Eppu Salminen kävi Teatterikorkeakoulua nousukautta edeltävinä hulluina vuosina.

Vuonna 1986, kun olin ensimmäistä päivää Teatterikorkeakoulussa Ehrensvärdintiellä, luokseni tuli paikan talonmies. Olimme kahden pihalla ja tervehdimme. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän sanoi: ”Mä olen nähnyt kun täällä on teetetty oppilailla asioita, joista armeijassa kapiainen joutuisi vankilaan.”

Vuonna 1983 näin Turkan Tuhat ja yksi yötä -esityksen Teatterikorkeakoulun Kino Helsingin näyttämöllä. Fantastinen esitys. Melkein neljä tuntia intensiivistä, fyysistä näyttelijäntyötä ja oivaltavaa ohjausta. Nauroin ja itkin alusta loppuun. Perkele, mikä meininki. Tänne opiskelemaan!

Esityksen jälkeen näin Turkan teatterin aulassa ja läiskäisin häntä olalle. Kiitos paljon. Muistan että Turkan kroppa tuntui kiveltä. Kun lähdimme kohta autolla kohti Lahtea, istuin takapenkillä ja näin Turkan juoksemassa jalkakäytävällä. Katseemme kohtasivat. Näytin peukalolla ylöspäin ja hymyilin. Turkka nyökkäsi ja hymyili takaisin.

Keväällä 1986 pamahti Tshernobylin ydinvoimala ja minä valmistauduin kolmatta kertaa Teatterikorkeakoulun pääsykokeisiin. Olin itsevarma ja rento. Kolmannessa vaiheessa teimme kohtauksia Salaman Finlandiasta. ”Siinä sulle mustaa makkaraa!” oli eräs repliikeistäni. Näin kun Erkki Saarela veti pitkän miinuksen papereihinsa, kun laskin housut puolitankoon. Ei haitannut. Pääsin sisään.

Jukka Puotila sanoi minua onnitellessaan, että kurssistamme tulee varmasti erityisen luja yhteishengeltään. Odotukset olivat korkealla, olin valmis antamaan koululle kaikkeni. Rokkaamaan koko maailman paskaksi. Tästä tulisi ihanaa.

Olimme ensimmäinen kurssi, jota Turkka ei rehtorivuosiensa jälkeen valinnut. Se oli pätevä syy vihata meitä. Turkka ohjasi silloin Seitsemän veljestä -tv-sarjaa Tampereella, mutta saattoi tulla kesken kuvausten näyttelijöidensä kanssa Helsinkiin ja koululle, pysäyttää portaissa jonkun uusista opiskelijoista ja sanoa jotain hauskaa kuten: ”Katsokaa kun on mulkun näköinen jätkä!” Ja veljekset nauroivat ympärillä.

Vuoden 1986 lopussa teatterinjohtaja Jussi Helminen vaikuttui koulun skandaalimaisesta Tauti-näytelmästä, jonka ohjasi Erik Söderblom. Hän halusi jotain vastaavaa tammikuussa 1987 Oulun kaupunginteatterissa pidettäville Pohjoisen teatteripäiville. Helminen lähestyi näytelmässä mukana ollutta Jari Halosta. Halosella oli oma ryhmä, johon kuului lisäksi Jari Hietanen, Esa Kirkkopelto ja Jorma Tommila. Heidän ryhmänsä nimi oli ”Jumalan teatteri”. Kuulostaapa hyvältä, ajatteli Jussi ja pyysi poikia keikalle. Pojat suostuivat.

Olin viettämässä viikonloppua vanhempieni luona Lahdessa, kun tv-uutisten päälähetys kertoi ykkösaiheenaan Jumalan teatterin tempauksesta. Kaverit olivat kiivenneet estradille, viillelleet itseään, heitelleet yleisöä kananmunilla ja sianpaskalla. Lopuksi ruoskittiin myös ja tyhjennettiin vaahtosammutin ihmisten päälle ilotulitteiden paukutuksen tahdissa.

Ensireaktio oli nauru. Vittu mikä meininki. Teatteripäivien teemana oli ollut Arktinen hysteria! Sitä saa mitä tilaa.

