New Orleansissa hurrikaanin haavat eivät arpeudu, vaikka Katrinasta on jo kaksi vuotta. Rotu ja yhteiskuntaluokka määräävät kenellä on oikeus uuteen New Orleansiin. Suurbisnes ja kansalaisjärjestöt kamppailevat päättäjien unohtaman kaupungin suunnasta. Oliko Katrinassa kysymys luonnonkatastrofista ensinkään?

Canal Streetillä 35 asteen helle kietoo kulkijan sisäänsä kuin käärinliina. Palmujen ali kitkuttaa nykyään harvinainen näky: yksi Tennessee Williamsin tunnetuksi tekemistä ”Viettelysten vaunuista”. Katrina ratkoi raitiokiskoverkon palasiksi. Kadulla löntystää pari turistia siemaillen mukista jää-Hurrikaania, rommista, limetistä ja passionhedelmästä vispattavaa kuulua cocktailia. Kadun varren kojuissa kaupattavien t-paitojen teksteissä yritetään vääntää vitsiä Katrinasta.

Syyskuun lopulla New Orleansin pormestari Ray Nagin, musta demokraatti, piti puheen Washingtonissa, kongressin mustien vaalitoimikunnan konferenssissa. Puheessaan Nagin totesi, että New Orleansissa on meneillään sen historian suurin talouskehitys. Hän kutsui New Orleansia noutopöydäksi, josta riittää kaikille, ja kehotti yrityksiä ”syömään kaiken minkä ne voivat”.

Nagin ei ollut väärässä ainakaan siinä, että suurbisnes on apajalla ja sillä näyttää olevan runsaasti suunnitelmia kovia kokeneen kaupungin varalle. Marraskuun alussa on tarkoitus aloittaa 5 000 asunnon jyrääminen, johon USA:n asunto- ja kaupunkikehityksen ministeriö myönsi luvat kesäkuussa. Jyrättävien talojen asukkaat elävät asuntovaunupuistoissa ympäri Yhdysvaltoja samoin kuin kymmenet tuhannet muut Katrinan pakolaiset. New Orleansin 385 000 asukkaasta 40 prosenttia on yhä palaamatta. Osa on ehkä löytänyt uuden elämän muualta, mutta monista on tullut Houstonin tai New Yorkin kodittomia.

”Kaupunkiamme koettelee ennen muuta inhimillinen ahneus”, toteaa mustien kansalaisoikeusjärjestö NAACP:n New Orleansin osaston puheenjohtaja Danatus N. King ja korjaa kravattiaan. Kingin mukaan kaupungin vuokratalot jyrätään pieniin tulvavaurioihin vedoten. Katrinan jälkeen vuokrat ovat moninkertaistuneet. Julkisia kouluja ei avata, niiden tilalle perustetaan yksityisiä kouluja.

Asunto-olojen lisäksi New Orleansin terveydenhuollossa on ongelmia: sairaalat, kuten Charity, kaupungin ainoa sairausvakuutuksettomia köyhiä hoitava klinikka, pysyvät kiinni. Monet kaupunginosat ammottavat autiuttaan.

New Orleansin jälleenrakennukseen on värvätty paljon latinosiirtolaisia halpatyövoimaksi, ja tämä on kiristänyt siirtolaisten ja paikallisten mustien välejä. Siirtotyöläisten työolot ovat usein surkeita. Ongelmat King kuittaa taloudellisella kilpailulla, rotuseikoista ei hänen mukaansa ole kysymys.

Kaupunki suunnittelee purkavansa köyhien mustien asuinalueet ja rakentavansa tilalle varakkaiden asuinalueita, parkkihalleja, kasinoita ja ostoskeskuksia, väittää King. Suunnitelmat alkoivat hänen mukaansa jo ennen hurrikaania. Katrinan jälkihoidon isoimmat urakat on annettu Valkoista taloa lähellä oleville yhtiöille.

New Orleansin ja Irakin jälleenrakennusta näyttävät hoitavan yhdet ja samat yhtiöt: Halliburton, Shaw Group, Kellogg, Brown & Root ja turvallisuusjätti Blackwater.

