Kirjoittanut pertti laesmaa

Outo hedelmä

Lukuaika: 2 minuuttia

Outo hedelmä

Billie Holiday oli jazzin traagisten nerojen joukossa yksi suurimmista.

Billie Holiday oli jazzin traagisten nerojen joukossa yksi suurimmista. Hän kykeni taiteiljana muuntamaan aineistonsa täydellisesti nousemalla tarvittaessa sen yläpuolelle ja aina sitä rikastaen. Hän hallitsi jazzfraseerauksen läpikotaisin.

Opiskeluaikoinani 60-luvun lopulla tutustuin eri yhteyksissä, mutta lähes samanaikaisesti kahteen vähän yli parikymppiseen naiseen. Kumpikin kuunteli Lady Dayta jatkuvasti ja oli syvästi masentunut. Yhteisenä piirteenä heillä oli myös melkoinen tietojen määrä ja syvällisyys.

Muistan, että Ladyn versio ”Gloomy Sundaysta”, unkarilaisesta itsemurhalaulusta julistettiin amerikkalaisilla radioasemilla pannaan, koska se innoitti monia onnettomia ottamaan hengen itseltään.

Tämän tapaisilla taustoilla surullinen tarina juuri ilmestyneen Julia Blackburnin kirjoittaman Holiday-elämäkerran taustalla tuntuu melkeinpä ”luonnolliselta”.

Yli kolmekymmentä vuotta sitten Linda Kuehl -niminen nainen halusi kirjoittaa kirjan Billie Holidaysta. Hän haastatteli yli sataaviittäkymmentä ihmistä, jotka olivat tunteneet Lady Dayn tavalla tai toisella. Hän ei jahdannut pelkästään kuuluisuuksia, kaikki kelpasivat, kunhan heillä oli jokin tarina kerrottavanaan.

Haastatteluissa lensi silmille hauskojakin heittoja. Kun Kuehl kysyi trumpetisti Roy Eldridgeltä, harjoitteliko hän ennen Ladyn kanssa pidettyjä sessioita, Elridge vastasi:

”Miksi olisin harjoitellut? Pitäiskö mun harjoitella ennen kuin mä rakastelen sun kanssa?”

Ladyn Dayn yksityiselämään kuuluivat ankea lapsuus, koulukoti, raiskaus 11-vuotiaana, lapsiprostituutio, dokaaminen, kirjavat mies- ja naissuhteet, huumeet ja lusimiset. Hän kuoli sairaalassa 44-vuotiaana vuonna 1959, kovien huumeiden hallussapidosta pidätettynä.

Linda Kuehl teki itsemurhan ennen urakkansa valmistumista. Blackburn sai yhdeksänkymmentäluvulla Kuehlin keräämän arvokkaan materiaalin haltuunsa ja jatkoi prosessin loppuun.

Menneiden vuosikymmenten mustia muusikoita kuunnellessa on syytä muistaa olosuhteet, missä he USA:ssa elivät. Mustia kusettamalla ja heistä eri tavoin hyötymällä pohjattiin pitkälti yhteiskunnan rakentamista.

Mustat kuuluisuudet eivät voineet aina edes asua ja syödä niissä hotelleissa, joissa he esiintyivät. Kun raha alkoi pyöriä, kuvaan ilmestyivät valkoiset “managerit”, joille itse musiikki ei merkinnyt mitään.

Vuosien 1882 ja 1951 välisenä aikana Yhdysvalloissa rekisteröitiin erään tiedon mukaan 4720 mustien lynkkausta. Lukua voidaan pitää vain suuntaa antavana. Lynkkaukset olivat valkoisille viihdetapahtumia, joista tiedotettiin laajalti valokuvin ja “rennoin” artikkelein. Uhreja esittävät postikortit olivat myyntimenestys.

Abel Meeropol, juutalainen opettaja, näki kolmekymmentäluvulla tuollaisen kammottavan valokuvan. Puun oksilla roikkui hirtettynä mustia miehiä – outoja hedelmiä. Tuo kuva pakotti Meeropolin tekemään Holidaylle kappaleen ”Strange Fruit”.

Holidayn tulkitsemana kappale vaikutti merkittävästi mustien oikeuksien kohenemiseen.

Yhdistän Ladyn aina Lester Youngiin. Young antoi Billielle nimen “Lady Day”. Vastavuoroisesti Billie antoi Youngille tämän lempinimen “Pres”, joka oli lyhennys presidentistä, tämän saksofonistien keskuudessa nauttiman suuren arvonannon kunniaksi.

(Jestas, kuinka monta kertaa minäkin olen briljeerannut tällä vähäisellä tiedonjyväsellä!)

Niissä Ladyn levyissä, joissa Lester soittaa, on aina havaittavissa aivan erityistä sähköisyyttä. Lady kuului naisiin, joiden mielestä miehen tulee olla sellainen, joka hakkaa, ottaa rahat ja kohtelee kuin paskaa. Sitä sanotaan rakkaudeksi.

Lester ei ollut sellainen mies. Näitä kahta yhdistivät samankaltaiset luonteenpiirteet, pelot ja itsetunto-ongelmat sekä toisen ammattitaidon syvä kunnioittaminen.

Vaikka Lady oli jazzin traagisista neroista yksi traagisimmista, muistan hänestä aina filminpätkän, jossa Lady Day ja Pres musisoivat jälleen yhdessä vuosien jälkeen. Kumpikin on vanhentunut ja lähellä kuolemaa. Hauraanoloinen Lester soittaa ulkoisen eleettömästi mutta upeasti. Kamera kääntyy Ladyyn, joka seuraa miestä hievahtamatta.

mainos

Tuntuu kuin Lady antaisi Lesterille energiaa ja suojelisi tätä kaikelta pahalta pelkän katseensa voimalla. Lady nyökkäilee hyväksyvästi ja puree huultaan, koska aistii Lesterin ponnistukset ja näkee, että tämä tasapainoilee reunalla.

Ladyn katseessa on valtavaa ylpeyttä. My Man! Se ei jätä kylmäksi.

Julia Blackburn: Billie Holiday – muistoja jazzin kuningattaresta. Like 2007. 319 s.

Pertti Laesmaa