Leea Klemola ei voisi kuvitella kuuluvansa mihinkään puolueeseen tai järjestöön.

Kun juna saapuu päätepysäkilleen Kokkolan asemalle, aurinko paistaa jo matalalta, on kesän ensimmäisiä hellepäiviä.

Astun junasta, saman tien sinipaitainen mies tervehtii iloisesti. Hän on Klaus Klemola, Leea Klemolan veli, joka aloitti teatteriuransa siskonsa käsikirjoittamassa ja ohjaamassa Kokkola-näytelmässä. Hänen hahmonsa Piano Larsson ja tämän henkilöhuolintayritys hoitivat näytelmässä kännisen ylös haudasta ja hylkeen reitilleen kohti Grönlantia.

Piano Larssonin ja muiden kaupunkilaisten tarina talvisessa Kokkolassa sai hienot arvostelut ja valtavan suosion.

Istuessani Klaus Klemolan punaisessa tyylikkäässä mersussa luotan siihen, että hän Piano Larssonin tapaan hoitaa minut oikeaan osoitteeseen, vaikka emme matkusta 30 asteen pakkasessa ja pimeässä yössä. Ajamme halki niin kauniin maiseman kuin kesäisessä Suomessa vain voi olla. Ajamme kohti Öjaa, Kokkolan ruotsinkielistä maalaisseutua. Siellä Leea Klemola on lopettanut päivän harjoitukset. Hän ohjaa Kokkolan Oopperalle Figaron häät, joka esitellään lisänimellä Kesähäät Öjassa. Klaus Klemola on esityksessä järjestäjänä ja nyt siis kyyditsemässä minua pitkin seitsemän sillan tietä, Café Brygganiin, kesäoopperan esityspaikkaan.

Leea Klemola tuli elämääni Neitoperhon Eevinä vuonna 1997, olin silloin 17-vuotias. Aina kun jotain epämieluisaa tapahtui, hoin parhaan ystäväni kanssa yhtä Eevin repliikeistä: “Sää vihaat mua, inhoot mua ja toivot että mää olisin kuollu.”

Klemola keräsi kunniamainintoja ja palkintoja Auli Mantilan ohjaaman elokuvan roolista. Klemola voitti myös Kokkolalla muun muassa Teatteriliiton Vuoden näytelmä -palkinnon.

“Neitoperhosta ja Kokkolasta saamiani palkintoja ei voi verrata. Kokkolan palkinnoista voisin tuulettaa, sillä sen maailman olen luonut. Neitoperhon palkinnoista useimmat taas liittyvät siihen maailmaan, joka on syntynyt ohjauksesta tai käsikirjoituksesta. Kai olen kuitenkin sen verran luterilainen, etten pysty juhlimaan palkintoja. Uusia töitä tulee ja pelkään toistavani itseäni liikaa. Olin raahannut veljeni näyttämölle Kokkolaan ja oli mahtavaa, ettei häntä nöyryytetty lehdissä”, Klemola nauraa.

Klemola on myös kirjoittanut ja ohjannut teoksia helsinkiläiselle Aurinkoteatterille, näytellyt televisiossa ja radiossa. Klemola näytteli myös Auli Mantilan ohjaamassa Pelon maantiede -elokuvassa vuonna 2000. Samana vuonna televisiosta tuli Aivomyrsky-ohjelma, jossa Klemola, Kaarina Hazard ja Juha Siltanen keskustelivat improvisoidusti Kämp-hotellissa.

