Kurdinaiset kokoontuivat kertomaan tarinoita kadonneista perheenjäsenistään.

Matkustin toukokuussa Diyarbakiriin konferenssiin, jonka järjestivät Turkin kadonneiden omaisten järjestö Yakay-Der ja ICAD, International Committee Against Disappearances. Halusin tietää, näkyykö Turkin demokratisoituminen kadonneiden kohtalon selvittämisessä. Ennen EU-neuvotteluja mellakkapoliisit raahasivat Istanbulissa Galatasarayan lukion edestä joka viikko pois Lauantaiäidit, jotka vaativat viranomaisilta tietoja kadonneista lapsistaan.

Virallisesta tunnelmasta ei näy jälkeäkään, kun väki kokoontuu kurdialueen suurimpaan kaupunkiin. Tämä näyttää olevan naisten, äitien, leskien, tytärten ja sisarten, tapaaminen.

Virallisten puheiden sijaan jokainen osanottaja kertoo itsestään. Viitisenkymmentä ulkomaalaista esittäytyy nopeasti.

Sen sijaan Turkin kansalaisten, yli 200 ihmisen, esittelyyn ei riitä yksi päivä. Kaikilla on valtava tarve puhua, kertoa oma murhenäytelmänsä. Vuoristokylien mummot katselevat ihmeissään kapistusta, joka työnnetään heidän käteensä. Mikrofoni. Kaikki tarinat ovat samanlaisia. Oli päivä, jolloin elämä muuttui.

Joku naisista pyörtyy, joku talutetaan itkien pois esiintymislavalta. Tämä on kollektiivista surutyötä, myötätunto on käsinkosketeltavaa. Tunnelmaa tiivistävät armeijan hävittäjät, jotka lentävät toisinaan niin matalalla, että puhujien on odotettava niiden jyminän vaimenemista saadakseen taas äänensä kuuluviin.

Kokouksen puheenjohtaja Perivan Buldan toistaa jatkuvasti, että puheenvuoro saa kestää vain viisi minuuttia.

Kurdinainen kipuaa lavalle rauhallisesti ja kertoo, että eräänä päivänä santarmit veivät hänen miehensä. Tytär syntyi tämän jälkeen. Nyt hän on 12-vuotias ja haluaa tietää, missä hänen isänsä on. ”Mitä vastaan hänelle?” rouva kysyy ja palaa katsomoon.

Perheet vannovat etsivänsä kadonnutta, kunnes tämä löytyy. ”Haluamme vain haudan, jonne voimme viedä kukkia”, toistuu monessa puheenvuorossa.

Myös Perivan Buldan kertoo tarinansa. Eräänä päivänä hänenkin miehensä, Savas Buldan, katosi kuten 3 600 Turkin kansalaista viime vuosikymmenellä. Hänenkin tyttärensä syntyi isänsä katoamisen jälkeen. Sitten Savas Buldan löytyi. Luoti päässä, kidutuksen jälkiä ruumiissaan.

Rouva Buldanilla on hauta, mutta aviomiehen murhaajat ovat vielä vapaalla jalalla. Hauta ei riitä hänelle, myös teon tekijät on saatava vastuuseen.

Huomaan, että konferenssin kurdit ovat jakautuneet kahteen leiriin: hautojen hakijoihin ja murhaajien etsijöihin. Tärkeintä on saada rakkaille kunniallinen leposija, mutta se ei riitä kaikille: syylliset on löydettävä ja saatava oikeuteen.

”Pahinta on se, että joudumme elämään meille tämän tehneiden ihmisten kanssa”, joku kuiskaa.

”Omaisetkin ovat uhreja”, toteaa hollantilaisen HOM-ihmisoikeusjärjestön edustaja Frenk van Enckevort tauon aikana Baglarin kaupunginosan virastotalolla, konferenssipaikassa. Osanottajat ovat ahtautuneet terassille tupakalle ja kuuntelemaan pommikoneiden nousukiitoa.

Van Enckevort kertoo, että yhteistyö on kaikkein vaikeinta tšetšeenien ja kurdien kanssa: ”He ovat niin kielitaidottomia, että pelkkä tietojen välittäminenkin on melkein mahdotonta.”

Kuuntelen helpottuneena asiatietoa, se tuntuu kevyeltä tunteisiin käyneen tulvan jälkeen.Kokoussalissa tunnelma tiivistyy. Paikalla on paljon kuvaajia eikä osalla heistä ole osanottajakorttia. He ovat poliiseja.

Diyarbakirilaiset kertovat, että poliisilla on nykyään uusi taktiikka. Mielenosoituksissa ei pidätetä montakaan ihmistä, vaan poliisit kuvaavat tapahtumat ja hakevat mielenosoittajat myöhemmin. Kaupungissa pidätetään edelleen ihmisiä, jotka osallistuivat mellakoihin puolitoista kuukautta aiemmin.

Kuvernööri Efkan Ala on kieltänyt konferenssiin kuuluvan kulttuuri-illan ja nyt häneltä on tullut myös lista sanoista, joita konferenssissa ei saa käyttää: Kurdistan, valtioterrorismi, murhaajavaltio.

Perivan Buldan pyytää osanottajia noudattamaan määräystä, mutta seuraava mummo ei välitä pyynnöstä. Hän poistuu lavalta näyttäen Kurdistanin työväenpuolueen PKK:n voitonmerkkiä ja huutaa: ”Biji Kurdistan!” Eläköön Kurdistan! Sali puhkeaa raikuviin aplodeihin ja vihellyksiin, jotka kurdeilla tarkoittavat kannatusta, eivät buuausta.

