Luokka lokero muusikko

Lukuaika: 3 minuuttia

Luokka lokero muusikko

Olgan musiikissa kuuluu urbaani syke ja maisema, joka jatkuu.

”Olin juuri duo-keikoilla pohjoisessa, Kuopiossa, Kemissä, Rovaniemellä ja Oulussa enkä ole nukkunut kunnolla muutamaan päivään”, Olga tervehtii mennessään hakemaan kahvin ja kertoo samaan hengenvetoon olevansa seuraavana aamuna lähdössä New Yorkiin lomalle.

Ajattoman ja hieman salaperäisen oloinen nainen kävelee pitkin askelin Café Kafkan kaartuvan tilan läpi ja saapuu pian takaisin pöytään muki kädessään. Häneltä ilmestyi syyskuun lopussa toinen albumi Tämä pimeä puoli, jota on kuvattu PJ Harvey -tyyppiseksi.

”Kun on ollut pakko vetää jotain esikuvia, niin olen sanonut, että mun vaikutteet tulevat pj Harveyn suunnalta. Hyvässä ja pahassa on sitten vedottu siihen, että olen sen tyyppinen tai että en ole. En ole koskaan sanonut, että minä olen Suomen pj Harvey”, Olga naurahtaa.

”On kivempaa, jos musiikki on valmiiksi pureskeltua – ja mielellään, että esikuva löytyy ulkomailta. Että olet ihan kuin sejase, mutta vain suomalaisena versiona”, Olga kuvailee kokemuksiaan musiikkimaailmassa, jossa levy-yhtiötkin haluaisivat mielellään luokitella ja lokeroida.

Kun ensimmäisen kerran kuulin Olgan vuoden 2005 debyyttialbumia Rakastajaa, hänen pehmeä ja unenomainen mutta vaativa äänensä piirtyi jonnekin, minne äänet jäävät, jos ovat jäädäkseen. Ääntä oli vaikea olla kuuntelematta tai sivuuttaa.

”On helpompaa tehdä ensin melodia. Aina kun teen biisiä, otan sanat mistä tahansa levyltä. Usein ne on jotain englanninkielisiä. Rytmitän kappaletta niiden mukaan ja vasta sitten lähden tekemään tekstiä suomeksi”, Olga kertoo. Sanoitukset ovat hänelle kuitenkin tärkeitä, minkä vuoksi hän haluaa tehdä musiikkia nimenomaan suomeksi.

Aluksi koossa saattaa olla vain pari riviä ja kasa irrallisia lauseita, eikä lopputuloksenkaan tarvitse olla tarina a:sta ö:hön.

”Pientä tarinallisuutta sanoituksissa tietysti on, mutta tärkeintä minulle on, että pystyisi pienillä ja vähillä elementeillä tavoittamaan jonkin tietyn tunnelman tai mielikuvan”, Olga kuvailee. Hän toivoo pääsevänsä yhä minimalistisempaan suuntaan.

Uutta levyä kuunnellessa mieleen tulevat 1980-luku, tietokonepelit, John Travolta tanssimassa Pulp Fictionissa, Tori Amos (johtuu ehkä siitä, että molemmilla on biisi raiskaukseen liittyen), japanilaiset tyttöbändit, Potlatch-festarit, Murnaun Nosferatu, vampyyriepisodi elokuvassa Rakkaudella, Pariisi ja Kallaveden sumuiset rannat.

”Ala- ja yläasteen olin musiikkiluokalla. Lukion ja Kuopiosta muuton jälkeen opiskelin vuoden Joensuussa konservatoriossa huilunsoittoa ja toisen vuoden Kokkolassa”, Olga muistelee noin kymmenen vuotta musiikkiopintojensa jälkeen.

Helsingin ydinkeskustasta kuopiolaisbaareihin Chaokseen, Desperadoon ja Dominoon sekä 1990-luvulle tuntuu olevan matkaa: ”Kävin vuoden verran myös laulutunneilla. Mutta sitten alkoi tuntua, että mä en osaa enää laulaa. Kyllä siellä tietysti oppi hyviäkin juttuja, kuten hengitystekniikkaa.”