“Se oli monella tavalla erikoista. Minulle maksettiin siitä, että yritän annetuista aiheista keskustella omana itsenäni. Kun kamera käy, tulen hyvin tietoiseksi siitä, että minua katsotaan. Tulen myöskin tietoiseksi siitä, mitä sosiaalista roolia tai mitä puolia itsestäni nyt alan edustaa. Viimeistään silloin minulle kirkastui, ettei sellaista kuin ‘oma itse’ ole olemassakaan. Yhtä lailla olen roolissa, kun yritän piilottaa katsojilta, etten todellakaan tiedä, mistä minun pitäisi seuraavaksi puhua. Ehkä lapsi voi olla oma itsensä hyvin pienenä, hänestä tulee ulos se miltä tuntuu. Häpeään joutumisen pelko kyllä opettaa lastakin nopeasti käyttäytymään. Tuskinpa kukaan meistä toivoisi, että aikuiset alkaisivat täällä ’omana itsenään’ pyöriä.”

Erikoiselta kuulostaa myös Klemolan tämänkesäinen oopperatuotanto. Café Brygganin luona Klemolan sisarukset esittelevät innoissaan ilta-auringon valaisemaa rantaa, johon tulee ponttonien päälle katsomo. Suunnitelmissa on liittää esitykseen myös kaivinkone ja merivartiosto.

Oopperaa ohjaamaan Klemolan kutsui Anu Komsi, joka on Klemolan rinnakkaisluokkalainen peruskoulusta ja nyt Kokkolan Oopperan taiteellinen johtaja. Komsi esittää Figaron häissä Susannan roolin.

“En oikein voi vieläkään käsittää, että ohjaan oopperaa. Se oli niin järjetön idea, en voinut kuin suostua. Täällä Öjassa puhutaan käsittämätöntä, arkaaista ruotsin murretta. Ajatus oli, että tehtäisiin esitys sillä. Anu Komsi sanoi, että hän on aina vihannut Susannan, naispääosan, roolia. Minusta se oli helvetin hyvä lähtökohta. Siinä on vapaus, ei tarvitse kunnioittaa librettoa väärällä tavalla.”

Café Bryggan on kaunis satavuotias puurakennus, entinen uittomaja. Terassilla istuu muutama mies. Luultavasti he ovat upporikkaita suomenruotsalaisia, jotka odottavat kieli pitkällä kesäistä kulttuurispektaakkelia. Siihen on Klemolan mukaan tullut rahoitusta aivan toisella tavalla kuin muihin tuotantoihin, joissa hän on ollut mukana. Varsinaisiin klassisen musiikin ystäviin Klemola ei kuulu.

”Olen soittanut lapsena seitsemän vuotta poikkihuilua, jota mää inhosin. Se huilu koki kovia. Kaikki klassinen musiikki tekee minusta ihan hirvittävän surullisen. Siinä on sellaista ikuisuuden läsnäoloa. Mää en pysty kuuntelemaan sitä, kun muistan, että kuolen lopulta. Millään ei ole mitään merkitystä.”

”Nyt kun olen kuunnellut Figaron häiden musiikkia, huomaan, että siellä on hittibiisejä. Ja Anu Komsi tiesi tämän. Hänen mielestään oli valtavaa, että osasin edes lukea nuotteja.”

Klemola arvioi, ettei oopperan ohjaaminen voi olla paljoa vaikeampaa kuin teatteriohjaaminen. ”Koska olen itse näytellyt, tiedän mitä näyttelijöiltä voi vaatia ja mikä saattaa olla vaikeata. Oopperalaulajilla taas on instrumenttina keho, niin mää en tiedä, voiko ne uida ja laulaa samaan aikaan. En tiedä, miten laulaminen ja toiminto yhdistyvät, miten se fyysisesti tapahtuu.“

Klaus Klemola heittää meidät ensin mökille muutaman kilometrin päähän Café Brygganilta. Siellä Klemolat viettävät kesän. Klaus on lähdössä ajamaan Tampereelle, me jäämme kyydistä Öjan seudun luultavasti ainoan ravintolan eteen.

Istumme Hickarön Beach Motelilla, hylätyn huoltoaseman näköisen merenrantaravintolan terassilla. Ravintolan edessä rannalla nököttää toteemi, joka tuntuu karanneen maisemaan jostain toisesta maasta. Ilta hämärtyy ja hyttyset ryhtyvät jahtiinsa. Toteemin koristamassa maisemassa tuntuu sopivalta kysyä Klemolan käsitystä suomalaisuudesta.

