Lehmä, katoavan maiseman kuriiri

Lukuaika: 3 minuuttia

Lehmä, katoavan maiseman kuriiri

Voimakkaasti tehostunut maatalous on johtanut luonnon köyhtymiseen.

JUHA KUISMA KIRJOITTAA Meidän lehmät -kirjan alkusanoissa: ”Karjanpito tuottaa avointa maisemaa, hakamaita, niittyjä ja ketoja, jotka kaikki vastaavat ihmisen lajityypillistä ympäristöä. Aivan oikein: ihmisellä on lajityypillinen ympäristö, kuten muillakin lajeilla. Satumme vain kutsumaan sitä paratiisiksi tai pastoraalimaisemaksi. Tuo pastoraalisuus tarkoittaa ihmisen kaitsemaa karjaa ja sen muokkaamaa ympäristöä.”

MEIDÄN KULTTUURI- ja perinneympäristöjämme ovat metsälaitumet, niityt, hakamaat ja kedot sekä niihin liittyvät rakennetut ympäristöt. Tätä maisemaa synnytettiin perinteisen maatalouden aikakaudella aina 1800-luvun loppupuolelle asti, kun maata raivattiin ja kaskettiin laidunmaaksi. Ne ovat luonnoltaan kaikkein monimuotoisempia maatalousympäristöjä.

Karjatalouden vaikutukset luonnon monimuotoisuuteen ovat arvioitua suuremmat: perinteinen niitto ja laidunnus hyödyttävät yli 60 prosenttia Suomen alkuperäisistä kasvilajeista.

Suuri osa luonnonvaraisista eliölajeistamme viihtyy parhaiten avoimilla ja niukkaravinteisilla paikoilla ja eniten uhanalaisia lajeja elää niityillä ja kedoilla. Niitto ja laidunnus saavat aikaan samankaltaisia vaikutuksia kuin tuli, tulvat ja suuret kasvinsyöjät aikanaan.

NYKYINEN voimakkaasti tehostunut maatalous on johtanut luonnon köyhtymiseen. Perinteisestä laidunkäytännöstä poikkeava hoito on johtanut rehevöitymiseen muun muassa lannoitteiden ja lisärehun käytön takia. Vanhojen maankäyttötapojen loppuminen johtaa niittyjen umpeenkasvuun, jolloin näiden ympäristöjen kasvi- ja eläinlajit ovat vaarassa kadota ja luonto köyhtyä.

Joka neljäs Suomesta hävinnyt tai uhanalainen laji on uhanalaistunut maatalouden synnyttämien avoimien biotooppien katoamisen vuoksi.

Esimerkiksi perhos- ja pistiäiskanta sekä koppakuoriaiset ovat vähentyneet. Suomen noin 1500 alkuperäisestä ja vakiintuneesta kasvista kadonneiksi on luokiteltu seitsemän, uhanalaiseksi 180 sekä tarkkailtavaksi 93 lajia.

Vaikka myös monien luonnonympäristöjen, kuten rantojen, lehtometsien ja ravinteikkaiden lettosoiden, lajistosta suuri osa on tullut uhanalaiseksi, erityisen kiireellistä kuitenkin olisi perinteisen karja- ja niittytalouden ylläpitämien ekosysteemien hoito.

KARTOITUSTEN PERUSTEELLA arvokkaita perinneympäristöjä on Suomessa jäljellä enää alle 20 000 hehtaaria. Tästä vain alle puolet on hoidettuja ympäristöjä, kuten niittyjä. Samalla kun nämä perinneympäristöt katoavat, menetetään myös osa erittäin arvokasta kulttuuriperintöä ja historiallisia rakennuksia.

Perinteisten maatalousympäristöjen katoaminen on erittäin merkittävä käynnissä oleva luonnonympäristöjen muutosprosessi.

Satatonnari Varpu

ÄITINI KESÄMÖKIN hirsiseinällä on valokuva mustavalkoisesta lehmästä. Siinä lukee: ”Varpu, satatonnari”. Kuvassa oleva lehmä palveli ihmistä tunnollisesti 16 vuotta lypsämällä elinaikanaan reippaasti yli 100 000 litraa maitoa ja sai siitä palkinnoksi kunniakirjan ja kuvansa lehteen. Kun ottaa huomioon sen, että nykyään useimmat lehmät joutuvat teurastamoon 3–5-vuotiaina jalkavaivojen tai utaretulehdusten vuoksi, 16 vuotta tuntuu saavutukselta.

Muistan Varpun hyvin. Varpu oli komea, isokokoinen friisiläislehmä. Se ei ollut puhdasrotuinen, mutta luonne sillä oli kuin jalosukuisella. Varpu oli tavattoman ihmisrakas, kesy ruohonsyöjä. Aina kun joku astui navettaan Varpu odotti, että sitä tultaisiin tervehtimään ja kiitokseksi se nuolaisi lähes puolimetrisellä hiekkapaperikielellään liian kevyesti pukeutuneen karjakon kainalon vereslihalle.

KOSKA VARPU oli niin lempeä, harjoittelimme joskus veljeni kanssa sillä ratsastamista. Veljeni yritti pysytellä sen kuhmuraisella selkärangalla, kun minä juoksin kaurajauhosangon kanssa edellä yrittäen yllyttää sitä nelistämään. Tämä oli yksi varma keino saada isäni ohimosuonet pullistumaan, koska lypsylehmää ei saanut juoksuttaa. Tyrehtyisi vielä umpeen koko elukka!

Talvisaika oli lehmille kovaa. Siellä ne seisoivat paikoillaan päivästä toiseen. Koulujen päätöspäivänä koitti ilo ja vapaus sekä lapsille että hiehoille ja lehmille. Muistan odottaneeni jännityksellä sitä hetkeä, kun lehmät pitkän talvikauden jälkeen päästettiin laitumelle. Ne juoksivat hännät sojossa, potkivat takareisillään ilmaa, mölisivät ja puskivat toisiaan vaahto suupielestä roiskuen. Ne olivat riehaantuneita tuoreen apilan mausta monen kuukauden aiv-rehuruokinnan jälkeen.

KUN LEHMÄT olivat laiduntaneet yhden pellon loppuun, vietiin ne toisille laitumille. Hienoin paikka kesän aikana minusta oli se yksi tietty metsäniitty, jolle lehmät vietiin laiduntamaan siinä vaiheessa, kun tilan lähellä olevien peltojen piti antaa kasvaa uudelleen. Sinne käveltiin pari kilometriä metsän polkuja ja soiden reunamia. Lehmät jolkuttivat utareet heiluen kiltisti jonossa, paitsi jos reitin varrelle osui hyvä sienipaikka. Silloin ne menettivät kuuliaisuutensa ja järkensä ja karkailivat pitkin metsiä syömään vatsansa turvoksiin. Ilma oli yleensä suosta kostea ja auringon säteet mahtuivat juuri ja juuri puiden latvuston lomasta. Kun vihdoin saavuttiin niitylle, oli se polviin asti täynnä pitkää heinää ja elämää: tuoksuja, hyönteisten surinaa, aniliininpunaisia kukkia ja keltaisia perhosia.

Rakkaudella Anne

Meidän lehmät. Toim. Juha Kuisma. 255 s. Maahenki 2005.

Anne Mäkitalo

mainos
  • 9.9.2009