nimetön minä

Lukuaika: 2 minuuttia

nimetön minä

Minulla oli voimakas tunne, että on tärkeää yrittää olla kaunis.

Oli vuosi 1998 ja kesäilta helsinkiläisessä Lost and Found -ravintolassa, kun näin Annan ensimmäistä kertaa. En ymmärtänyt, miten tyttö voi näyttää pojalta ja käyttäytyä kuin poika. Miksi joku haluaisi olla sellainen? Kuka hän on?

Käsitykseni sukupuolesta sisälsi vain naisen ja miehen, joiden sukupuoli-identiteetti vastaa biologista sukupuolta.

Keväällä 1999 Kuva-lehdessä oli numero, teemana ”kollit”. Teemasta sain syyn aloittaa poikatyttöjen kuvaamisen. Lehdessä julkaistiin aukeamallinen kuviani ilman selityksiä ja kuvatekstejä. Halusin herättää katsojan miettimään sukupuolta, kyseenalaistamaan ensivaikutelman.

Kuva-lehden ilmestymisen jälkeen oli helpompi kuvata ihmisiä ja tutustua heihin. Näihin aikoihin tutustuin Riikkaan ja sain mahdollisuuden jutella asioista, jotka mietityttivät minua. Minua askarrutti, kuinka poikatyttö määrittelee oman sukupuolensa, näkeekö hän itsensä naisena vai miehenä. Miltä tuntuu olla erilainen, ihminen, joka ei ehkä pysty selkeästi sanoin määrittelemään identiteettiään.

Löysin Leslie Feinbergin Stone Butch Bluesin ja Radclyff Hallin The Well of Lonelinessin. Kirjat kertovat koskettavasti kolmannesta sukupuolesta.

Keväällä 2000 minun piti valmistua Kuvataideakatemiasta. Olin aivan lopussa, juuri kun olisi pitänyt näyttää mitä olen viiden vuoden aikana oppinut.

Siihen asti olin tehnyt lähes yksinomaan omakohtaisia töi-tä, käyttänyt mallina itseäni. Enää en halunnut pistää itseä-ni kuvissa likoon, en halunnut kertoa suoraan itsestäni.

Lopputyö Hän, Se oli ikään kuin pakolla synnytetty ”viimeinen” omakuvatyö. Teos oli jossain mielessä negatiivinen omakuva, koska kasvoja tai tunnistettavaa henkilöä kuvissa ei näy. Työssä on voimakkaana häpeää, piiloutumista sekä maskuliinisen ja feminiinisen teemaa. Tietyssä mielessä rumuuden ja kauneuden teema.

Minulla oli voimakas tunne, että on tärkeää yrittää olla kaunis. Tärkeää sen kannalta, tunnistetaanko minut naiseksi vai ei. Jos nainen ei pyri olemaan kaunis, hänen käytöksensä voidaan tulkita kapinoinniksi.

Ulkonäöltään maskuliininen nainen käsitetään rumaksi. Työ kuvaa tilannetta, jossa olin. Taiteilijana tunsin, että ideat olivat ehtyneet. Ihmisenä hapuilin, en ollut löytänyt itseäni.

Lopputyötä tehdessäni halusin siirtää tunteeni valokuvaan. Pitkä valotusaika, salamavalo sekoitettuna vallitsevaan valoon, neutraali tausta, erilaisia vaatekappaleita. Minulla oli kotona kamera ja valot valmiina, kuvasin kun siltä tuntui. Kuvien epäterävillä hahmoilla halusin rikkoa valokuvan dokumentaarista ilmaisua.

Vuonna 2001 aloitin Poika-tyttö-videon tekemisen. Videon muoto on yksinkertainen: kolme henkilöä puhuu kameran edessä identiteetistään, elämästään. Olin puhunut ihmisten kanssa ja oppinut heiltä, että fyysinen sukupuoli on vain maallinen taakka. Mielemme voi olla rakentunut toisin.

Tarvitsemme sanoja kertoaksemme keitä olemme. Kieli asettaa rajat ymmärryksellemme. Jos omalle identiteetille ei ole nimeä, siitä on aika vaikea kertoa kenellekään, edes itselleen.

Talvella 2002 tutustuin Kiaan, hän on m to f, nainen, joka syntyi miehen ruumiiseen. Vuotta myöhemmin aloin kuvata transihmisiä. Videon päähenkilönä on kolme naista jotka ovat syntyneet väärään ruumiiseen.

En ylensä tunne kuvattavaa kovin hyvin. Tilanne muistuttaa tietyssä mielessä psykologilla käyntiä. Haastateltavan on helppo puhua vieraalle ihmiselle, jonka tietää suhtautuvan myönteisesti.

Kuvataiteilija Aurora Reinhardin video Female on Tyttöjen elämästä -näyttelyssä 22.8.–5.10. Amos Andersonin taidemuseossa Helsingissä, ma–pe 10–18, la–su 11–17.

Aurora Reinhard

  • 9.9.2009