“Tämä on onnettomuuskapitalismia”, muotoilee Sakura Kone, 48, yksi sadoista tuhansista New Orleansia kunnostaneista vapaaehtoisista, joiden panos hurrikaanin jälkihoidossa on suunnaton. Kone toimii tiedottajana Common Ground -kollektiivissa, joka on entisen mustan pantterin ja vihreän poliitikon Malik Rahimin organisoima kansalaisjärjestö.

Katrinan jälkeen Rahim kiersi ympäri Yhdysvaltoja haalimassa vapaaehtoisia. Tähän mennessä Common Ground on värvännyt 14 000 vapaaehtoista New Orleansiin. He ovat korjanneet taloja, jakaneet ruokaa, järjestäneet ilmaista terveydenhuoltoa ja istuttaneet auringonkukkia palstoille imemään Katrinan maaperään läikyttämiä kemikaaleja.

Kollektiivin kosteikkojen restaurointiprojekti pyrkii palauttamaan ympäröivien suoalueiden luonnollisen hurrikaanien vastustuskyvyn, sillä Katrina osoitti, etteivät padot pidä. Varat toimintaansa Common Ground saa lahjoituksina, liittohallitus ei ole sitä tukenut.

Konen mukaan New Orleansin köyhemmillä alueilla on takavarikoitu taloja niiden heikkoon kuntoon vedoten, eikä asukkaita päästetä palaamaan. On tapauksia, joissa ihmiset ovat vallanneet omat talonsa, ja poliisi on tyhjentänyt ne voimatoimin. Asukkaat ovat jääneet telttoihin naapurustoon. Oikeustaisteluja paluuoikeudesta on käynnissä useita.

“Ranskalaiskorttelista tehdään K-18 ihmepuisto turisteille, kulttuurista säästetään maho kuori, varakkaita varten pykätään jokilaivakasinoita ja golfkenttiä”, aavistelee Kone suurbisneksen suunnitelmia.

Ranskalaiskorttelissa talojen karibialaisvärit silittävät silmää: heleää sinistä, keltaista, punaista. Voodookamaa ja matkamuistomyymälöitä riittää, onhan New Orleansilla afrikkalaisten rituaalien perinne. Ravintolat levittävät tuoksujaan.

New Orleansin kreoli- ja cajun-keittiössä afrikkalaiset ja intiaanivaikutteet saumautuvat ranskalais-espanjalaisiin. Gumbossa ravut, okra ja riisi on haudutettu tomaatin ja chilin kanssa, jambalaya on papuja, kanaa ja makkaraa. Kissakala vie kielen.

Bourbon Streetillä jytää ja salamoi. Baareja, discoja, strippiklubeja, joiden ovilla keikistelee vähäpukeisia neitokaisia. Jazzia, bluesia, rockia – orkesterit panevat parastaan.

Elokuussa Bourbon Streetiä pitkin marssi 50 muusikon kulkue soittamatta nuottiakaan – protestoiden kaupungin musiikkialan yhä surkeaa tilannetta. Liian harvat muusikot ovat palanneet, joten rikas musiikkiperinne on uhattuna.

Niskaan rämähtää sadekuuro, mutta hetkessä se on ohi. Ajamme matkatoverini kanssa autolla sortuneen kirkon ohi. Köyhien mustien asuinalue Lower 9th Ward on aavekaupunki, täynnä romahtaneita tönöjä. Osan taloista on tulva vienyt mennessään. Voisi luulla, että Katrinasta on pari viikkoa, jos pusikoitunut ympäristö ei väittäisi vastaan.

Etäältä kuuluu vasaranpauketta, jotkut koettavat korjata kotejaan. Vakuutusyhtiöt ovat jättäneet maksamatta monille tuhoutuneista kodeista, mutta köyhillä vakuutusta ei edes ollut. Ennen Katrinaa Lower 9th Wardissa oli 14000 asukasta, nyt muutama sata.

Pakolaisten paluuta hankaloittaa myös Entergyn, jättimäisen sähköyhtiön hintapolitiikka. Monella ei ole varaa maksaa kolmin- tai nelinkertaisia hintoja, kirjoittavat Eliza Strickland ja Azibuike Akaba Katrinan vuosipäiväksi ilmestyneessä raportissaan Casulties of Katrina.

Raportin mukaan tuhannet odottavat yhä vakuutusyhtiöiden lupaamia rahoja tuhoutuneista kodeistaan. Olosuhteet FEMA:n asuntovaunupuistoissa ovat usein kehnoja. Yhtiöt dumppaavat jätteitä asuinalueille.