Koululla pidettiin oppilaskunnan kokouksia ja ihmeteltiin tilannetta. Osa tuomitsi Oulun tapauksen jyrkästi, osa oli huolissaan Jumalan teatterin jäsenistä, joita pidettiin putkassa vangittuina lopulta 11 päivää. Yhdessä kokouksessa myös Turkka oli jostakin syystä paikalla. Luokan ulkopuolella parveili toimittajia. Itse kokouksen aikana Turkka sanoi vain yhden lauseen: ”Hellurei on pillu ruottiks.”

Muistan olleeni saatanan pettynyt. Miksi Turkka ei kertonut meille opiskelijoille omaa kantaansa tapahtuneeseen? Miksi hän ei analysoinut meidän kanssamme tilannetta ja määritellyt tulevia linjauksia?

Kokouksen jälkeen Turkka poseerasi valokuvaajille. Hän nosti uhmakkaasti peukalonsa pystyyn ja antoi ymmärtää, että ovien takana jumppasalissa oltiin juuri puhuttu jotain elämää suurempaa. ”Hellurei on pillu ruottiks.” Siinä kaikki.

Jumalan teatterin näyttelijät totesivat 29. tammikuuta 1987 Iltalehdelle antamassaan haastattelussa, että ”Suomessa on vain Turkka ja Parviainen jotka osaavat tehdä teatteria”.

Jumalan teatterin jäsenet marssivat Oulun putkasta koululle, perustivat ystäviensä kanssa ”Avoimen” oppilaskunnan, valtasivat rehtorin huoneen ja ilmoittivat 2. helmikuuta 1987 vaatimuksensa erikseen laaditussa julistuksessa: Jussi Parviainen koulun johtoon, Turkka jatkaa ohjaustyön professorina, erotettava vt. rehtori Möller, näyttelijäntyön opettajat Valkama ja Saarela. Avoimeen oppilaskuntaan kuuluivat Jumalan teatterin jäsenten lisäksi Kai Raumonen, Sirpa Hyttinen, Timo Harakka ja Juha Hemanus. Kolme dramaturgia ja yksi ohjaaja.

Kulttuuriministeri Gustav Björkstrand oli perustanut Oulun tapauksen jälkeen koulun tilannetta pohtivan Tarastin työryhmän, joka nimettiin työryhmää johtavan kansliapäällikkö Lauri Tarastin mukaan. Avoin oppilaskunta vaati, että työryhmän pääsy koulun tiloihin oli estettävä. Ja lopuksi: kaikkien niiden, jotka olivat eri mieltä näistä vaatimuksista, oli erottava. Siis KAIKKIEN. Muuten tehtäisiin kaikki tarvittava ”koulun sulkemiseksi”.

Ilmoitustaulun edessä päivystävät Avoimen oppilaskunnan edustajat vaativat ohikulkevia oppilaita allekirjoittamaan julistuksen. Paperi oli itse asiassa alkuperäisen julistuksen kopio. Ensimmäisen julistuksen nähtyäni olin nimittäin niin tyrmistynyt ja vittuuntunut, että tuhrin sen ulosteella. Omallani.

Seuraavana aamuna menen kouluun. Hyppään ulos 3B-raitiovaunusta ja kävelen kohti Ehrensvärdintietä. On helmikuun 4. päivä 1987.

Ensin kuulen huudon. Niina Nurminen itkuisella äänellä: ”Saatanan paskat, miksi te tuhoatte muiden tulevaisuuden? Puhukaa! Sanokaa jotain! Menkää muualle… perustakaa oma teatteri!” Olen sen verran kaukana, etten vielä näe koulun pihalle. Kävelen Nurmisen viereen ja katson matalan muuriaidan yli tapahtumia. Olemme aitiopaikalla.

Pääoven edessä istuvat Hietanen, Kirkkopelto ja Halonen. He ovat kytkeneet itsensä kettingillä kiinni toisiinsa sekä oven kahvoihin. Kirkkopelto on keskellä. Aivan kuin hän olisi purskahtamaisillaan itkuun. Hänen vasemmalla puolellaan nuokkuu Halonen. Pipo silmillään hän nojaa Kirkkopeltoon ja teeskentelee nukkuvaa. Oikealla puolella on Hietanen, joka katselee vihaisesti ympärilleen.

Kirjastoon johtavalla ovella seisoo Tommila. Hän on myös lukinnut itsensä ketjulla oveen. Välillä Tommila työntää päänsä syvemmälle takkinsa sisään suojatakseen niskaansa taivaalta satavaa lasimurskaa vastaan. Rikkoutunutta lasia putoilee hänen nahkatakkinsa selkämykseen.