“Minua kiinnostaa suomalaisen kansan luonne ja erilaiset poliittiset vaiheet. Suomalainen kansa tuntuu siinä mielessä minusta kauhean fiksulta, että Tarja Halonen pääsee presidentiksi, ja kansa on terveellä tavalla EU-kriittistä ja Nato-vastaista. Tuntuu, että täällä voisi järjestää enemmän kansanäänestyksiä. Uskoisin, että niiden lopputulokset miellyttäisivät minua”, Klemola toteaa.

”En pidä siitä, että suomalainen käsitys yhteisöllisyydestä on se, että aletaan puuhata lakeja ja päästään huomauttamaan naapurille, jos tämä kävelee punaisia päin. Jos Helsingissä metroasemalla kuuntelee korvalappustereoita ja lantio keinuu, niin tuntuu että nyt menen liian pitkälle ja voin saada turpaani.” Klemola sanoo pohtineensa käsityksiään suomalaisuudesta erityisesti silloin, kun kirjoitti Kokkola-näytelmää.

“Siitä ilahdun jatkuvasti, että Suomi on niin tavattoman maallinen maa. Uskonnollisuus merkitsee niin pientä osaa kulttuurissamme. Nykyään on niin paljon fundamentalismia, USA:ssa ja vastapuolella. Sellaiset asiat, jotka hätkähdyttävät yhdysvaltalaisia, eivät täällä tunnu miltään. Ja se on hienoa, miten suurta osaa luonto näyttelee suomalaisille. Olin juuri viikon Ahvenanmaalla enkä katsonut televisiota. Oleskelimme viikon mökissä kallioilla ilman lehtiä ja juuri muutakaan informaatiota. Sen jälkeen on oudon sivistynyt olo. En tiedä, onko se jokin hengellinen kokemus, niin kuin olisi tullut paremmaksi ihmiseksi.”

Klemola sanoo miettineensä Suomea ja suomalaisuutta Lordin Euroviisu-voiton myötä. ”Se oli käsittämättömän syvä onnen tunne, kun ne voitti. On se niin kummallista, että Suomi lähettää jotakin tollasta. Ikään kuin koko Suomi rakastaisi sitä mädäntyneen eläimen raadon näköistä ihmistä, joka karjuu. Alexander Stubb onnistui taas, niin kuin aina, munaamaan itsensä ilmoittamalla, että tämä on häväistys. Mutta onhan Stubb aina tuntunut epäsuomalaiselta. Minusta tuntuu niin vaikealta, että joku niin häpeämättömästi kehuu itseään. Sitä saa hävetä, kun se on niin tilannetajuton. Se ei ole suomalainen”, Klemola nauraa.

Leea Klemola sanooo, ettei ole erityisen kiinnostunut politiikasta, eikä hän pidä itseään oikeana ihmisenä kommentoimaan politiikkaa.

“Mää en ymmärrä EU:sta kyllä hevonvittua. Luulen, että siinä on enemmän kyse halusta mennä isojen poikien kerhoon kuin Suomen puolien pitämisestä. Pelkään, että siinä ollaan valmiita myymään paljon, jotta meidät hyväksyttäisiin joukkoon. Ikinä en voisi kuulua puolueeseen, jalkapalloseuraan enkä oikein mihinkään muuhunkaan liikkeeseen. EU:hun kuuluminen on joukkoon menemistä.”

Hän ei myöskään tekisi itse näytelmää poliitikoista.

“En ainakaan siitä näkökulmasta, että politiikka on vallanhimoisten ihmisten sijaistoimintaa. Politiikka on yhteisten asioiden hoitoa, siinä mielessä kaikki on politiikkaa. Mielestäni teatteri on paikka, jossa ei tarvitse olla poliittisesti tai moraalisesti korrekti. Ehkä siksi politiikasta puhuminen teatterin yhteydessä tuntuu vaikealta. Politiikasta pitäisi kirjoittaa ehkä mieluummin essee tai huutaa torilla.”

