Parhaat jutut kuulee keittiössä

Lukuaika: 3 minuuttia

Parhaat jutut kuulee keittiössä

Keskustelu velloo edestakaisin naisten oikeuksista islamilaisissa maissa. Tuttuja argumentteja puolin ja toisin. Hillitsen itseni ja hiljaisena nyökkäilen sosiaalisesti hyväksyttävissä kohdissa. Yritän keskittyä röökaamiseen.

”Parhaimmat jutut kuulee keittiössä.” ”Niinkö?” ajattelen hiljaa ja jatkan tupakan polttelua. Keskustelu velloo edestakaisin naisten oikeuksista islamilaisissa maissa. Tuttuja argumentteja puolin ja toisin. Hillitsen itseni ja hiljaisena nyökkäilen sosiaalisesti hyväksyttävissä kohdissa. Yritän keskittyä röökaamiseen.

”Sorry, Sahil”, tätini Naseem hihkaisee ohittaessaan minut kuuma kattila käsissään. Yritän väistellä keittiössä ruokaa laittavia ihmisiä. Olen ollut noin viikon verran Pakistanissa. Pääni on vieläkin vähän pyörällä. Ei niinkään minkään kulttuurisokin vaan uusien loppuelämän tuttavuuksien takia.

Sain eräältä itseään edistyksellisenä pitävältä lehdeltä ison summan rahaa, jotta voisin tavata sukulaisiani Pakistanissa ja kirjoittaa matkastani jutun. Juuri äsken yritin selittää kiireiselle tädilleni, minkä takia Pakistanin-matkani maksettiin. Hän ei oikein ymmärtänyt. Mutta toisaalta hän vaikutti iloiselta, että joku suomalainen lehti maksaa hänen veljenpoikansa matkan hänen luokseen. Olemme viimeksi nähneet serkkuni häissä Lontoossa 15 vuotta sitten.

Pakenen takapihalle, missä serkkuni Aamir valmistaa ulkoliedellä illan pääateriaa.

”Opin tämän reseptin Turkissa opiskellessani”, Aamir selittää mausteita ripotellessaan. ”Osaan vieläkin tehdä tätä vaikka unissani. Salaisuus on mausteissa. Haista näitä”, hän pyytää ojentaen kätensä nenäni alle.

Mutisen jotain hyväksyvää.

”Opiskelijana täytyy oppia valmistamaan halpaa ruokaa ja oppia käyttämään mausteita, jotta se maistuisi hyvältä. Kun tulin takaisin Pakistaniin, tein kerran kokeeksi tätä ja kaikki ihastuivat siihen”, Aamir naurahtaa.

Pistämme tupakaksi ja nojailemme taloa ympäröivään muuriin.

”Naisena olisit saanut erilaisen kuvan Pakistanista ja kirjoittanut erilaisen jutun.” ”Niin”, totean ja nyökkäilen hyväksyvästi. ”Keittiössähän ne parhaimmat jutut kuulee”, mietin hiljaa itsekseni.

”Toimittaja?” Serkkuni Aadilin vaimon Malhian silmiin syttyy kiinnostunut katse. ”Työskentelin itsekin nuorempana jonkin aikaan toimittajana”, hän innostuu ja jatkaa: ”Olenkin ajatellut Dubaissa tehdä mahdollisesti toimittajantöitä.”

Malhian mentyä naimisiin Aadilin kanssa hän muutti miehen työn perässä Arabiemiraatteihin. Heillä on kahdeksan kuukautta vanha lapsi, jota Malhia hoitaa kotona.

”Olen myös suunnitellut leipomon perustamista. Täällä Islamabadissa on leipomoketju. Sen historia on mielenkiintoinen. Nainen, joka perusti sen, teki aluksi lahjaksi perhetuttaville kakkuja ja piirakoita. Ne olivat niin suosittuja, että kohta hän perusti puodin ja alkoi myydä niitä. Nyt hän omistaa kuusi myymälää. Niissä hinnat ovat kalliit, mutta menekki on silti hyvä. Aadilin mielestä idea ei ole huono, mutta hän pelkää taloudellisia riskejä. Toisaalta olen laskeskellut, että hyvin pienelläkin riskillä voisin aloittaa ja kannattavuuden mukaan laajentaa valikoimaa tai toimintaa. Olen huomannut, että arabit pitävät pakistanilaisista leivonnaisista. Ne ovat aina loppu joka paikasta. Toisaalta myös Aadilin työkavereiden kautta saisi aluksi hyvää mainostusta.”

