Pursiliftarin lokikirja

Lukuaika: 6 minuuttia

Pursiliftarin lokikirja

Onnistuuko kotimatka Uudesta-Seelannista Suomeen ilmaiseksi & tuulivoimalla?

On toukokuu vuonna 2011. Työtä ja hupia sisältänyt vuoteni Uudessa-Seelannissa on vierähtänyt nopeasti, mutta paluulippua koti-Suomeen ei vielä ole. Tulomatkan jälkeen olen vannonut, etten aio toiste puuduttaa pakaralihaksiani yli vuorokauden lentoreitillä. Eikä mieltä askarruta pelkästään aloillaan istuminen. Omatunto kolkuttaa, kun ryhdyn laskemaan yhdestä lennosta muodostuvaa hiilijalanjälkeäni.

Alan pohtia, olisiko ilmatielle Tyyneltä valtamereltä pohjoiselle napapiirille vaihtoehtoja?

Kapteeni Cook seilasi jo vuonna 1769 Brittein saarilta maorien maahan. Häntä ennen meriä olivat ylittäneet navigoinnin esi-isinäkin pidetyt polynesialaiset purjehtijat jopa vuosituhansien ajan. Kun perille on päästy meriteitse ennen vanhaankin, miksei se olisi mahdollista nyt, kun tekniikka on huipussaan ja purjehtiminen ei ole enää vain harvojen hupi?

Lopulta löydän uusiseelantilaisen tytön matkablogin: Kylie matkusti Brittein saarilta takaisin kotiin Uuteen-Seelantiin lentämättä Kiwi birds don’t fly! Suurimman osan matkasta hän taittoi polkupyörällään. Koska pyörällä ei valtameriä ylitetä, Kylie pakkasi pyöränsä välillä laivaan.

Matkustaja-alukset ja risteilylaivat ovat helpoin, mutta eivät halvin tapa matkustaa meritse. Aikaisemmin reppureissaajien suosimien rahtilaivojenkin hinnat ovat kohonneet luksusristeilijöiden hintojen tasolle. Lisäksi Australian ja Indonesian väliä kulkevat rahtilaivat eivät enää ota mielellään matkustajia, ehkä merirosvouhkan takia.

Ainoaksi todelliseksi vaihtoehdokseni jää ylittää sen seitsemän merta kotiin asti purjehtimalla omalla tai jonkun toisen veneellä.

Internet on pullollaan ”Find a crew” -palveluita, joissa kapteenit etsivät miehistöä ja reppureissaajat venettä. Palveluihin rekisteröityminen on usein maksutonta, ja yksinkertaisimmat niistä toimivat seinäilmoitusten tavoin.

Miehistöläisiltä ei yleensä vaadita varsinaista purjehduskokemusta, mutta kyky ja halu oppia on ehdoton vaatimus. Veneessä on usein kapteenin lisäksi vain 1–3 miehistön jäsentä, joten jokaisen panos yhteiseen matkantekoon on suuri.

Kaksi tuntia palveluun rekisteröitymiseni jälkeen minulle alkaa sadella tarjouksia. Olen häkeltynyt. Näinkö helppoa on löytää vene, ja silti valtaosa ihmisistä ostaa mukisematta lentoliput?

Tutustuttuani tarkemmin matkatarjouksiin putoan takaisin maan pinnalle. Alan vakavasti epäillä rekisteröityneeni vahingossa deittipalstalle. On ilmeisen paljon sellaisia merimiehiä, joilta puuttuu tyttö juuri minun satamastani. Ymmärrän pian, että ilmoitusten kanssa tulee käyttää samaa maalaisjärkeä kuin muutenkin liftatessa. Meitä kun riittää joka veneeseen.

Oma ensimmäinen kapteenini, David, löytyy kotisatamastani Whangareista, kun olen jo luopunut toivosta. Englantilainen, miljardöörienkin huvipursilla työskennellyt kokki tarvitsee miehistöä 43-jalkaiselle purjeveneelleen ainakin Etelä-Afrikkaan asti.

Lopullinen määränpää on Etelä-Ranska, mutta meistä ei kumpikaan vielä uskalla sitoutua seilaamaan yhdessä Eurooppaan asti. Kiipeän veneeseen, kun se on vielä maankamaralla. Seuraavien viikkojen aikana valmistelemme yhdessä ”Watermelonin” merenkäyntiä varten.

Samalla kapteeni käy läpi muita miehistöehdokkaita. Minun lisäkseni David on ollut yhteydessä ranskalaiseen reppureissaajaan sekä uusiseelantilaiseen purjerallaajaan. Kumpikin osoittautuu vesiperäksi.