Joku hänen yläpuolellaan hakkaa ikkunoita rikki. Aurinko heijastuu ruutuihin joten en näe, kuka rikkoja on.

Päärakennuksen toisen kerroksen ikkunasta lentää läpi yksi Alvar Aallon tuoli. Timo Harakka kävelee ruokalassa ja heittelee irtaimistoa ulos. Pihalle on kerääntynyt lisää katsojia. Viereisen päiväkodin pihalla lapset katselevat ihmeissään itkeviä ja huutavia ihmisiä.

Koulu suljetaan nyt. Se oli itselläni sen hetken voimakkain ajatus. Saatana. Goodbye.

Poliisit saapuvat. Leppoisan oloinen pulska konstaapeli kävelee Jumalan teatterin porukan luo. ”Mitäs täällä tapahtuu?” Talon henkilökunta osoittaa rikkojia ja he antautuvat ilman vastarintaa. Alkavat kävellä kohti ovet avoinna odottavaa mustaamaijaa.

Seison poliisiauton vieressä. Ohitseni tuodaan ensin Harakka. ”Mikä oli homman nimi?” kysyn Timolta, ja ensimmäisen kerran koko aamuna joku kommentoi. Harakka katsoo minua: ”Jos sä et nyt tajua, niin sä et tajua koskaan.”

Poliisin lähdöstä on kulunut melkein tunti, kun kavereiden kanssa tutkitaan ruokalan kaaosta. Yhtäkkiä näen rikotun kukkaruukun mullan seassa jotain tuttua. Kaksi viikkoa kateissa ollut pipo on löytynyt! Musta kommandopipo, jonka tilasin Apu-lehdestä vuotta aiemmin.

”Hei!” huudan Koukin Mikolle joka seisoo röökihuoneen ovella. ”Jotain hyvääkin tässä kaikessa! Pipo löyty!” Nauretaan. Äkkiä kuulen kameran sulkimen ääniä. Joku ottaa kuvia sarjatulella. Naks viuuh naks viuuh naks viuuh. Seison ison rikotun ikkunan takana kommandopipo päässä. Viereisellä tiellä, alhaalla, seisoo valokuvaaja. Nostan nyrkin pystyyn ja huudan: ”Me jatketaan töitä! Laita sinne lehteen, ettei me tästä masennuta!” Kuvaaja hymyilee. Nyökkää. Poistuu.

Nykyinen tv-toimittaja Timo Harakka oli yksi Avoimen oppilaskunnan jäsenistä ja koulun hajottajista. Soitin Harakalle 7. huhtikuuta 2008 ja kerroin tekeillä olevasta lopputyöstäni. Muistutin tapaamisestamme koulun pihalla 21 vuotta aiemmin.

Harakka sanoi olleensa tyrmistynyt, koska opiskelijat halusivat tuomita Oulun tapauksen, olivat ”huolissaan maineestaan ja keikoista” ja valittivat, että ”duunit loppuu ja massi loppuu”. Kukaan ei tuntunut välittävän siitä, että opiskelijakollegoita pidettiin putkassa jo ties kuinka monetta päivää ilman virallista vangitsemista. Kohtuuttomasta pidätysajasta oli nostettava meteli.

Heidän kokemuksensa tilanteen epäoikeudenmukaisuudesta vahvistui, kun opetusministeriö, johtavat poliitikot ja tiedotusvälineet alkoivat syyttää Turkkaa Oulun tapahtumista ja vaativat häntä eroamaan Teatterikorkeakoulusta. Opetusministerin perustama Tarastin työryhmä oli viimeinen pisara. Mitään ”kuriin pistämistä” ei saatana sallittaisi. Asioita ei vaiettaisi kuoliaaksi. Turkkaa ei saisi erottaa ilman kovaa protestointia.

Koulun hajotusoperaatio ei ollut spontaani teko. Harakan ryhmä kokoontui aamulla koulun viereisessä kahvilassa. Oviin kahlitut Jumalan teatterin jäsenet eivät tienneet suunnitelmasta mitään, mutta olivat ilahtuneita, kun Harakka tovereineen saapui koululle. Sitten vaan paikka remonttiin.

Timo ihmettelee vieläkin muiden oppilaiden voimakkaita reaktioita. ”Tuntui älyttömältä kun muut oppilaat itkivät ja huusivat hysteerisinä. Yhteisellä asiallahan siinä oltiin.”

