Tarina: Salakka on ensimmäinen sudenkorentoa suurempi eläin minkä yksinäinen resuinen otus on nähnyt pitkään aikaan.

KESKIKESÄN AURINKO PAAHTAA ARMOTTA. Rantakivillä hyönteiset pörräävät ja hiekkaiseen rantaan ajautuneet vesikasvit höyryävät ja levittävät mädän löyhkää. Salakka hyppää ylös vihertävästä vedestä ja mulskahtaa takaisin jättäen jälkeensä vain renkaita, joiden keskelle muodostuu värjyvän epämääräinen seittikuvio. Salakka on ensimmäinen sudenkorentoa suurempi eläin minkä yksinäinen resuinen otus on nähnyt pitkään aikaan. Se tuijottaa punareunaisilla rähmivillä silmillään katoavaa kuviota veden pinnassa ja lipoo halkeilleita huuliaan. Saalis.

Se käärii likaiset farkunpunttinsa kuhmuisten polvien alle ja kahlaa laihoilla ja karvaisilla jaloillaan kädenlämpöiseen veteen. Jano kuristaa kurkussa, joten se kouristaa kämmenensä ja juo ahnaasti levän ja mudan makuista vettä. Parin yökkäyksen jälkeen se on varma, että vesi pysyy sisällä ja se uskaltaa jatkaa saalistustaan.

Se käy kyykkyyn matalaan rantaveteen ja kaivaa kalpeat jalkansa hiekan ja simpukankuorien sekaan. Se tietää, että on vain odotettava. Kärsivällisyys palkitaan, kuten se on aina tähdentänyt, kun siltä on kysytty rahastoista. Hetkeksi mielen valtaavat kylmät kivilattiat ja kiiltävien kenkien kopina, näppäimistön naksutus ja jatkuva puheensorina. Se ravistelee päätään niin että suuhun nousee metallin maku. Kuvat ja äänet katoavat. Käsi on vedessä. Saalistus jatkuu.

Muutama vesimittari liukuu ohi ja se koppaa ne käpertyneeseen kämmeneensä puolihuolimattomasti ja syö ne saman tien. Ne eivät ehdi edes maistua miltään, aivan kuin tyhjää nielisi. Kurkussa loksahtelee holtittomasti.

Salakoiden parvi ui hieman kauempana veden alle joutuneen puunrungon luona. Se odottaa kärsivällisesti, vaikka pelkää koko ajan, että sen riutuneet jalat alkavat krampata. Reisissä tuntuu kireyttä. Se työntää kätensä hitaasti turvehiukkasten ruskehtavaksi värjäämän veden pinnan alle ja avaa kouransa. Ei kestä kauaakaan, kun yksi utelias pikkukala hairahtuu liian lähelle.

Vesi pärskähtää ja hopeakylkinen kala katoaa nysähampaiseen suuhun.

Se kalastaa saman lailla monta piinallisen pitkää minuuttia, ja kun se vihdoin tuntee edes pahimman nälkänsä kadonneen, se nousee pystyyn ja ulvahtaa tuskasta. Heikentyneet lihakset eivät tottele ja se kaatuu pitkin pituuttaan keskelle vihreitä ja ruskeita rantaleviä.

Iljettävän makuista vettä tunkee suuhun, mutta se juo silti. Kyyneleet silmissä se nieleskelee levänsekaista vettä ennen kuin raahautuu käsiensä varassa rantaan. Sen yökkäily karkottaa kuumalla hiekalla lepäävät kärpäset lentoon. Hirvittävällä ponnistuksella sen onnistuu raahautua näivettyneen kuusen varjoon. Sieltä se tuijottaa vettä ja irvistelee. Se tietää, että vesi on parhaimmillaan pienissä lammissa sateen jälkeen tai rannassa. Sellaisissa paikoissa se maistuu pahalta ja aiheuttaa vatsanpuruja, mutta vesi on sentään pyöreää. Kaukana synkeän järven ulapalla vesi muuttuu helposti teräväsärmäiseksi ja raivoavaksi ikään kuin vesi rannalta lähtiessään keräisi pahaa tahtoa, joka riistäytyy sen hallinnasta keskellä ulappaa.

ENÄÄ EI OLE MONTAKAAN TUNTIA SIIHEN, että se pääsee pimeän turvin vaeltamaan piilopaikastaan kuin öinen aave ja koluamaan lähiseudun talojen roskalaatikoita. Pimeällä sen ei tarvitse pelätä huutavia lapsia, jotka heittelevät sitä kivillä tai valtaisalla äänellä karjuvia aikuisia, jotka ajavat sitä takaa luutien varret aseinaan tai mukanaan koirat, jotka kiehuva kuola suusta roiskuen ahdistavat sen metsän puihin piiloon. Yö on sen aikaa. Pimeys.