David ehtii jo varmistaa, olenko valmis ylittämään meriä kahdestaan hänen kanssaan. Sitten satamaan ilmaantuu ranskalainen Nicolas, joka on saanut seilaajilta liftikyydin Whangarein satamaan ja päättänyt etsiä heidän kertomuksistaan inspiroituneena itsekin veneen.

Veneeseen ei tulla töihin, eikä veneessä olemisesta siksi saa palkkaa. Toisaalta miehistöön liittyjä ei ole myöskään matkustaja, siksi hän ei maksa matkastaan. Englanninkieliselle termille ”crewing” ei ole sopivaa suomennosta, mutta ilmiötä voisi kuvata merimatkan mahdolliseksi tekemiseksi yhdessä.

Monet miehistöä tarvitsevat kapteenit ovat huvimatkalla. Pallon ympäri purjehtii miehiä, naisia, pariskuntia ja perheitä kaikkialta maailmasta. Usein matkaan varataan aikaa 2–3 vuotta.

Uusi-Seelanti on luonteva pysähdyspaikka matkan keskivaiheilla, ja siellä seuraavaa purjehduskautta saatetaan odotella puolikin vuotta. Jos mielii ylittää valtameriä, hyvä ajoitus on ensiarvoisen tärkeää. Syyskuun jälkeen uhkana ovat yllättävät tuulenpuuskat, monsuunit ja trooppiset myrskyt.

Toukokuu on paras aika nostaa purjeet kohti Tyyntä valtamerta ja pikkuhiljaa valmistautua Intian valtameren ylittämiseen. Reitti on pidempi ja merenkäynniltään hurjempi kuin aiemmin suosittu Suezin reitti, joka on nyt merirosvojen takia boikotissa.

Harva purjehtii luksuspaatilla. Tavallisempi näky on Watermelonin kaltainen, huonolla maulla verhoiltu, ummehtunut kaksitoistametrinen paatti, jonka kapteeni on haaveillut valtamerien ylittämisestä vuosikausia, veneen ostamisesta asti. Kapteeni on usein eläkkeellä oleva tai sapattivuotta viettävä kokenut merenkävijä.

mainos

David on lähtenyt merille heti peruskoulun päätettyään. Suurimman osan merimaileistaan hän on seilannut tosin kyökin puolella. Watermelonilla hän on lähtenyt pari vuotta aikaisemmin Ranskasta kohti eteläistä pallonpuoliskoa 3-vuotiaan tyttärensä ja vaimonsa kanssa. Nyt tytär on aloittanut koulun ja vaimo on kiinni työssään Euroopassa. Kapteenin on seilattava vene ilman heitä takaisin kotiin.

Ensisijaisesti David haluaa myydä veneensä, mutta koska sopivaa ostajaa ei ole vielä ilmaantunut, hän on päättänyt aloittaa purjehtimisen odotellessa. Tarkkoja suunnitelmia hänellä ei ole pysähdyspaikkojen suhteen, vaan saamme kaikki vaikuttaa reitin sisältöön.

Watermelonissa on kolme hyttiä. Kapteenilla on oma hytti kylpyhuoneella. Minulla on keulassa oma hytti, koska olen tyttö. Niin sanottu konehuone on yhteinen. Nicolas nukkuu käytävällä sohvalla. Ompelen hänelle verhot, jotta nukkuminen onnistuu toisten valvomisesta huolimatta.

Sohvan alle on varastoitu kärrykaupalla ruokaa. Perunoita, sipuleita, riisipakkauksia ja jauhosäkkejä putoilee yhdestä jos toisesta kaapista saapasta tai köyttä etsiessä. Tunnelma on kaikilla mittapuilla tiivis, ylimääräistä tilaa ei ole.

Tehtävät veneessä ovat yhtä yksinkertaisia kuin elämä noin ylipäätään, mutta niistä ei voi luistaa. Työtehtäviä on kolmenlaisia: ruokahuolto, veneen kunnossapito sekä vahtivuoro. Vahdimme kolmen tunnin vuoroissa.

Avomerelle ei ankkuroida, joten matkaa tehdään ympärivuorokautisesti, satoi, paistoi tai salamoi. Kun minä olen lounasaikaan vahdissa, David kokkaa ja Nicolas tiskaa.

Reitillä pitää pysyä tuulta hyödyntäen, purjeita säätelemällä. Samalla on vahdittava, että meritie on esteistä ja muusta liikenteestä selvä. Jos vahdissa nukahtaa, koko laivaseurueen henki voi olla vaarassa.