Kysyin Timolta, mitä hänelle oli tapahtunut 21 vuotta aikaisemmin sen jälkeen, kun mustanmaijan ovet olivat sulkeutuneet ja kontaktimme oli katkennut.

”No, meidät vietiin Isolle Roballe ja kuulusteltiin. Illalla päästiin pois. Siinä se oli. 1980-luvun opiskelijaliike kesti 15 minuuttia.”

Kaduttaako? ”No, ei.”

Harakan mielestä Avoin oppilaskunta onnistui tavoitteissaan. Tutkijaryhmä ei koskaan uskaltautunut koululle, eikä Turkkaa erotettu. Pääpointtihan oli se, että kaveria ei jätetä. ”Tuli se kyllä aika kalliiksi.”

Kysyin, että tiesikö Harakka mitä minulle tapahtui sen jälkeen, kun olimme tavanneet koulun pihalla kun häntä talutettiin maijaan. Ei tiennyt, ei ollut kuullut. Minäpä kerron.

Koulun hajotuspäivän jälkeisenä aamuna herään opiskelijakämpässäni Etelä-Haagassa. Luen ennen kouluunlähtöä oppilastalon aulassa Uuden Suomen. Etusivulla on melkein puolen sivun kokoinen kuva. Rikotun ikkunan takana seisoo musta pipo päässään tyyppi, jolla on nyrkki pystyssä.

Kuvan henkilö olen minä. Vieressä on iso otsikko: Turkkalaiset riehuvat. Alla kuvateksti: Hetki ennen poliisin tuloa.

Hetki ennen poliisin tuloa? Kuva otettiin tunti poliisien lähdön jälkeen. Ja todellakaan se en ollut minä, joka niitä ikkunoita hajotti. Soitto lehteen. Saan kiinni jonkun vastaavan toimittajan. Selitän hänelle, että on tapahtunut sekaannus. Toimittaja on pahoillaan. Vaadin oikaisua. ”Tottakai”, toimittaja lupaa. Juttelemme hetken ajan. Jossain vaiheessa keskustelua sanon, että minun mielestäni koulun hajottajien keinot tuovat mieleeni Hitler Jugendin toimintatavat.

Päätän lähteä käymään vanhempieni luona. Linja-autoasemalla ostan Iltalehden, Uuden Suomen iltapäiväjulkaisun. Jutun yhteydessä melkein koko sivun täyttää sama kuva kuin Uuden Suomen kannessa. Kommandopipo, ikkuna ja nyrkki. Alla teksti jossa puhutaan riehujista.

Seuraavan päivän lehdissä on korjaukset. Uuden Suomen korjaus on tulitikkuaskin kokoinen. Sama pipo–ikkuna–nyrkki-kuva miniatyyrikoossa, alla teksti: ”Viesti kuului: Me jatkamme töitä! Turkkalaisia Salminen pitää Hitler Jugend -porukkana.”

Turkkalaisia? Mitä helvettiä? Kun sanoin riehujien (Harakka, Hyttinen, Raumonen ja Hemanus) käyttämiä metodeja hitlerjugendmaisiksi, se Uuden Suomen logiikan mukaan tarkoittaa, että pidän turkkalaisia natseina. Turkka tuolloin herätti minussa jo ristiriitaisia tunteita, mutta itse asiassa kehuin häntä ja Parviaista samana päivänä ilmestyneessä Etelä-Suomen Sanomissa.

Mitä sitten tapahtui? Ainakin selvisi ettei Jouko Turkka lue Etelä-Suomen Sanomia.

Olemme tulossa koululle Kevään heräämisen harjoituksista Helsinginkadulta Eiraan. Metroasemalla näyttelijäntyön opettajana toiminut Ritva Valkama huikkaa, että ”pitäkää lippu korkealla”.

Aulassa huomaan Jouko Turkan. Hänen vieressään seisoo Taisto Reimaluoto, yksi Turkan ohjaaman Seitsemän veljestä -tv-sarjan veljeksistä.

Reimaluoto kääntyy, näkee minut, lähtee tulemaan kohti. ”No siinä se saatana on!!” Ensin luulen, että Reimaluoto puhuu jollekin toiselle. Että takanani on joku josta Taisto ei pidä. Sitten ajattelen, että se pelleilee. Tämä on nyt jotain huumoria. Ehkä jopa jonkinlainen ystävyyden osoitus. Hassuttelua. Kohta me nauretaan, että ähäkutti pelästyitkö.