Se lipoo huuliaan ajatellessaan kaikkia niitä herkkuja, joita saattaa löytää vihreiden metallikansien alta. Useammin kuin kerran se on löytänyt kokonaisen paistin ja aina sen tielle osuu vähintään sopivasti hampaalle nahkeita perunoita ja vain hieman kuhmuisia tomaatteja. Syksyisin se saattaa joskus löytää jopa kilokaupalla aivan hyviä omenoita.

Metsästä kuuluu rasahdus ja sitten toinen. Ääni muuttuu jatkuvaksi rapsahteluksi ja sitten se erottaa pehmeäpohjaisten kenkien ääniä. Se kohottautuu varovasti kyykkysilleen ja haistelee ilmaa. Joku on tulossa. Sen sydän alkaa jyskyttää ja suuret tahmeat hikikarpalot puristuvat esiin sen saastaisen tukan alta ja valuvat pitkin kuhmuisia harteita. Äänet lähestyvät.

Se kaappaa käteensä käppyräisen kepin ja hiipii hiljaa eteenpäin. Kärpästen surina hietikolla ja veden heikko liplatus rantakiviin ärsyttää sitä, sillä se ei halua minkään häiritsevän. Se kääntää päätään ja suhisee rannalle, ettei ranta pitäisi niin kovaa meteliä. Kun se kääntää päätään jälleen äänen suuntaan, se säikähtää niin, että tyhjentää rakkonsa ja tiputtaa käkkyräisen kepin kädestään. Sen edessä seisoo virkapukuinen poliisi.

POLIISI ON VALTAVA VIIKSEKÄS MIEHENKÖRILÄS, jonka sinisen paidan hihat on kääritty. Virkapuku on tahrattoman puhdas. Miehen virkalakin alta pursuaa tummia hiuskiehkuroita kuin lampaan päästä ja lipan alla sojottaa suuri rustoinen nenä. Poliisi tuijottaa inhosta irvistellen sitä ja peittää suunsa kädellään. Häirittyjen kärpästen surina kiihtyy.

Se vapisee mutta sitten se on varma, että sen pitäisi muistaa jotain, ja poliisi edustaa juuri sitä jotain, mikä sen pitää muistaa. Mistään ei kuitenkaan saa otetta; on vain hahmoja ja ajatuksien rippeitä. Jotakin pitäisi muistaa, mutta se jokin katoaa kuin silmäkulmista näkyvät pahaenteiset varjot, kun kääntää katseensa niitä kohti. Sen päässä tuntuu teräviä vihlaisuja. Miettiminen sattuu liikaa ja se pudistelee päätään.

Poliisi katsoo järvelle ja rykii. Sitten poliisi puhuu matalalla äänellä. Viiksekkäästä poliisinsuusta kuuluu, että pankinjohtaja Nyyssösestä on jälleen tullut valituksia ja eikö olisi taas aika palata töihin. Pankinjohtajalla ei kuulemma ollut lomaakaan jäljellä enää kuin pari päivää ja olisi kaikille parempi, jos johtaja nyt ryhdistäytyisi ja palaisi kotiinsa.

Poliisi vilkaisee sen tahriutuneita housuja ja sanoo, että jos Nyyssönen suostuisi matkustamaan maijassa asiakkaiden puolella, poliisi voisi aivan hyvin kyyditä hänet kotiin. Pesulalasku tulisi sitten perässä.

Se nousee hitaasti pystyyn ja miettii, miten oikein puhuttiin. Nyyssönen puhuu. Puhumisesta tuntuu olevan pitkä aika eikä se mitenkään olisi halunnut. Se raapii täistä kuontaloaan, avaa varovasti suunsa ja kuin kokeeksi sanoo muutaman sanan. Niillä tuntuu olevan suotuisa vaikutus poliisiin. Tämä rentoutuu ihan silmissä eikä enää haro aseensa kahvaa.

Se könyää edeltä pitkin metsäpolkua ja poliisi tulee perässä. Puiden latvoissa varikset rääkyvät ja se ihmettelee, miten ei ollut tullut huomanneeksi niinkin isoja ja lihavia lintuja. Se päättää pistää asian muistiin, sillä se on varma, että pian se jälleen palaisi takaisin piilopaikkaansa syömään kalaa ja odottamaan yötä.

Se kävelee nöyrästi poliisin edellä pistelevällä neulasmatolla. Puun latvasta varis rääkyy vapauttaan.

Kirjoittaja on tamperelainen opiskelija.

Samuli Antila