Poliisit videoivat kokoussalissa ja heidän kollegansa ovat pihalla valmiina mellakkavarusteissa. Poliisibussi on paikalla pidätysten varalta. Tunnelma kiihtyy. Tauolla kurdit eivät enää jaksa kävellä terassille tupakalle vaan aulan ilma on sakea tupakansavusta ja vihaisista puheista. Turkissako muka sananvapaus!

Ohjelmaan piti kuulua myös matka Cizreen ja Silopiin, joista on löytynyt joukkohautoja. Silopissa katosivat kurdipoliitikot Serdar Tanis ja Ebubekir Deniz. Kuten monet Turkin kadonneista, hekin katosivat poliisiasemalla. Matka kuitenkin peruutetaan. Sillä suunnalla on ollut viime aikoina taisteluja ja koko kurdialueen ilmapiiri on räjähdysaltis.

Sen sijaan teemme retken rauhan patsaan luo. Siellä verestetään vanhoja muistoja, naiset kaivavat esiin rakkaimpiensa kuvat ja asettuvat maahan istumaan kuten aikoinaan Galatasarayn lyseon edessä. Nyt poliisit eivät raahaa heitä pois. He kuvaavat naisia.

Käymme myös istuttamassa puita uuteen puistoon, joka on perustettu kadonneiden muistoksi kaupungin laidalle.

Parina iltana katsomme elokuvia, joiden aiheena on ihmisten katoaminen. Eivätkä nämä ole mitään television dekkarisarjoja, joissa syyllinen napataan jakson lopussa.

Istun Emine Ocakin vieressä. Hänen poikansa Hasan Ocak katosi vuonna 1995. Hänet löydettiin, murhattuna. Äidillä on siis hauta.

11 vuotta ei ole lievittänyt äidin tuskaa. Hän itkee melkein koko elokuvan ajan. Elokuva on hänelle tuttu, hän esittää siinä pääosaa.

Konferenssissa on 200 kurdia, mutta yli 3 000 kadonneen omaiset ovat poissa. Jotkut ovat kääntyneet sisäänpäin surussaan, jotkut ovat varmoja, että kadonnut palaa vielä jonain päivänä, vaikka odotus on kestänyt jo kymmenen vuotta.

Aviomiehen kuolema on kurdinaiselle myös taloudellinen katastrofi, sillä naisille ei ole työpaikkoja. Kadonneiden vaimot eivät saa leskeneläkettä. Kurdien perinteinen naisleskien ja orpojen huoltojärjestelmä toimii niin, että vainajan veli menee lesken kanssa naimisiin ja huolehtii hänen lapsistaan.

Tätä tapaa sovelletaan edelleen, myös niissä perheissä, jotka ovat muuten radikaalin vasemmistolaisia. Jos kaikki veljet ovat jo naimisissa, leskestä tulee jonkun toinen vaimo. Jos kaikilla on jo kaksi vaimoa, hänestä tulee kolmas vaimo.

Epäpoliittistenkin ihmisten kiinnostus politiikkaan herää, kun oma lapsi katoaa.

”Kadun, että en toiminut jo silloin, kun tyttäreni eli. Toivon, että olen nyt hänen arvoisensa”, eräs äiti tiivistää monien mielipiteen.

Lopputulos onkin usein päinvastainen kuin katoamisen aiheuttaneet tahot pyrkivät: omaiset jatkavat kadonneen työtä ja ovat vielä vahvempia ja päättäväisempiä kuin tämä.

Kun poliisit hakivat kurdien oikeuksia ajavan HEP-puolueen Diyarbakirin osaston puheenjohtajan Velat Aydinin vuonna 1991, hän sanoi vaimolleen, että tämän on kannettava vastuu, kunnes hän palaa. Velat Aydin ei palannut, mutta hänen ruumiinsa löydettiin, ja Sükran Aydin on pitänyt miehelleen antamansa lupauksen, hän on nyt heidän kotikaupunkinsa Bismillin pormestari.

Murhatun kansanedustajan Mehmet Sincarin leski Jihan Sincar on Kiziltepen pormestari. Murhatun kirjailijan Musa Anterin poika Dicle Anter jatkaa isänsä työtä kurdikulttuurin hyväksi Batmanin kaupungin työntekijänä.

Emine Ocakin elämäntehtäväksi tuli toimia sen puolesta, ”ettei kukaan äiti joutuisi kokemaan samaa kuin hän”. Hän oli mukana perustamassa Lauantaiäitejä ja on Yakay-Derin johtokunnan jäsen. Perivan Buldan on yksi Yakay-Derin perustajista.

Yhteisistä raskaista kokemuksista huolimatta naisten kokous päättyy lämpimään tunnelmaan.

Kokouksen anti ei vakuuttanut siitä, että Turkin tilanne olisi muuttunut paremmaksi EU:n vaatimien lakiuudistusten myötä.

Turkin korkein oikeus antoi kokouksen aikana päätöksensä Diyarbakirissa aiemmin järjestetystä valokuvanäyttelystä, jossa esitettiin kadonneiden ja taisteluissa kuolleiden kurdien kuvia. Oikeuden mielestä näyttely oli terrorismia, ja jokainen sen seitsemästä järjestäjästä sai kaksi vuotta vankeutta.

Kristiina Koivunen