Spekulaationi katkeaa kun Reimaluodon nyrkki heilahtaa parin sentin päässä kasvoistani. Väistän refleksillä. Jos se olisi osunut, olisivat etuhampaat lähteneet. Taisto tarraa rinnuksiin, nostaa minut ilmaan, paukuttaa minulla auki kaksi pihalle vievää ovea, heittää maahan. Alkaa lyödä ja potkia.

Suojaan itseäni sikiöasennossa. Jenkkiarmeijan talvitakki pehmentää kroppaan satelevia potkuja. Kaiken aikaa Reimaluoto huutaa naama punaisena: ”Saatana, meitä oot menny haukkumaan natseiks ja fasisteiks. Ai että pistää vihaks tommonen. Kato että oli viimenen kerta… saatana kun tekis mieli vetää kunnolla turpaan tollasta!”

Muita oppilaita tulee väliin. ”Lopeta”, osa huutaa. Turkka on jäänyt sisään.

Kun Reimaluoto antoi ensimmäiset iskut, Turkka seisoi liikkumatta ja katseli. Hieman päätään kohottaen, kulmat kurtussa hän seurasi hyväksyvällä katseella kun minua retuutettiin. Ikään kuin tarkkaili oppilaansa suoritusta. Ei jäänyt epäselväksi, kenen idea koko manööveri oli.

Pihalla Reimaluoto hieman rauhoittuu ja minä nousen ylös maasta. Tajuan nyt mistä on kysymys. Se Uuden Suomen vastine saatana! Yritän huutaa, että kyseessä on väärinkäsitys, virhe! En mä ole sanonut teistä mitään tollasta!

Ei se kuuntele. Reimaluoto vaan huutaa. Räkä valuu ja kuola lentää. ”Kiitä onnees perkele!” se huutaa. Tulee taas kohti. Pysähtyy. Meneekin takaisin sisään. Minä painan perään.

Aulassa on Turkka. Hän on tullut lähemmäksi ulko-ovea, että kuulisi paremmin miten lätty lätisee. Se vilkuilee jotain papereita muka saatanan tärkeänä. Reimaluoto menee portaita alas kohti jumppasalia. Huudan perään: ”Kuuntele nyt Reimaluoto, perkele!” Ei vastausta.

Muut ovat häipyneet paikalta. Olemme kahden aulassa. Turkka ja minä. Kävelen sen luokse.

”Anteeksi, mutta voisitsä vähän aikaa kuunnella, mä selitän tän jutun… mä haluaisin selvittää tän.”

Turkka: ”Älä selitä! Ala vetää siitä nyt! Älä tuu tähän selittää!!”

Minä: ”Mutta kun kyseessä oli virhe! En mä oo ikinä antanut tommosta lausuntoa!”

Turkka: ”Painu nyt siitä tai mä lyön sua! Ei ne oo muutkaan mitään lausuntoja annellu. Ala mennä nyt! No!!”

Tajusin että sillä, oliko lausuntoani siteerattu oikein, ei oikeastaan ollut merkitystä. Turkan mielestä kukaan muu kuin hän ei olisi saanut kommentoida ulospäin mitään. Turvat kiinni tai tulee… no, turpaan.

Välikohtauksen jälkeen sana on kiirinyt koulussa. Jengi tietää, että minua on ”vähän lätistelty”. Kukaan ei puhu minulle mitään. Paikkoja jomottaa. Huomenna olisi kroppa mustelmilla. Hampaat tallella, verta ei tule, päähän ei ole lyöty. No, pahemminkin olisi voinut käydä.

Päätän että jätän koko paskan. Käyn opintotoimistossa ja ilmoitan, että nyt tulee lähtö. Vuoden breikki. Siitä vaan, se onnistuu, sanotaan. No kiva, pääsee kaikki helpommalla. Kiva, kiva. Tästä alkaa välivuosi. Kiitos kaikesta ja näkemiin.

Muistan kuinka ensimmäisenä kouluvuotenani vuonna 1986 kuulin Jörn Donnerin haastattelevan Turkkaa radiossa. Turkka valitti että kaikki – varsinkin teatterissa – on paskaa. Donner epäili, että ”ei kai nyt ihan kaikki voi olla paskaa”.