American Friends Service Committee -kansalaisjärjestön koordinaattori, baptistipastori Marlon G. Parker on huolestunut.

“Vain viisi prosenttia hätätilaviraston FEMA:n lupaamasta avusta on tullut perille, loppu on juuttunut byrokratiaan.”

Istumme sämpyläbaarissa, jonka ikkunan takana putoaa aamuinen ukkoskuuro. Parker puraisee Po’ boyta alligaattorimakkaralla. Täytetyt leivät kuuluvat New Orleansin ruokaperinteeseen. Nimensä ne saivat siitä, kun vuoden 1929 raitiovaununkuljettajien lakon aikaan eräs ravintoloitsija tarjosi lakkoileville ”poor boysille – köyhille pojille” ilmaisia voileipiä.

Parkerin mielestä on absurdia, että liittovaltio käyttää miljardeja dollareita sotimiseen, mutta ei auta omia kansalaisiaan. Katrinan jälkihoito on paljastanut laajemminkin USA:n yhteiskunnan ongelmia. Hänen mukaansa nyt näyttää olevan syntymässä liike, jossa erilaiset yhteiskunnalliset järjestöt ovat löytämässä toisensa.

“Ihmiset New Orleansissa ovat saaneet tarpeekseen. Jos asiat eivät parannu, täällä puhkeaa pian mellakoita.”

Kirjailija Fatima Shaik kaappaa meidät mukaansa Convention Centerille, jossa on alkamassa Essence-festivaalit, vuodesta 1994 järjestetty mustan musiikin tapahtuma. Päivällä festivaaleilla on keskustelutilaisuuksia, illalla jazzia. Convention Center oli Katrinan tulvapäivinä monen autottoman viimeinen turvapaikka.

Shaik asuu New Yorkissa, mutta on pistäytymässä kotikaupungissaan. Hän kirjoittaa teosta New Orleansin vapaiden värillisten 1800-luvun yhteisöstä, jolla oli oma seurakin, vuonna 1836 perustettu Société d’Economique et d’Assistance Mutuell.

Ohitamme Royal Streetin ja Press Streetin kulmauksen, jonka tasoristeyksessä musta nimeltä Classie b. Ferguson pidätettiin 1880-luvulla hänen matkustettuaan ”vain valkoisille” -junavaunussa. Mustat ja kreolit haastoivat New Orleansissa jo tuolloin rotuerottelulait.

Essence-festivaaleilla radikalismi törmää yhtiö-Amerikkaan. Hallin ovella on juliste, josta voi bongata sponsorit: Coca-Cola, Wal-Mart, Sony, McDonald’s. Sponsorien lavoilla hallissa pyörivät tuote-esittelyt. Möykkä ja värivalot vaivuttavat transsiin. Chevy julistaa ”amerikkalaista vallankumousta”, uutta automalliaan.

U.S. Armyn värväyspiste viettelee mustia Irakiin ilmaisilla terveystarkastuksilla ja koulutuspaketeilla. Kokoussalin seinillä on lainauksia Nelson Mandelalta, Malcolm x:ltä, Jesse Jacksonilta ja mustien panttereiden johtajilta.

Puhujina on kansalaisjärjestöaktiiveja, teologi ja kirjailija Michael Eric Dyson, sekä demokraattien presidenttiehdokkaat Hillary Clinton ja Barack Obama. Sponsorien logot vilkkuvat.

“Tilaisuus on ristiriitainen, mutta älkää tuomitko. Mistä muualta Yhdysvaltain musta yhteisö saisi rahoitusta kuin suuryhtiöiltä?” Shaik huomauttaa.

Hänen mukaansa ilmainen tapahtuma on tärkeimpien joukossa, kun USA:n mustat luovat yhteyksiään. Se kerää yhteen tuhannet mustat ympäri maata ja kannustaa mustia äänestämään. Lavalla vaaditaankin Louisianaan mustaa kuvernööriä ja USA:han mustaa presidenttiä.

“Tämä on mustan keskiluokan, opettajien, sairaanhoitajien, erityisesti naisten festivaali. Monet naiset ovat mukana yhteiskunnallisissa liikkeissä. Valkoisten keskiluokkaisten radikaalien on ehkä helppo kritisoida tapahtuman kaupallisuutta”, Shaik heittää.

