Tulevaisuuden alipalkattu ja ylityöllistetty museoalan pätkätyöläinen luo katsauksen Suomen museotalouteen.
KULTTUURILTA ODOTETAAN PALJON. Sitä toivotaan vientiartikkeliksi, luovuuden lähteeksi ja viihtyvyyden parantajaksi. Kulttuurilaitoksista museot hoitavat kansallisen, paikallisen ja alueellisen identiteettimme säilymistä ja kehittymistä tallentamalla aikamme ilmiöitä ja tuottamalla niistä tulkintoja. Vaikka kulttuurista pyritään ottamaan kauhalla, takaisin annetaan edelleen vain lusikalla. Kulttuurin ja museoiden arvostuksen on jo korkea aika alkaa näkyä myös talouspuolella.
Museoiden rahoitus koostuu valtionosuudesta, kunnan rahoituksesta ja oman toiminnan kautta saaduista tuloista. Museoiden valtionosuus lasketaan henkilötyövuosien mukaan. Järjestelmä on kehno kahdella tapaa. Valtion laskennallinen henkilötyövuosi on huomattavasti todellisia kustannuksia pienempi. Lisäksi valtio jättää maksamatta osan henkilötyövuosista.
Tällä hetkellä rahoitusvaje on yli 400 henkilötyövuotta. Tänä vuonna yhdestä henkilötyövuodesta tulee museolle 13 314 euroa. Vaikka vuosittain tehdään indeksikorotuksia henkilöstötyövuosiin, ei nimellisillä korotuksilla kurota umpeen kuilua todellisiin kustannuksiin.
MUSEOALAN AMMATTILAISET ovat laajaalaisesti ja akateemisesti koulutettuja. Heidän vikansa on, että he pitävät työstään. Ja useimmat heistä ovat naisia. Koska he pitävät työstään, monet ovat valmiita tekemään työtään nykyisillä naurettavilla palkoilla. Monet saattaisivat tehdä työtään jopa ilman palkkaa. Koska töihin tulijoita vielä toistaiseksi riittää, ei yksittäinen työntekijä pysty vaatimaan korkeampaa palkkaa. Ammattiliittokaan ei ole saanut tilanteeseen parannusta.
Museoammattilainen tarvitseekin rikkaan puolison, joka pitää perheen hengissä, jotta museotyöläisellä on varaa toteuttaa kutsumustaan aineellisen kulttuuriperintömme ylläpidossa. Puolison tehtäväksi jää hoitaa lapset ja koti, sillä museotyöntekijä uurastaa tarvittaessa myös iltaisin ja jopa öisin, jos kukaan ei näe.
Alimitoitetulla valtionosuudella tuetaan museotyöntekijöiden palkkojen polkemista. Jotta museo saisi lisää tukea, sen kannattaa ottaa lisää henkilökuntaa, mutta maksaa näille mahdollisimman vähän. Näin valtio ylläpitää taas yhtä naisvaltaista palkkakuoppaa. Valtionosuuksien jälkeenjääneisyyttä eivät kunnat ole pystyneet paikkaamaan. Kuntatalouden kriisissä kulttuuri jää jalkoihin, kun rahaa ei tunnu riittävän muihinkaan peruspalveluihin.
KUN MUSEOT joutuvat hankkimaan entistä suuremman osan rahoituksestaan, on vaarassa käydä niin, että näyttelyissä keskitytään valtavirtailmiöihin ja vältetään riskinottoa, jotta saataisiin mahdollisimman paljon kävijöitä. Marginaalin ja esimerkiksi tuntemattomien taiteilijoiden on entistä vaikeampaa päästä näkyville. Valtavirtaistuminen taas johtaa siihen, ettei Suomella ole juhlapuheissa peräänkuulutettua innovatiivista kulttuuria, ei omaksi iloksi eikä tarjottavana myöskään vientiin.
Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiön Cuporen teettämässä julkaisussa Taiteen ja kulttuurin rahoitus ja ohjaus ennustetaan kulttuurialan ajautuvan rahoituskriisiin seuraavan kymmenen vuoden aikana.
Jotta suomalaista kulttuuriosaamista saataisiin oikeasti hyödynnettyä, on tehtävä rohkeita muutoksia ja pian. Kulttuurialan rahoitusvaje täytyy korjata, ei vain valtion budjetissa, mutta myös kuntatasolla. Samoin täytyy luoda joustavampia rahoitusjärjestelmiä pienien ja uusien toimijoiden käyttöön. Toinen vaihtoehto on, että kulttuurialakin siirretään halvempien työvoimakustannusten toivossa Kiinaan.
Kirjoittaja opiskelee museologiaa Turun yliopistossa.
Leena Ahonen