Omaa musiikkia Olga alkoi tehdä vasta myöhemmin. ”Ajan mittaan ajatus omasta musiikista kypsyi. Oikeastaan vasta siinä vaiheessa, kun tulin Helsinkiin vuonna 1999, täältä alkoi löytyä sellaista potentiaalista yhteistyökumppania”, Olga kertoo Heikki Pavosesta, joka on säveltänyt musiikkia Olgan molemmille levyille.

”Tein ensimmäisen sinkun vuonna 2001 Kauko Röyhkän kanssa, johon olin tutustunut. Sen jälkeen aloin kuitenkin kehitellä omaa juttua, koska oli ihan selvää, etten voi jatkaa siltä pohjalta. Että minulla täytyy olla omat soittajat ja omat kuviot. En voi olla liikaa sidoksissa niihin ihmisiin”, Olga viittaa nykyiseen kumppaniinsa Röyhkään.

Olgan kokoonpanon rumpali Anssi Hallio soittaa myös Itäväylässä, kitaristi Rickhard Niemelällä taas on sormensa pelissä myös Cerubissa, joka on tekemässä ensimmäistä levyään.

Kuten monet naisartistit, jotka sattuvat seurustelemaan samalla alalla olevan miehen kanssa, myös Olga on kohdannut ennakkoluuloja omia kykyjään kohtaan:

”Ikään kuin en voisi olla mitään muuta kuin Kauko Röyhkän tyttöystävä. Tuntuu, että tavallaan pitää yrittää vielä enemmän, että ihmiset uskoisivat, että minä voin olla musiikintekijä omana itsenäni ja hänestä irrallisena.”

Samalla alalla vaikutteet kuitenkin kulkevat. Suuntaan ja toiseen.

”Teen sellaista musiikkia, mikä musta tuntuu hyvältä. Kyllä varmaan vähitellen ennakkoluulot jää pois. Eli ainoa ase niitä vastaan on vain jatkaa”, Olga miettii suhdettaan suomalaiseen musiikkikenttään ja kuulijoihin.

Olga on kertonut nettisivuillaan pitävänsä järvi-Suomen maisemista ja Lapin vaelluksista:

mainos

”Jos ottaisin kantaa musiikilla, niin varmaan se olisi luonnonsuojelu. Ehkä tähän asti olen halunnut tehdä musiikkia, josta ihmiset voisivat löytää jotain uusia ajatuksia ja vaikutteita, kokea jotain positiivisia tunnelmia. Hyviä asioita ei kuitenkaan tässä maailmassa ole liikaa. Jos joku viihtyy tuon musiikin äärellä, niin ehkä sekin on eräänlaista maailmanparantamista.”

Uuden levyn Ystävyys-nimisen biisin sanat tuntuvat jotenkin todelta. Ystävältä sietää enemmän kuin muilta ja: ”Kaikki me muututaan iän myötä/ toiset vain menee eteenpäin/eikä ne mieti/Toiset taas katkeroituu liikaa/ ja vihaa koko ihmiskuntaa/ ja vielä itseään.”

”Kappale ei liity mihinkään yhteen henkilöön. Se on jännä juttu, että ystäville antaa anteeksi monia asioita mutta parisuhteessa on ehkä enemmän vaatimuksia. Kai siinä on jotain valtataistelua”, Olga pohtii ja jatkaa:

”Kun joskus tapaa vanhan katkeran ihmisen, se on aika surullista. On ihanaa tavata sellaisia, jotka ovat säilyttäneet uskon ja lapsenmielisyyden. Toivoisin, etten itse koskaan katkeroituisi.”

Olgaa 30.11. Helsingin On The Rocksissa. Olga: Tämä pimeä puoli. Ameba Records 2006.

Teija Kaarakainen

  • 9.9.2009