Rahtilaiva saattaa tulla törmäyskurssiin horisontista muutamissa minuuteissa. Tuuli saattaa kääntyä hyvinkin äkkiä ja voimistua kolminkertaiseksi sekuntien kuluessa. Jos purjeita ei ole mitoitettu oikein, on koko veneen tasapaino vaakakupissa.

Auringonlaskut ja nousut, kuunkierto sekä valtava tähtitaivas käyvät tutuksi. Yön pimeinä tunteina ja aamuauringon sarastaessa on rauhoittavaa istua kannella keskellä ei mitään. Opin nauttimaan näistä hiljaisista yksinäisistä tunneista, mutta samaa ei voi sanoa kaikista miehistömme jäsenistä.

Kun tulen vahtivuoroon neljältä aamuyöllä, yllätän sammahtaneen Nicolaksen kannelta. Ensimmäistä kertaa elämässäni ymmärrän, mitä luottamus todella tarkoittaa.

Yleisesti ottaen elomme on rentoa. Vene on oma pienoisyhteiskuntansa.

Kaikki se mikä kotimaassa odottaa, unohtuu tai muuttuu epätodelliseksi. Todellinen elämä eletään tässä ja nyt. Ei kännyköitä, uutisia, internetiä. Jos kolmas maailmansota syttyisi, olisimme siitä autuaan tietämättömiä.

Tuulienergialla kulkeminen on liftaajalle edullista. Miehistön jäsenten täytyy vain harvoin sijoittaa itse veneeseen. Meillä periaatteena on, että ruokakulut jaetaan ja jokainen maksaa itse viisuminsa.

Uudessa-Kaledoniassa kuulemme toisen veneen miehistöläisiltä, että he jakavat myös bensiinikulut, eikä kapteeni ole kovin hanakka purjeita nostamaan. Matkan hinta voi yllättää, jos meri on tyyni ja kovaa pitäisi silti päästä.

Kun aallokko nousee kuuteen metriin, eikä maata ole ollut näkyvissä kahteen viikkoon, alkaa tunnelma paatissa tiivistyä.

Hurjasta merenkäynnistä innostunut Nicolas joutuu nielemään muutakin kuin sanansa kun aallokot nousevat. Miesvahvuus kutistuu nopeasti käytännössä kolmesta kahteen.

Itse selviän sairastumatta, kun vain mukautan vartaloni veneen liikkeisiin. Tätä on kuitenkin vaikea selittää kajuutassa kyyristelevälle Nicolakselle. Lääkkeitä merisairauteen on yhtä monta kuin sairastelijaakin. Väitetään, että jopa sitruunan pitäminen kädessä voi ehkäistä pahoinvointia.

Nicolaksen pahoinvointi alkaa ensimmäisen päivän jälkeen ärsyttää. Meistä alkaa Davidin kanssa muodostua tiimi.

Uudesta-Kaledoniasta joukkoomme liittyy norjalainen Kristin kitaransa kanssa. Komediallisen illan päätteeksi päätämme tästedes esittää kaikki valitukset ja huomautukset Boratin äänellä: menetelmä toimii oivasti konfliktien ratkaisemiseen.

Meriteitse mantereelta toiselle matkustaessa on varauduttava yllätyksiin. Kirjallisia sopimuksia matkan kestosta, työtehtävistä tai määränpäästä tehdään harvoin. Miehistön jäseneksi pestautuvalla on oikeus hypätä pois veneestä, kun siltä tuntuu. Sama oikeus on kapteenilla.

mainos

Minä hyppään Watermelonista keltaiseen katamaraaniin Vanuatulla. Kapteenin suunnitelmat tuntuvat vakuuttavammilta kuin Davidin. Myöhemmin kuulen, että David on saanut Watermelonin myytyä ja palannut takaisin Eurooppaan. Matkalla hän on joutunut myrskyn silmään, menettänyt purjeen, gps-laitteen ja autopilotin.

Erik on toiminut vuosia ammattikapteenina bisnesmiesten luksusjahdeilla ja on hyvin perillä sääolosuhteista, aikatauluista ja veneensä turvallisuudesta.

Koska Erikillä ei ole perhettä, hän seilaa pääasiassa yksin tai kaltaisteni laivaliftareiden avuin. Erik haluaa tehdä matkaa nimenomaan nopeasti ja hän on seilaamassa Etelä-Ranskaan.

Matkanteko kahdestaan on huomattavasti vaativampaa kuin kolmestaan. Selviämme yli kahden viikon matkasta avomerellä Vanuatulta Australian Torstaisaarelle vuoroissa: kolme tuntia unta, kolme tuntia valvomista.

