marjaliisa siira | hiljainen kaveri

Lukuaika: 2 minuuttia

marjaliisa siira | hiljainen kaveri

Aktivismi on nykyisin äänetöntä seurustelua sähköpostin kanssa, Marjaliisa Siira huomauttaa kolumnissaan.

Istun mykkänä tietokoneen äärellä lukemassa sähköpostia. Lähes joka päivä vähintään puoli tuntia. Äänettömät kaverit lähettävät houkuttelevia tai käskeviä kutsuja tapahtumiin, talkoisiin, kokouksiin, mielenosoituksiin.

Poistan ilman tunnontuskia kutsut talkoisiin ja kokouksiin. Mielenosoituksista merkitsen allakkaani kellonajan ja kokoontumispaikan.

Vaikka viestin kirjoittaja olisi käyttänyt isoja kirjaimia ja huutomerkkejä, huutoa ei korvissani kuulu. Toisin oli ennen sähköpostia. Järjestön armoitettu agitaattori soitti minulle: ”Nyt olisi erittäin tärkeä juttu… pääsetkö tulemaan?” Puhelimessa oli vaikea kiemurrella: ”Katsotaan nyt, minulla taitaa olla jotain muuta.” ”Ei mikään voi olla tärkeämpää kuin tämä!” Niin mentiin taas.

Kuulun kansalaisjärjestöjen sähköpostilistoille. Yritin laskea niitä ja pääsin kymmeneen, mutta saattaa olla enemmän. Kutsuja tulee siis joka päivä. Lisäksi toimittajien liitto kutsuu koulutukseen ja luonnonsuojeluyhdistys luontoretkille. Sitten on vielä henkilökohtainen posti, joka vaatii vastauksia.

Roskapostia minulle ei paljoakaan tule. Muutamia vuosia sitten annoin Varsovassa eräälle puolalaiselle EU-vastustajalle sähköpostiosoitteeni. Sen jälkeen olen saanut runsaasti puolankielisiä viestejä, mitä lie ovat. Estolistassani onkin paljon pl-päätteisiä osoitteita.

Aktivismini on vähitellen kuihtunut äänettömäksi seurusteluksi sähköpostin kanssa. Aloin jättäytyä pois järjestötoiminnasta, kun en mielestäni ehtinyt tehdä sitä mitä halusin ja mitä pidin tärkeänä. Sähköpostin äärellä kuitenkin tuntuu kuin olisin edelleen monessa mukana.

Toisaalta uskon, että sähköpostien äänetön rummutus saa monet muut osallistumaan toimintaan. Uskon, että tässä on mielenosoitusten uuden menestyksen syy. Tarvitaan tietysti ihmisiä syvästi koskettava asia, että kymmenet tuhannet lähtevät Suomessa liikkeelle, kuten viime keväänä Irakin-sotaa vastaan.

90-luvun alussa kansalaistoiminta korisi henkitoreissaan. Rauhanjärjestöissä puhuttiin vakavissaan, että marssiminen on kovin vanhanaikaista.

Kerran seisoin Indonesian suurlähetystön juhlahuoneiston ulkopuolella vapauttamassa Itä-Timoria. Oli elokuun 17. päivä, Indonesian itsenäisyyspäivä. Suomen talouselämän ja politiikan eliitti oli kutsuttu juhlimaan sitä. Odotimme koko helteisen päivän Itä-Timor vapaaksi -kylttien kanssa herrojen poistumista juhlista. Ketään ei tullut pääovesta ulos. Paitsi indonesialainen turvamies, joka saapasteli aseet lanteilla keikkuen ottamaan lähikuvan jokaisesta mielenosoittajasta. Meitä oli seitsemän. Poliiseja oli enemmän.

Illansuussa huomasimme, että takaovesta pääsi poistumaan toiselle kadulle.

Kansalaisaktiivisuus alkoi voida hyvin, kun tiedotus internetissä yleistyi 90-luvun lopulla. Globalisaationvastainen liike aloitti kansainväliset mielenosoitukset. Nyt mielenosoittajia voi olla miljoonia eri puolilla maailmaa samana päivänä. Uutiset tapahtumista leviävät nopeasti sähköpostilla maasta toiseen. Ja pienikin järjestö on esillä mediassa, kaiken aikaa ja kaikkialla. Siis omilla nettisivuillaan. Ei internet pelasta maailmaa, mutta siitä voi olla apua.

Marjaliisa Siira, msiira@luukku.com

  • 9.9.2009