Kirjoittanut Tuomas Rantanen

Rahasta rehellisesti

Lukuaika: 2 minuuttia

Rahasta rehellisesti

Sananvalta: Politikoilta kuitenkin vaaditaan rehellisyyttä ja vilpistä kiinni jääminen käy kalliiksi.

Kustannan työkseni Voimaa, mutta minulla on sivupersoona vihreiden kaupunginvaltuutettuna Helsingissä. Keskimääräisistä kansalaisista me poliitikot eroamme siinä, että meillä piisaa vallanhalua, kunnianhimoa ja egoa tavallista runsaammin. Se ei tee meistä välttämättä muita huonompia ihmisiä, mutta ei varmasti parempiakaan.

Politikoilta kuitenkin vaaditaan rehellisyyttä ja vilpistä kiinni jääminen käy kalliiksi. Siksi moni ketkumpikin poliitikko pyrkii ainakin suhteelliseen rehellisyyteen, vaikka ei arkielämässään tällaista hyvettä omaisikaan.

Sen sijaan politiikassa pyöristellään totuutta. Ja kun puolitotuuksia kytkee tarpeeksi peräkkäin, muuttuu harmaan vyöhykkeen vaalea pääty yhä tummemmaksi, joskus jo liki mustaksi.

Pääministeri Matti Vanhasen valehteluskandaalissa ei ole kyse puolitotuuksista. Pääministeri on jäänyt kiinni selvistä valheista, jotka koskevat hänen osallistumistaan puolueensa vaalirahoituksen järjestämiseen.

Matti Vanhanen ei tietenkään ole yksin vastuussa puolueensa tai yleensä suurten puolueiden vaalitukiin liittyvästä peittelystä ja tämän sumuverhon takaisista kytköksistä. Niin kauan kuin kokoomus ja SDP kieltäytyvät paljastamista omien vaalitukiensa takaa löytyviä yhteyksiä, on kohtuutonta kaataa koko mätäkuormaa yksin Matti Vanhasen ja keskustan päälle.

Mutta Matti Vanhanen on itse suoraan vastuussa siitä, että hän asemassaan pääministerinä puhuu totta.

Parlamentarismi tarkoittaa sitä, että hallituksen on nautittava eduskunnan enemmistön luottamusta. Juuri tämän luottamuksen varassa on paljon toimeenpanovaltaa. Ja juuri tätä valtaa Suomessa on viime vuosina haluttu kasata juuri pääministerille.

Puolueiden välillä ja sisällä käytävissä valtapeleissä valta verkostuu korttitaloksi, jossa pääministeri on eräänlainen kardinaaliakseli. Sen vaihtaminen sotkee kaikkien osien keskinäiset suhteet.

Vihreiden kannalta Matti Vanhasen julkinen pyristely on piinallista. Omat vaalirahoituslähteet ovat jo avoimia ja omat ideologiset vaatimukset reilusta poliittisesta kulttuurista vaatisivat jyrkkää protestointia.

Epäluottamuksen avoin osoittaminen oman hallituksen pääministerille suistaisi kuitenkin monet puolueelle tärkeät asiakamppailut syvälle suohon ja sementtiin. Vastakkain päätyvät periaatteet ja käytännön työ politiikassa.

Jos taas vihreät ja muut hallituspuolueet eivät oman pelitilanteensa takia halua keikuttaa valheista kiinni jääneen pääministerin asemaa, on vaarassa enemmänkin kuin puolueiden ja politiikan yleinen uskottavuus.

Maata hallitsee silloin pääministeri, jolla ei ole eduskunnan enemmistön – kansasta nyt puhumattakaan – luottamusta, mutta tätä luottamusta ei haluta mitata siellä, missä sitä nimenomaan pitäisi mitata. Kenellä silloin on se kansalta vaaleilla peritty valta?

Suomalainen korruptio on sitä, että päättäjien ympärillä pyörivät sidosjengit yrityspampuista ay-johtajiin ja maakuntasatraapeista mediamoguleihin kaveeraavat keskenään samoissa löylyhuoneissa, kokkareilla tai taksien takapenkeillä. Ja kaveriahan ei jätetä. Kun yksi tukee toista ja toiset yhtä, missiot yhtyvät ja kaikki voittavat. Ainakin mukanaolijat.

Äänestäjien kannalta olisi kohtuullista saada tietää, kenen rahojen kanssa sitä yhtyy samaan rintamaan.

Mutta jos tätä vaatii, on pakko vaatia myös rehellisyyttä ja avoimuutta vaalirahoitukseen liittyvissä asioissa. Kaikilta puolueilta, politiikoilta ja pääministereiltä samalla mitalla. Vasemmalta, oikealta ja keskeltä.

Puolueiden on kerrottava, mistä ovat rahansa saaneet. Pääministeri ei saa valehdella ylipäänsä eikä varsinkaan tässä asiassa. Valehtelusta kiinni jääneiden pääministereiden pitää erota. Vanhasen pitää erota.

Tuomas Rantanen