Samalla opin kymmenkertaisen määrän purjehduksesta Watermeloniin verrattuna. Käsivarsilihakset kasvavat!

Maasta toiseen matkatessa on selvitettävä viisumiasiat.

Australiassa tuskin ehdimme ankkuroida, kun neljä virka-asuista viranomaista kapuaa jätesäkkeineen veneeseemme. Kaikki ruokatarvikkeet päätyvät automaattisesti roskiin. Mitään elävää tai mahdollisesti elävää sisältävää ei mantereelle lasketa.

Uudessa-Kaledoniassa pilkomme sipuleita, porkkanoita ja kaaleja hädissämme keitoksi ja pistelemme kaikki jäljellä olevat hedelmät poskeen sellaisella vauhdilla, että viranomainenkin jää sanattomaksi.

Opin pelkäämään pilviä. Erik muistuttaa moneen kertaan taivaan tuijottelun tärkeydestä. Kaksirunkoisessa katamaraanissa se on erityisen tärkeää: jos vene kellahtaa, se ei enää nouse pystyyn.

Singaporen häämöttäessä horisontissa vauhti alkaa hiipua. Syynä ovat tummat raskaat pilvimassat, jotka ovat väijyneet ympärillämme jo aamusta alkaen. Ne ovat merkki äkillisestä tuulenpuuskasta tai ukkosmyrkystä, joka saattaa kellistää liian suurilla purjeilla seilaavan purren. Laskemme purjeita pienemmiksi. Myrskyä vasten on kuitenkin turha ruveta taistelemaan. Pakoyritysten jälkeen päätämme ankkuroida Singaporen edustalle ja toivoa salamoiden leiskuvan vain veneemme ympärillä.

Suunnitelmien mukaan ei mene matka katamaraanillakaan. Darwinissa Erik saa kuulla äitinsä sairastuneen kotona Ranskassa. Suunnitelmia yli vuoden yhtämittaisesta purjehduksesta on muutettava. Päätämme jatkaa yhdessä Malesiaan eteläkärkeen.

Sieltä Erik on löytänyt halvan sataman, jonne hän päättää jättää veneensä odottelemaan seuraavaa vuotta ja purjehduskautta. Minä taas päätän jatkaa kotimatkaani maanteitse.

Jo satamassa olo tuntuu kummalliselta neljä kuukautta kestäneen merimatkan jälkeen. Malesia on kuuma, ja minä hikinen.

Autiot hiekkasaaret merikilpikonnineen ovat takana päin.

Indonesian värikkäiden kalastusalusten jälkeen on hämmentävää nähdä kiiltäviä eurooppalaisia huvipursia, ikääntyviä valkopaitaisia miehiä aasialaisten nuorten vaimojensa kanssa.

Vesi näyttää samealta. Laineet työntävät rantaan muovipulloja ja hiekassa pilkottaa pikaruokaroskia.

_______________

Miten lopulta kävi?

Turhaudun, kun maitse matkustaessa budjetti hupenee hetkessä. Ruoka ei enää tulekaan merestä, eikä vaatteita saa hedelmiin vaihtamalla. Majoituksestakin pitäisi maksaa.

Istun Kuala Lumpurissa sohvasurffaajana ja katselen huvikseni lentoja, kun löydän reilulla sadalla eurolla lennon Pariisiin.

mainos

Siinä samassa unohdan päästökiintiöt, hiilijalanjäljet ja seikkailemisen mantereiden halki kotiin Suomeen vanhanaikaiseen tahtiin. Tällainen tarjous olisi tyhmää jättää käyttämättä.

Seuraavana päivänä taivallan pilvenpiirtäjämäisten ostoskeskusten ilmastoiduissa merkkiliikkeissä etsimässä talvivarusteita. On myöhäinen lokakuu, Euroopassa ei enää tallustella sandaaleissa.

Yhtä nopeasti kuin viisi kuukautta aikaisemmin katosin tuulivoimalla horisontin taakse, olen taas täysillä mukana systeemin pyörteessä. Kolmetoista tuntia kestävän lennon jälkeen yritän keventää omatuntoani kannattamalla Euroopan sisäistä julkista liikennettä.

Kööpenhaminassa juna-laiva-yhdistelmän hinta on lentoon verrattuna kolminkertainen ja aikataulullisesti hankala. Tällä kertaa ostan lennon vähän mukisten, mutta yllätän kotiväen vielä samana iltana soittamalla ovikelloa vuotta odotettua aikaisemmin.

Hanne Honkanen

  • 30.4.2012