Kirjoittanut Hanna Kuusela

Miksi Liukkonen on hyvä?

Lukuaika: < 1 minuutti

Miksi Liukkonen on hyvä?

Miki Liukkonen kuuluu niihin kirjailijoihin, jotka tekevät kaikkensa rakentaakseen itselleen mahdollisimman epäkiinnostavan kirjailijakuvan.

Miki Liukkonen kuuluu niihin kirjailijoihin, jotka tekevät kaikkensa rakentaakseen itselleen mahdollisimman epäkiinnostavan kirjailijakuvan. Jopa niin epäkiinnostavan, että se voi muodostua lukemisen esteeksi tai taakaksi: rakennelma sisältää boheemiutta, kyllästyneisyyttä, dialogia filosofian järkäleiden kanssa sekä kaikkien taiteen- ja tieteenalojen suvereenia hallitsemista.

Nämä kalutut kuviot eivät kuitenkaan muuta sitä, että jotain Liukkonen tekee oikein. Hänen esikoiskokoelmaansa Valkoisia runoja tulee lukeneeksi keskittyneemmin kuin suurinta osaa tämän kevään ja viime syksyn runokirjoista.

”Saattaa kuulostaa oudolta / mutta tätä on hyvin vaikea selittää”, kirjoittaa Liukkonen ja on oikeassa: Liukkosen runojen hyvyyttä on vaikea selittää. Ennemminkin keksin joukon asioita, joista en Liukkosen kokoelmassa pidä.

En pidä siitä varmuudesta, jolla Liukkonen vihjaa tietävänsä, mitä avioliitto on: ”ja jollain tapaa minä jo tunsin välttämättömäksi, että me joudumme menemään naimisiin. / Niin kuluivat päivät, / elämämme, / ja muuten kaikki olikin aivan tavallisesti”.

En nauti siitä, että esikoisteoksessa kirjoitetaan kirjoittamisesta: ”runo rakentuu tuulessa”, ”tämä kynä tässä / on tiimalasi”.

Enkä riemastu siitä kaikentietävästä otteestakaan, jolla teksti yhdistää matematiikkaa ja runoutta. Leikittely tieteen ja taiteen rajalla, ja toistuva ajatus matemaattis-esteettisestä runoudesta, ei voi kuin tuoda mieleen Alan Sokalin, joka tuli tunnetuksi huijatessaan akateemista humanistiyleisöä kvanttifysiikkaa ja poststrukturalismia sekoittaneella siansaksallaan.

Runous ei tietenkään edes halutessaan kykene petokseen, sillä suurinkin huijaus kääntyy hetkessä taiteeksi tai huumoriksi, mutta ainakin jonkinlaista filosofis-esteettistä sordiinoa suosittelen käytettäväksi silloin, kun esikoisrunoilija sanoo tajunneensa, ”että uusi runous / on lähtökohdiltaan tieteellinen, mutta / vain lähtökohdiltaan”.

Tätä ”on hyvin vaikea selittää”, mutta kaikista näistä ärsyynnyksistäni huolimatta Liukkosen teokseen kannattaa tutustua. Ehkä syy on se perinteisin: onnistuessaan runous saa näkemään asiat toisin. Tässä auttaa absurdin maailman ja helpolta tuntuvan ja läpinäkyvän kielen yhdistäminen, minkä Liukkonen tekee oikein taitavasti.

Miki Liukkonen: Valkoisia runoja. WSOY 2011. 86 s.

Hanna Kuusela