sanoen: pamfletisti. Linkolan ajamana -kirjan puute taas on oikeastaan lähinnä siinä, että pamfletiksi se itse pamfletoi aika vähän.

mainos

Tere Vadén (toim.): Linkolan ajamana. Like 2008. 191 s.

Tuomas Rantanen