Klemolaa on kerran pyydetty eduskuntavaaliehdokkaaksi, mutta se ei häntä kiinnostanut.

“Kansanedustajana pitäisi olla oikeasti mielipide joka asiasta. Se työ palkitsee niin hitaasti ja saavutukset ovat niin pieniä. Kauheasti arvostan kansanedustajan työtä, mutta se on raskasta, joutuu kuuntelemaan jatkuvaa vittuilua. Vihdoinkin kun oppii työn kahdeksan vuoden jälkeen, niin sitten on niin poikki stressistä, ettei vaan enää jaksa. Olen seurannut sitä läheltä, koska yksi ystäväni on kansanedustaja”, Klemola kertoo. Poliittisesta epäinnokkuudesta huolimatta Klemola sanoo äänestävänsä.

“Kun Tampereen Teatterin johtaja Heikki Vihinen ilmoittautui Sauli Niinistön kannattajaksi presidentinvaalissa, minun oli pakko ilmoittautua Tarja Halosen kannattajiin tasapainon säilyttämiseksi.”

Politiikkaa Klemola sanoo seuraavansa pikemminkin ihmisten kuin asioiden kautta.

”Sellainen tilanne, että mää tuolla eduskuntatalon edessä huutaisin jonkun asian puolesta, niin kyllä mää olen sitä mieltä, että ei sellaista asiaa ole. Minua ei sinne saisi kirveelläkään. Kyllä se tekotapa pitäisi olla jotain muuta kuin kanniskella kylttejä”, Klemola sanoo, kun kysyn, minkä puolesta hän olisi valmis nousemaan barrikadeille. Hickarö Beach Motelin jukeboksi on hiljentynyt ja Klemola tuijottaa merelle.

”Eikä tätä pidä käsittää väärin. Ei niin ettenkö minä arvostaisi niitä ihmisiä, jotka sillä tavalla toimivat. Minulle se on vaan vieras tapa toimia. Tämä on täysin naurettavaa, mutta sellainen asia, jota minä voisin alkaa aktiivisesti vastustaa, olisi koko kettutyttöjen edustama aatemaailma. Tämä ei tarkoita, että minä puolustaisin kettutarhoja. Voisin kuitenkin voimallisesti puolustaa turkisten käyttöä, sillä onhan se ihan ylivertainen vaate. En ymmärrä, miten Suomessa käytetään niin paljon teknisiä vaatteita, niin kuin ne nyt olisivat sen parempia.”

“Vastustan mitä tahansa aatetta, jossa pitää alkaa edustaa toisenlaista ihmistä kuin todellisuudessa on. Esimerkiksi niin, että jos on vihreä, niin ei voisi nauttia siitä, että tuntuu mahtavalta, kun ajaa autolla lujaa. Jos pitää alkaa esiintyä ihmisenä, joka ei pidäkään vaikka lihasta. Mikä tahansa aktivismi voi johtaa siihen, että pitää kiistää oma kokemuksensa, että olisi poliittisesti korrekti”, Klemola tarkentaa.

Esimerkkinä ärsyyntymisestä Klemola mainitsee julkiset kampanjat naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan.

”Totta kai minä ymmärrän, että on ikävää, kun naisia piestään kotona, mutta kampanjat jatkavat sitä samaa jargonia, että naisen sielu ja ruumis on yhtä. Naisella ei ole lupaa toipua väkivallasta. Entä jos se kokemus tuntuu mielenkiintoiselta?”

Klemola kertoo, että väkivallan hetket ovat opettaneet hänelle jotakin alkukantaisista vaistoista, tietoa itsestä, sellaiselta alueelta, jota ei hallitse.

