Hanna Weselius kuvasi epäkansallismaisemia.
Ulkomuistista kansansatu menee näin:
Karhu ja kettu kilpailivat siitä, kumpi pystyy nopeammin lausumaan kolmen puun nime . Karhu mietti ja lausui hitaasti ja selvästi:
”Mänty, honka, petäjä.”
Kettu nauroi katketakseen ja hihkaisi:
”Lepkuuskoiv!”
Kettu oli voittanut kilpailun.
Kansallispuu, mänty eli honka eli petäjä, kasvaa moottoritien ramppien välissä. Sen suoran, vahvan, kullankarvaisen rungon rinnalla kohoaa huoltoaseman hinnastotorni. On satanut. Terassin tuolit ovat muovitettua punosta, tuhkakupit nurin käännettyjä kukkaruukkuja. Mikään ei liiku, paitsi autot. Niiden virta ei pysähdy koskaan, ne ovat nopeampia kuin ketut. Varis laulaa.
Muisto muodostuu sekunnin tuhannesosasta. Jostakin tilasta ja ajasta jää päähän välähdys ja haju. Sitä välähdystä ja hajua ihminen hautoo hellästi, tekee sille itseensä tilan, takahuoneen, ja kehystää sen. Sitten ajan kuluessa lisäilee siihen jotakin ja unohtaa jotakin. Se pamahtaa mieleen voimallisena ja tainnuttavana aina kun jokin laukaisee sen. Muisto on panos.
Ruohonleikkuri rykii. Bensankatku sekoittuu tuoreen leikatun nurmikon tuoksuun. Perjantai-iltana sitä ei vielä tiedä; tulee käymään niin, että joutuu aamuyöllä kävelemään kaupungista kotiin viisitoista kilometriä, ja kun lopulta laskee rakkoiset jalkansa tälle nyt kuumalle, mutta sitten yöllä jo viilenneelle nurtsille, se on taivas.
Unelma syntyy siten, että muistoon lisätään aikojen kuluessa siihen alun perin kuulumattomia samanhenkisiä aineksia. Aineksia kasautuu niin paljon, että muisto lakkaa olemasta muisto. Siitä tulee täydellinen hetki, jonka mahdollisimman virheettömään toteuttamiseen ihmisen jokainen toimi tähtää. Se sijaitsee osin menneessä, osin epämääräisessä tulevassa, eikä varsinaisesti missään ajassa. Vähiten tässä.
Tässä on suora asfalttitie, jonka poskeen levikkeelle pysähdytään ja tähystellään jonnekin kauas ojan toiselle puolelle, kaiteen taakse. Tässä on niitty, sen keskellä möllöttää muuntaja, josta kasvaa keltamustiaraitoja voimalinjoihin. Niitä yrittää olla näkemättä, vaikka ne hallitsevat suurinta osuutta taivaasta. Tässä on jukeboksi, jossa on vain välttäviä biisejä ja seuraava baari on kahdenkymmenen kilometrin päässä. Tässä on häiritsevä vaate, joka varmaan näyttäisi hyvältä jonkun muun päällä. Tässä on tämä kuuma sepeli, jolla yritetään paljain jaloinkävellä.
Kulttuuriset ja kansalliset symbolit ovat asioita, joilla on merkitys, vaikka sitä ei koskaan olisi varsinaisesti kokenut. Merkitys on kirjallinen, opittu. Sitä ei ole vahvistettu omakohtaisella tunnevyöryllä. Harva on koskaan katsonut joutsenta läheltä silmiin. Harva on laskenut koskea. Silti tuollaiset asiat kuuluvat kaikille meille, kuin perintönä.
Ja kun kulttuuristen ja kansallisten symbolien ulkokohtaiseen muistiin lisätään ulkopuolisia odotuksia, syntyy kansallinen ihannemaisema. Meille se on aina sama Ukko-Koli ja Julma Ölkky, oletettu maisema päilyvine järvineen ja viheriäine niittuineen, ympärillä villit siniset vaarat koskemattomina ja hiljaa. Ihannemaisema rakentuu oikeastaan muistoista, joita oletamme Akseli Gallén-Kallelalla olleen. Unelmista, joita saattaa mahdollisesti olla maahamme saapuvalla saksalaisella turistilla. Mutta sitä ei ole olemassa.
Kaikkialta tunkevat koiranputket, lupiinit. Lapset pääsevät käsiksi puhalluskukkiin, siemenet leviävät taivaan tuuliin. Juurimuhkurat puhkovat asfaltit. Talon nurkka on homeessa. Ämpärit kasaantuvat rannoille ja muovipussit tanssivat ilmassa. Horsmat ja vatukot sojottavat riemukkaina hakkuuaukeilla, joille kolme mäntyä on jätetty pystyyn kauas vaaran laelle. Jouluvalosarjat kietoutuvat pihakoivuihin. Pressut lepattavat. Kuplahalli ja aaltopeltihalli kasvattavat sammalta. Näppylähanskoissa on erivärisiä kukkia. Uimapatja maatuu. Viileä nurmikko rullataan pihalle ja päälle leväytetäänmuovinen oleskeluryhmä. Aurinko paistaa. Laitetaan deodoranttia. Tässä on kaikki. Kaukana kavala maisema.
Hanna Weseliuksen valokuvanäyttely 27.8.–14.9. galleria BE’19:ssä Helsingissä, Uudenmaankatu 19–21. Avoinna ti–pe 11–17, la–su 12–16. Näyttely on osa Helsingin Juhlaviikkojen Lumottu tie -galleriatapahtumaa.
Hanna Weselius