Aadil on töissä Microsoftilla, jonka yksi suurimmista Aasian-organisaatioista sijaitsee Dubaissa.

Keskustelu rönsyilee Malhian kanssa aiheesta toiseen. Muut ovat jo aikaa sitten hävinneet ruokapöydästä.

”Huomenna siskoni tulee käymään. Sinun täytyy ehdottomasti tavata hänet”, sanoo Malhia keskustelumme päätteeksi.

”Osan jutuista siis ymmärsit. Mutta tiettyä osaa kulttuurista et varmaan tule ikinä ymmärtämään. Kulttuuri on niin erilaista siellä.” Kulttuuri, tuo käsite, jota eurooppalainen sivistyneistö opettaa toisilleen tuossa lähi-idän tuontituotteessa, yliopistossa. Mainio käsite niille, jotka haluavat yhä luokitella ihmisiä, kun rodun mukaan sitä ei enää voi julkisesti tehdä. Pohdin mielessäni, miten olisi järkevintä vastata tässä kriittisessä vaiheessa. ”No toisaalta tyypit on tyyppejä kaikkialla. Mut hei, mikä mesta olis auki kahteen saakka? Vois heittää vielä yhdet bisset.”

”Kyllä, lähden mielelläni käymään pakolaisleireillä Peshawarissa. Mutta oikeastaan tärkeintä tausta-aineistoa juttuuni saan juomalla teetä kanssanne. Katsos, en halua kirjoittaa sitä samaa juttua, joka on kirjoitettu tuhat kertaan jo tänä jouluna Pakistanista – Afganistanin sodasta, pakolaisista, Osama bin Ladenista, mielenosoituksista…”

”Kuinka monta mielenosoitusta olet nähnyt?” Aamir keskeyttää.

”En yhtään, mutta se juuri on se pointti. Haluan kirjoittaa tavallisesta arkielämästä.”

mainos

”Mutta onko se kiinnostavaa? Mehän olemme ihmisiä siinä kuin suomalaisetkin”, Aamir vastaa surffailen samalla kanavia.

”Totta kai, mutta siitä pitää välillä muistuttaa, ja varsinkin nyt syyskuun 11. päivän jälkeen, ja sen takia päätoimittajan idea oli minusta hyvä. Ja se lehti johon kirjoitan on semmoinen tavallaan edistyksellinen tai siis vähän erilainen kuin muut…”

”Okei… hei tätä jaksoa en ole nähnyt”, Aamir hihkaisee.

X-Files alkaa.

”Rakastan scifiä”, Aamir toteaa tyytyväisenä.

”Mut hei, kun ne huutaa kuolemaa USA:lle ja mellakoi, niin totta kai jengi alkaa epädiggaa niitä. Semmosen kuvan saa mitä antaa. Eksä nähny todellakaan yhtään mielenosotusta?” ”En, toisaalta Pakistan on iso maa ja paljon populaa.”

Selailen serkkuni Omahin luona lehteä. Omahin mies kysyy, mitä lehteä luen.

”Taitaa olla Newsweek”, vastaan. ”Siinä onkin tällä kertaa kiinnostavia juttuja”, hän huikkaa ohimennen matkalla keittiöön kantamaan ruokaa pöytään.

Katselen laiskasti otsikoita. Ruuan haju kutittaa kutsuvasti nenää, enkä malta syventyä lehden juttuihin kunnolla. Silmäilen kuitenkin islamilaisesta terrorismista kertovaa kirjoitusta. Se on kronologinen lista terroriteoista: ristiretkeläisiä aikoinaan surmanneet Syyrian hashashinit, Münchenin olympialaiset jne. Käännän sivua. Lista jatkuu sivun alareunassa, mutta katseeni kiinnittyy kuvitukseen. Aukeaman poikki vasemmasta laidasta oikeaan laitaan on kuva Mekasta ja pyhiinvaeltajista.

No tuon lehden muslimilukijoille ei ainakaan jää epäselväksi, mihin heidän uskontonsa yhdistetään, ajattelen. Mennessäni syömään yritän muistella, olenko ikinä nähnyt juttua IRA:sta, jossa olisi kuvituksena kuvia paavista ja Vatikaanista.

Kirjoittaja matkusti joulukuussa 2001 Voiman rahoilla juttumatkalle Pakistaniin. Ari Sardarin matkareportaasi Sukua tapaamassa julkaistiin Voimassa 1/2002.

Ari Sardar

  • 9.9.2009