”On mielettömän kiinnostavaa huomata itsessään sellaisia vaistoja, joilla selviytyy tällaisesta tilanteesta. Sen jälkeen on sellainen olo, että kyllä mää selviän mistä vaan”, Klemola painottaa. Hänen mielestään naisen uhriuttamisella annetaan ymmärtää, että esimerkiksi raiskauksesta ei ole lupakaan toipua.

”Sen sijaan, että naisille annettaisiin raiskauksen jälkeisessä tilanteessa tavallista kriisiterapiaa, poliisi alkaisikin sanoa, että ’ihan helvetin hienosti selviydytty, käyttäydyit todella hyvin, koska siinä olisi voinut käydä todella huonosti’. Ei kukaan halua olla uhri, se on omasta voimasta luopumista.”

”Kampanjoinnissa ärsyttää se, että tulee mieleen tummien ikkunaverhojen takana istuvat piestyt naiset, jotka kurkkivat uhreina ikkunan raosta, eikä kukaan tule tekemään mitään. Minä en ainakaan halua olla uhri. Samalla tavalla päätin peruskoulussa, että en ole yksi niistä tytöistä, joita huoritellaan, mitä ikinä se huorittelu tarkoittikin. Ja en tiedä, onko se niin hyvä päätös, kun samalla kieltäydyin olemasta tyttö.”

Klemolan usko kansalaisaktivismiin on kaikesta huolimatta viime aikoina kasvanut Yhdysvaltojen presidentti George W. Bushin vastaisen liikkeen myötä.

“Minua pelottaa kaikki sitoutuminen järjestöihin, joissa riskinä on, että minun oma kokemukseni kääntyisikin poliittisesti epäkorrektiksi. Kaikki toivoni on kuitenkin nuorissa ja heidän kansalaisaktivismissaan”, Klemola lisää. “Ja onhan naisiin kohdistuvan väkivallan estäminen hyvää työtä.”

Syksyllä Leea Klemola jatkaa Kylmän trilogian kakkososan kirjoittamista. Grönlanti-teema jatkuu. Kokkola oli trilogian ensimmäinen osa. Syksyllä helsinkiläisessä Teatteri Jurkassa saa ensi-iltansa Laura Ruohosen käsikirjoittama ja ohjaama näytelmä Yksinen, jossa Klemola näyttelee.

“Siitä on viisi kuusi vuotta, kun viimeksi olen ollut näyttämöllä. Laura Ruohosen näytelmässä on kyse siitä, miten vähän ihmiseltä tarvitsee enää viedä tilanteessa, jossa hänellä ei ole enää mitään. Siinä riittää, että perämoottori hajoaa ja kännykät ei toimi.”

Kylmän trilogian kakkososaa varten Klemola teki Klaus-veljensä kanssa matkan Pohjois-Grönlannin Qaanaaqiin. He myös kirjoittavat kakkososan yhdessä.

”Kaikenlaisia suunnitelmia on, mutta en ole vielä saanut kirjoitettua. Ensi-ilta on luultavasti helmikuussa 2008.”

Grönlantilaisuus kiehtoo Klemolaa selvästi, mutta hän ei tarkkaan muista, mistä innostus Grönlantiin lähti. “Ruumiillisuus on kiinnostanut minua teatterissa aina. Ruumiillisuus erottaa teatterin elokuvasta. Teatterissa on eläviä ihmisiä elävien ihmisten edessä. Jos näytelmän maailmassa on 30 astetta pakkasta, sitten oikeasti puetaan villahousuja ja niiden kanssa on puljaamista, pidän siitä estetiikasta”, Klemola sanoo pukiessaan kuvitteellisia talvivaatteita päälleen. Talvisen kylmyyden muistaminen naurattaa jo, vaikka helle ei enää Kokkolan ilta-auringossa korvenna ihoa.

”Halusin myös tutkia maiseman vaikutusta mielentilaan. Kokkola on minulle kaikkia rumia paikkoja, jättömaita ja sellaista, joiden kauneuden voi itse löytää. Mietin minkälainen merkki jää siitä, kun olen kaksituhatta kertaa kävellyt saman metsän läpi matkalla kouluun.”