“Heidän vanhempansa ovat maksaneet heidän opintonsa. Koulutettuna ja dollarit taskussa on hyvä käyttää sananvapautta. Monilla Essence-festivaaleille osallistuvista mustista ei ole varaa yliopistojen lukukausimaksuihin. Ikävä kyllä hyväosaisilta amerikkalaisilta puuttuu tietoa New Orleansin tapaisten paikkojen oloista.”

“Media ei levitä tietoa siitä, vaan jauhaa lähinnä julkkisten touhuista”, vuosia toimittajana ennen kirjailijaksi rupeamista työskennellyt Shaik kritisoi.

Yleisö repeää. Hillary Clinton purjehtii lavalle. Clinton nostattaa yleisöä: Miksi kaikki Katrinan pakolaiset eivät ole voineet palata? Miksi mustien koulutus- ja tulotaso usein jäävät heikoiksi?

“Katrina ei ollut vain luonnonkatastrofi, vaan kansallinen häpeä”, Clinton täräyttää. Hän lupaa hoitaa New Orleansin jälleenrakennuksen loppuun ja palauttaa kaupungin palvelut kunnolliselle tasolle.

“Olen valmis johtamaan ensimmäisenä naisena, koska olen pätevin ja paras”, Clinton uhoaa. Eikä yleisön riemulla ole enää rajoja.

”Katrinan aikaan vangit jätettiin vettä tulvivaan Angolan vankilaan neljäksi päiväksi ilman ruokaa ja juomavettä, monet kuolivat”, väittää Robert ”Kool Black” Horton. Istumme Critical Resistance -järjestön toimistolla Tremen kaupunginosassa, Jazzin ja Mardi Gras -karnevaalin sydänmailla.

Horton on lusinut 12 vuotta tuliaseen ja huumeiden hallussapidosta. Vapauduttuaan vuonna 2000 hän ei saanut vuosiin asuntoa tai työtä.

Vuonna 1998 Kaliforniassa muiden muassa Angela Davisin aloitteesta perustettu Critical Resistance pyrkii kiinnittämään huomion poliisiväkivaltaan ja USA:n epäinhimillisiin vankilaoloihin. USA:ssa on noin kaksi miljoonaa vankia. Critical Resistance puhuu ”vankiteollisesta kompleksista”, pakkotyöjärjestelmästä, joka hyödyttää rahallisesti monia.

“Yhdysvaltain vangeista 68 prosenttia on värillisiä”, kertoo Mayaba Liebenthal, toinen Critical Resistancen aktiivi. Hänen mukaansa julkisuudessa mustat esitetään usein stereotyyppisesti alttiina rikoksille. Mustat saavat samasta rikoksesta useammin ja pidemmän tuomion kuin valkoiset. Critical Resistance vaatii armahdusta kaikille Katrinan jälkeen ryöstelystä syytetyille. Heille on tipahtanut jopa 15 vuoden vankeustuomioita.

“Ammattimaista ryöstelyäkin oli, mutta valtaosa varasti nälkäänsä ja janoonsa, koska hätäapu New Orleansiin ontui”, toteaa Liebenthal.

Katrinan seurauksena New Orleansin oikeusjärjestelmä romahti. Yli tuhat ihmistä odotti oikeudenkäyntiä, kun tulvavesi tuhosi todisteita ja tietokantoja.

“Nyt keskusrekisterissä näkyy, että ihmistä syytetään, mutta rikosnimikettä ei välttämättä löydy. Meihin otti yhteyttä isoäiti, joka oli vuonna 2005 joutumassa oikeuteen liikennerikkomuksesta. Naisella on vaikeuksia sosiaaliturvan kanssa, koska koneella näkyy kesken oleva oikeusjuttu”, Horton kertoo.

On USA:n kansallispäivä 4. heinäkuuta. Christian Roselund, 31, indymedia-toimittaja ja paikallisen opettajien liiton tiedottaja lupaa viedä meidät kunnon kemuihin.

“Neworleansilaiset ovat aina valmiita bilettämään”, hekottelee Roselund.

Katrinan jälkeen opettajien liitolla on riittänyt puuhaa: kolme neljästä julkisesta koulusta on suljettu, kirjoista on pulaa ja tuhansia opettajia on irtisanottu.

