Matkalla: Peliin myytiin vain yhdenlaisia lippuja, ja ne kaikki maksoivat kaksi euroa kappale. Se nostatti minussa eräänlaisia toverillisuuden tunteita: kaikki me ollaan samanarvoisia.
Kirjoitan Slovakiasta, Banska Bystrican kaupungissa. Olen ollut täällä nyt viikon. Tässä kaupungissa asuu vähän yli 80 000 asukasta, joten suomalaiset hahmottavat asian parhaiten vertaamalla sitä esimerkiksi Poriin tai Jyväskylään.
Jääkiekkohan on täälläkin maan suosituin urheilulaji. Lähdinkin sitten sunnuntaina katsomaan ottelua Banska Bystrica vastaan Poprad, ja kyseessä oli maan mestaruussarjan peli.
Olen tällä kaudella käynyt Suomessa katsomassa lähes 20 lätkämatsia, enimmäkseen Helsingin Hartwall Areenassa, jonne ei pääse edes sisään maksamatta keskimäärin 25 euron hintaista lippua.
Mutta täällä on kaikki toisin. Peliin myytiin vain yhdenlaisia lippuja, ja ne kaikki maksoivat kaksi euroa kappale. Se nostatti minussa eräänlaisia toverillisuuden tunteita: kaikki me ollaan samanarvoisia. Minkäänlaisista yritysten käyttöön varatuista aitioista ei noin 3 000 henkeä vetävässä hallissa ollut puhettakaan.
Pienessä kaljateltassa myytiin olutta, joka maksoi euron tuoppi. Tuopin sai viedä katsomoon, toisin kuin Suomessa. Kotijoukkueen suurimpana tähtenä loistaa Jan Pardavy, joka on edustanut Slovakiaa muun muassa kaksi kertaa olympialaisissa.
Slovakia maana, tai kansakuntana, on aina ollut jonkun toisen takapihaa. Vuorotellen vallassa ovat olleet Habsburgit, natsit, venäläiset tai tšekit. Ja tšekeistä puheen ollen, kun Tšekkoslovakian erottanut samettivallankumous toteutui, otti maan paikan jääkiekon pääsarjassa Tšekki.
Slovakia joutui aloittamaan koko homman alusta C-sarjasta, joka oli tietysti kansainväliseltä jääkiekkoyhteisöltä hirvittävä virhearviointi. 15–0-tulokset eivät olleet mitenkään harvinaisia, kun slovakit hieman vittuuntuineina raivasivat tiensä takaisin A-sarjaan.
Vuonna 2002 Slovakia otti nimiinsä jääkiekon maailmanmestaruuden, ja sen merkitys kansakunnalle oli ja on yhä jopa suurempi kuin Suomelle vuoden 1995 mestaruus.
Katsomossa tunnelma oli parempi kuin mitä olen ikinä vuodesta 1985 alkaneella lätkäfanin urallani tuntenut. Faniporukalla oli mukanaan rumpuja ja torvia, ja he tietysti lauloivat monenlaisia kannatuslauluja, joihin koko loppuunmyyty halli yhtyi.
Kotijoukkue pääsi jo 2–0-johtoon, ja maalien aikana tuuletin spontaanimmin kuin pitkään pitkään aikaan. Tuntui aidosti siltä, etta ME tehtiin maali. Se oli hieno fiilis.
Kolmannessa erässä Poprad kuitenkin tasoitti ja meni vielä jatkoajalla ohi, mutta fanit jatkoivat pelitilanteesta huolimatta kannustusta todella vahvaan malliin. Sellaista en ole Suomessa koskaan kokenut.
Lue koko matkaraportti Fifistä, Hämeentie 48 -blogista.
Jukka Vuorio