Haastattelua varten luin Klemolan käsikirjoitukset Kokkola ja Jessika – vapaana syntynyt. Tekstejä lukiessa kuulin Klemolan äänen, jonka painotukset ovat täysin omaäänisiään.

”Kokkola-näytelmää tehdessä ymmärsin, että Kokkolan murre on äidinkieleni. Ilman sen kummallisempaa halusin, että näytelmä sijoittuu Kokkolaan.”

Klemolan mukaan Grönlanti tuli näytelmään maaksi, johon voisi perustaa uuden Kokkolan.

”Ruotsi se ei voi olla. Se on niin kuin Suomen isosisko, joka on käynyt kalliit yksityiskoulut ja oppinut hyvät tavat. Suomi on se mykkä veli, joka ei suostu mihinkään humputuksiin. Ruotsalaisille aggressio on pelkkää vihaa, eivät he pysty antamaan anteeksi sitä, jos kännissä kaataa pöydän. Venäjä tuntuu ihan eri kulttuurilta ja Eurooppa on kamalan kaukana.”

”Kun menin Grönlantiin, siellä oli todella kotoisa olo. Meille ja grönlantilaisille suhde luonto on jotenkin samalla tavalla tärkeä. Tuntuu kuin Grönlannissa näkisi entisen Suomen.”

Klemola huomauttaa tulkitsevansa asiaa yksinkertaisesti.

”Suomi on teknologian huippumaa ja samalla tavalla grönlantilaiset ovat teknisesti hyviä. Heidän tapansa katsoa vaikka kännykkää on samanlainen kuin suomalaisilla. Molemmat katsovat sitä kuin sillä olisi oma tajunta. Että sen voi jotenkin käsittää. Grönlantilaiset on ihan kamahomoja, ja minä rakastan kaikkia vehkeitä, jotka on suunniteltu äärimmäisiin olosuhteisiin ja mun veljeni vasta niitä rakastaakin. Jotakin siinä suhteessa vehkeisiin on samanlaista”, Klemola sanoo.

”Grönlantilaiset ovat myös hyvin sivistyneitä, samalla tavalla kuin suomalaiset. Heidän täytyy tietää, mitä maailmalla tapahtuu, koska he eivät voi vaikuttaa mihinkään, vaan kaikki vaikuttaa heihin. Ja kuten suomalaisilla heillä on outo kieli, jota ei ymmärrä kukaan.”

Leea Klemola sanoo, ettei seuraa televisiota, Euroviisujen finaalinkin hän katsoi nauhalta. Joitakin tv-sarjoja Klemola innostuu katsomaan dvd:ltä kokonaisina tuotantokausina.

“Viimeksi olen ollut aivan mielettömän ihastunut Carnivale-sarjaan. Se on sikäli kummallista, että yksi asia, mitä mää en voi kestää, on sirkus ja toinen on kaikki yliluonnollinen, ja sarja perustuu näille asioille. Mää en oikein vieläkään ymmärrä, minkä tunnelman tai asian perässä tekijät ovat olleet. Mää en kestä yhtään mitään pelottelua. Hohtoa en pysty lainkaan katsomaan. Carnivale on turvallinen, vaikka siinä puljataankin yliluonnollisen kimpussa”, Klemola sanoo. Hän innostuu analysoimaan West Wing -sarjaa.

”Siinä näytetään, minkälainen vaihtoehto demokraattipresidentti olisi ollut, vaikka sekin on korruptoitunut. Siinä on ryhmä ihmisiä, jotka pyrkivät hyvään, niin lapsellinen idea ja silti se tuottaa niin suuren tyydytyksen, se on ihmeellistä.”