Bywaterin kaupunginosassa melodia tuprahtelee baarista taivaalle. Tanssijat täyttävät asfaltin. Maissiviski ja -olut kuplivat. Hiprakkaiset mummot, lapset ja nuorukaiset pulikoivat sulassa sovussa puhallettavassa uima-altaassa.

Katse Mississippille: salama lyö banaanipuiden yli. Sade ei rummuta kattoa haulikuurona, vaan vihmoo niin kuin suihkepullo.

Baariin saapastelee poliisi kysymään huvilupaa. ”Roof is on fire”, aloittaa mustien veteraanimuusikkojen pumppu jazz-version Bloodhound Gangin kappaleesta, joka on tullut tunnetuksi siitä, että amerikkalaissotilaat kuuntelivat sitä vallatessaan Bagdadia. Kertosäe jää kaikumaan: “We do not need no water, let the motherfucker burn. Burn, motherfucker, burn”.

“Katrina ei ollut luonnonkatastrofi. Onnettomuus johtui surkeasti rakennettujen patojen sortumisesta ja huonosta jälkihoidosta, joka on jakautunut rodun ja yhteiskuntaluokan mukaan. Köyhät mustat ja köyhät valkoiset kärsivät”, vakuuttelee Roselund.

Hänen mukaansa Irakin sota on USA:n mediassa pystytty pitämään melko pimennossa, ja tämä on vaimentanut kritiikkiä. Katrinan heikkoa jälkihoitoa ei ole kyetty salaamaan.

“Katrina voi toimia katalyyttina isommassa yhteiskunnallisessa muutoksessa USA:ssa”, uskoo Roselund.

Vai peittyykö kaikki jälleen Karibian sateeseen? Kuulostellaan rytmiä ja hurrikaanivaroituksia.

_______________

Kuunsirppi & Katrina

Kulttuurit ovat sotkeutuneet hedelmällisesti vuonna 1718 perustetun New Orleansin historiassa. Yhdysvallat osti ensin Espanjalle, sitten Ranskalle kuuluneen ”kuunsirppikaupungin” vuonna 1803. Ennen USA:n sisällissotaa New Orleansin kauppasataman kautta suodatettiin sokeria, rommia ja orjia Etelän plantaaseille. Kaupungissa eli myös vapaita mustia jo 1770-luvulla.

New Orleansilla on vapaamielinen maine. Jazzin synnyinkaupunki on tärkeä afroamerikkalaisten identiteetille, satiirisessa Mardi Gras -karnevaaliperinteessä näkyy myös intiaanivaikutteita. Sittemmin New Orleans on keinuttanut kehdossaan musiikkityylejä zydecosta bounce-rappiin. Se on USA:n kaupungeista ehkä afroamerikkalaisin: ennen Katrinaa kaksi kolmesta asukkaasta oli mustia.

”Mississippin Pariisissa” rehottaa myös poliisiväkivalta ja korruptio. Jo ennen Katrinaa New Orleansissa oli ongelmia. Kaupunki on ollut liittovaltion kärkisijoilla köyhyys-, lukutaidottomuus-, rikollisuus- ja vankitilastoissa ja se tunnettiin USA:n ”murhapääkaupunkina”.

Louisianan rannikon öljy- ja kaasutuloista suurin osa valuu osavaltion ulkopuolelle. New Orleans on matalapalkkaisten palvelualojen kaupunki. Näin oli jopa öljy- ja kaasubuumin aikana 1980-luvulla. Palkat palvelualoilla ovat olleet hyvin alhaisia, jopa alle USA:n minimipalkan 5,1 dollaria tunnissa.

Katrina rysähti New Orleansiin 29.8.2005. Pormestari Ray Nagin hidasteli evakuoinnin määräämisessä, koska kammosi turismista elävän kaupungin hotelli- ja ravintolayrittäjien korvausvaatimuksia.

Kun Ponchartrain-järven puoleiset padot murtuivat, kaupungissa yhä viipyvät 80 000 autotonta, köyhää tai sairasta saivat värjötellä ilman vettä ja ruokaa neljä päivää tulvavesien keskellä. Hellettä oli 40 astetta. Paikallishallinto ja liittohallitus lamaantuivat. 1 500 ihmistä kuoli. On kyseenalaista pitäisivätkö häthätää korjatut padot, jos uusi hurrikaani iskisi kaupunkiin.

_______________

Ville Ropponen