”Kyllä on”, vastasi Turkka, ”vihollisia on joka puolella, kaikki vainoavat. Koko ajan on joku salaliitto ja juoni menossa mun pääni menoksi.”

No, jos sä nyt oikein pinnistäisit ja yrittäisit mainita edes yhden positiivisen asian sun alaltas, Donner tenttasi. Turkka mietti pitkään ja vastasi: ”No, olen saanut paljon nuorta pillua.”

Tämä purkaus siis aikana, jolloin lähes koko teatterimaailman ja arvostelijakunnan eliitti piti häntä puolijumalana. Teatterikoulusta lähdön jälkeen Turkka sai valtion 15-vuotisen apurahan. Sen aikana hän työskenteli vierailijana eri teattereissa. Yleensä paitsi ohjaten myös kirjoittaen, lavastaen ja puvustaen omat näytelmänsä. Taloudellisesti Joukolla menee hyvin.

Entä taiteellisesti? Kirjoittaessani tätä en ole kuullut hänen uusista avauksistaan mitään. Olen ymmärtänyt ettei niitä välttämättä enää edes tule.

Tv:ssä näin Turkan viimeksi 21. maaliskuuta 2000, kun hän oli vieraana Timo Harakan keskusteluohjelmassa Musta laatikko. KOM-teatteri oli juuri antanut hänelle potkut ja peruuttanut Osta pientä ihmistä -näytelmän esitykset.

Turkka istuu tv-studiossa, haukkuu komin näyttelijöitä ja kiroilee kohtaloaan. Hän oli toiminut oikein. Salaliitto saatana. Yhtäkkiä Turkka, jostain syystä, siirtää keskustelunaiheen Ateneumissa parhaillaan olevaan Hugo Simbergin näyttelyyn. Sitä mainostetaan bussien kyljissä suurilla tarroilla, joissa on Simbergin maalaus Haavoittunut enkeli vuodelta 1903. Maalauksessa kaksi totista poikaa kantaa pientä enkeliä paareilla halki aution maiseman. Kiihtynyt Turkka huutaa Harakalle miten törkeää se on, että Ateneum mainostaa näyttelyä väärennetyllä maalauksella. ”Siitä on poistettu tehtaan piippu!” Turkka messuaa. Hän tietää, että ”alkuperäisessä maalauksessa on tehtaanpiippu johon se enkeli on törmännyt. Sitten työläispojat joutuvat sitä kantamaan.”

Harakka nyökkäilee myötätuntoisesti. Koko Suomi nyökkäilee. Nerokas huomio.

Paitsi että alkuperäisessä maalauksessa ei ole piippua. Simberg lisäsi piiput pari vuotta myöhemmin kopioon, jonka hän maalasi Tampereen tuomiokirkon seinään. Ei Simberg koskaan kertonut tai selittänyt, mitä hänen maalauksissaan tapahtui. Jokainen sai tehdä oman tulkintansa.

Nyt, monta vuotta myöhemmin, minä olen ammattinäyttelijä, Jussi Parviainen saarnaa Jeesuksen menestystarinasta ja Jouko Turkka on muuttunut akateemisen tutkimuksen aiheeksi.

Tiedän, että monet saivat Turkalta paljon ja muistelevat häntä lämmöllä. Kaikille ei käynyt yhtä hyvin. Moni jätti koulun, moni sekosi. Tapahtumat Teatterikorkeassa eivät tuhonneet minun tulevaa uraani. Koulusta huolimatta olen näyttelijä. Teki hienon roolin Lahtisena ja oli mukana masinoimassani Jalmari Kolu -säätiön Junnu Vainion Pahojen poikien lauluja -konsertissa, jossa lauloi unohtumattoman version kappaleesta ”Pohjolan pidot”.

Kysyin Taistolta kesällä 1997, mitä hän ajatteli tapauksesta Teatterikorkean pihalla kymmenen vuotta aiemmin.

Taisto pahoitteli. Sanoi, että se oli ”sitä aikaa”. Hän ei mitenkään nähnyt enää itseään toimimassa samalla tavalla. En kyllä minäkään.

Ei se mitään. Sattuuhan näitä.

Artikkeli koostuuu otteista, jotka on poimittu näyttelijä Eppu Salmisen kirjallisesta maisterin opinnäytteestä Lasten ristiretki 1986–1988 – eli Billion Dollar Babies.

Eppu Salminen