”Siinä näkee esimerkiksi Irakin sodan, miten aito kansallinen trauma siitä on tullut, kuinka jotkut, erityisesti ulkopolitiikkaa koskevat asiat siellä muuttuvat tabuiksi. Täältä katsottuna näyttää aivan järjettömältä, että eikö ne ton pidemmälle tossa televisiosarjassaan uskalla mennä. Siinä on yritystä pysyä humaanina, mutta he epäonnistuvat ja ovat kuitenkin rasistisia. He eivät pääse omasta vihastaan ja surustaan vaikka yrittävät.”

Klemola kuvaa suhdettaan kulttuuriin umpioituneeksi.

“Sillä hetkellä kun en itse kirjoita, annan maailman olla. Kirjoittaessa jäljentää kokemuksiaan. Luen aika vähän fiktiota ihan sen takia, että jään helposti kiinni, jos se on hyvää. Ja mää tiedän ennakolta, mitä haluan nähdä, ja se yleensä liittyy siihen, mitä sillä hetkellä haluan miettiä. Ja sitten jos kirja onnistuu, niin mää mietin sitä tosi pitkään. Aidosti hyvää kaunokirjallisuutta en pysty lukemaan paljoa. Yhdellä hyvällä teoksella elän pitkään.”

Elokuvan Klemola kiteyttää itselleen usein liian voimakkaaksi mediaksi.

”Jos se on hyvä, se vaikuttaa niin kovasti. Ja harvoin haluan tulla vain vaikutetuksi, olen niin valikoiva. Kulttuuri minulle on sitä, että tykkään keskustella ystävieni kanssa. Ne lukee lehtiä ja kertovat minulle kaiken tarpeellisen. He ovat sellaisia ihmisiä, joiden kanssa voi puhua siitä, miltä maailma tuntuu, eikä tarvitse olla poliittisesti korrekti”, Klemola nauraa.

“Mää en mitenkään pystyisi elämään siten, että lukisin Hesarin tai muun lehden joka päivä. Kerran viikossa on ihan tarpeeksi. Se on informaatiota, ei tietoa. Lehdestä haluan vaan vahvistusta sille, minkä aavistan tietäväni. Ennen häpesin sitä, että en lukenut tarpeeksi lehtiä. Nykyään kyllä hyväksyn sen.”

“Pirkko Saisio sanoi joskus minusta hyvin: ihmisen pitäisi kirjoittaa rehellisesti, samaan tapaan kuin myöntää, että jos hän on menossa junaan, hän haluaisi olla se ihminen joka ostaa Suomen Kuvalehden, mutta päätyy ostamaan 7 päivää. Minä haluaisin olla se, joka ostaa englanninkielisen lehden, vaikka Guardianin, mutta aina päädyn ostamaan Seiskan ja kiroilen, että miten tämä naistoimittaja voi kirjoittaa naisten vartaloista tällä tavalla, vaikka kuitenkin katson ne kuvat”, Klemola sanoo ja huomauttaa, että iltapäivälehdistä kuitenkin voi lukea siitä, millä sävyllä asioista Suomessa puhutaan.

”Vaikka informaatiota pitää sitten lukea muualta. Iltapäivälehdistä voi aistia yleistä moraalia ja sen koettelemista.”

Lööppien voimasta puhuminen saa Leea Klemolan palaamaan vuosien taakse ja suhteuttamaan asian Helsinki-kuvaansa.

“Joskus viisi vuotta sitten kävin Kokkolassa usein. Helsinkiin päin tullessa Riihimäen kohdalla aina alkoi ahdistaa ihan vitusti. Mulle tuli sellainen olo kuin olisin astumassa televisiostudioon, koska joka puolella oli mainoksia. Tuntui siltä, että maailma vaatii minua ottamaan kantaa jatkuvasti.”

”Silloin minusta oli kamalaa esimerkiksi naiskuva H&M:n

mainoksissa ja lööpeissä. En ole ikinä pitänyt Helsingistä, kun en ollut löytänyt Helsingistä mitään omaa. Kun olin Grönlannin pääkaupungissa Nuukissa tajusin, että kaikki siellä pukeutuu sään mukaisesti, toisin kuin Suomessa. Kun tulin Suomeen, tajusin, että Helsingissä on aina aivan kamala sää. Sitä kautta löysin jonkun tavan pitää siitä. Sää voi olla mun oma kokemus”.

“Opin pitämään Helsingistä ja sitä kautta myös suhteeni lööppeihin on tullut välinpitämättömämmäksi. Oma tyttöni on nyt kymmenvuotias. Hänen kohdallaan minua ahdisti erityisesti se naiskuva, jota lööpit ja mainokset edustavat: nainen on joko uhri tai todella hyvännäköinen”, Klemola selittää. Hän sanoo, että Grönlannissa hän tajusi koristautumisen tärkeyden.

Hän sanoo, ettei halua syyllistä lastaan turhamaisuudesta.

”Se on niin iso osa ihmisen paikan muodostamista yhteisössä. Tähän liittyy tutkimus – jos amerikkalaiselta valkoihoiselta naiselta kysytään, kuka on maailman ihanin nainen, 98 prosenttia vastaa, että Cindy Crawford tai joku tällainen. Jos samaa kysytään tummaihoisilta, niin heistä 98 prosenttia vastaa että minä itse. Grönlannissa naisten kehollinen itsetunto on aivan toista, niitä ei tosiaan ole huoriteltu koulussa. Grönlantilaisille naisille ei ole mitään vartaloihanteita, heille ei ole mitään sellaisia lehtiä, ja sama lienee amerikkalaisten mustien naisten kanssa”, Klemola tarkentaa.

”Olen tajunnut, että sinä aikana kun tyttäreni on pieni, en saa niitä lööppejä pois. Haluaisin antaa hänelle ymmärryksen, että hän voi olla ihana ja arvokas ja samalla ihminen ja tyttö”, Klemola sanoo.

Kun yöllä matkaamme taksilla Kokkolan keskustasta yöpaikkaan, 1800-luvun lopulla rakennettuun mökkiin pellon laidalla, Klemola keskustelee sujuvasti Kokkolaan suunnitelluista liikenneympyröistä taksimiehen kanssa. Klemola kiinnostuu miehen mielipiteistä ja houkuttelee tämän perustelemaan väitteensä. Luulen, että hän on koko ajan materiaalinhaussa.

Aamulla Klemola jää mökille kun lähden. Matkalla rautatieasemalle taksikuski, eri mies kuin yöllä, innostuu keskustelemaan Suomen suhteesta Venäjään, Heidi Hautalasta ja Vladimir Putinista. Yllätyn siitä, että taksinkuljettajaa huolestuttaa ministerien aggressiivinen suhtautuminen Hautalan juhlapuheeseen. Taksimies sanoo seuranneensa Helsingin Sanomista Marin oppositiojohtajan Vladimir Kozlovin yritystä päästä Suomeen. Matka oli tyrehtynyt rajalle, jossa marilaisen passi oli kuulemma huomattu rikkinäiseksi.

Jään miettimään taksimiehen sanoja, hän oli soittanut Helsingin Sanomien toimittajalle kysyäkseen marilaisen kohtalosta. Toimittaja ei ollut osannut auttaa.

Odottaessani junaa mietin Kozlovia ja Leea Klemolaa. Edellisenä iltana Klemola kertoi lukeneensa 7 päivää -lehdestä 17-vuotiaasta pojasta, joka oli haastattelussa paljastanut olevansa yksi ortodoksimunkin hyväksikäyttämistä nuorista.

“Poika pahoitteli haastattelussa sitä, että tieto tulee tätä kautta vanhemmille. Poika oli yrittänyt itsemurhaa ja ollut masentunut. On siinä ollut yllätys vanhemmille lukea asiasta lehdestä. Mietin miten toimittaja on voinut allekirjoittaa tällaisen jutun kuolematta häpeään”, Klemola ihmettelee.

Helteisessä Kokkolassa ei ole kylmä, mutta en usko, että talvellakaan on. Sellainen lämpö ihmisistä huokuu.

Hannele Huhtala