Toisaalta: Terroristit on saatava kiinni ja yhteiskuntarauhaa häiritsevät elementit pantava aisoihin. Tämän projektin nimissä kansalaisoikeuksien rajoittamista valtion tasolla ajaa työväenpuolue.
Terveisiä Englannista. Täällä saarivaltakunnassa oikeuslaitoksen ja viranomaisten päätehtävä on suojella kansalaisia, erityisesti kaikkein haavoittuvimpia. Terroristit on saatava kiinni ja yhteiskuntarauhaa häiritsevät elementit pantava aisoihin. Tämän projektin nimissä kansalaisoikeuksien rajoittamista valtion tasolla ajaa työväenpuolue.
Siksipä arkisen rutiinin arvostus on jäänyt oikeiston asiaksi. Konservatiivien nuoren puoluejohtajan David Cameronin arkea pienten lasten isänä voi tirkistellä nyt internetissä.
Lapsista ja tulevaisuudesta puhutaan huolestuneeseen äänensävyyn. Syyskuun 12. päivä oikeistolehti The Daily Telegraph julkaisi yleisönosastollaan 110 tieteen ja taiteen osaajan allekirjoittaman kirjeen, jossa oltiin huolestuneita lasten masennuksen ja käyttäytymishäiriöiden hälyttävästä kasvusta. Ongelman taustalla saattaa olla liian nopea teknologinen ja kulttuurinen muutos, kirjeessä todetaan.
Paronitar Susan Greenfield, palkittu neurologi, aivotutkija ja kirjeen primus motor, epäili lapsista tulleen koekaniineja. Meillä ei ole riittävästi tietoa tietotekniikan jatkuvan käytön vaikutuksista kehittyviin aivoihin. Muisti, luovuus ja pitkäjänteisyys ovat mahdollisesti vaarassa. Samalla kilpailuttaminen koulussa tappaa mielikuvituksen ja ruokkii huonoa itsetuntoa. Nykyajan lapset ovat kognitiivisestikin rajoittuneempia kuin vain hieman vanhemmat vertailuryhmät.
Aihe sai heti vastakaikua mediassa. Lapsuuden kaupallistaminen latistaa sisäisen sekä ulkoisen maailman. Lapsuus, sanoi radiossa arkkipiispa, on kriisissä. Yhteiskunnan on löydettävä uusi moraali, uhosivat pääkirjoitukset.
Kirjeestä noussut keskustelu tuskin pelastaa lapsia sen enempää kuin autojen takaikkunoissa yleistyneet vaaleanpunaiset ”Little Princess on Board” -tarrat estävät liikennekuolemia.
Viime vuosina kaduilla lorvailevien nuorten miesten ja poikien pelkkä olemassaolo on työllistänyt tuhansia sosiaalialojen samoin kuin journalismin ammattilaisia. Epäsosiaalinen käytös on vuodesta 1999 ollut rangaistavissa, eli ehkäistävissä Anti-Social-Behaviour-Order-lain avulla.
Siitäkös alkoi viranomaisten naurunalaistaminen! Kännykkään kovalla äänellä kiroilemisesta annetut tuomiot kirvoittivat lehdet huvittuneeseen runollisuuteen.
Joustavuuden nimissä on käynyt niin, että kapitalismi varasti ihmisten ajan. Mallikansalainen on jatkuvassa liikkeessä, mutta aina tavoitettavissa. Lapsikeskustelulle tämä on tärkeä siksi, että yhteiskunnan huomio kiinnittyy taloudelliseen tulokseen. Lapsiin investoitu aika näkyy pääasiassa miinuksena, jos ollenkaan.
Lapsille ei ole tilaakaan. Lontoossa vasemmistolainen kaupunginjohtaja Ken Livingstone, puna-Ken, rakentaa tulevaisuutta kosimalla liikemaailmaa ja tukemalla tähtiarkkitehtien mammuttimaisia ja huippukalliita rakennusprojekteja. Valvontakamerat ja kieltokyltit kertovat, että pelottelu ja kulutus yhdessä ovat jo ottaneet erävoiton. Moni julkiselta näyttävä tila – esimerkiksi kauppakeskus, rantapolku tai aukio – osoittautuukin yksityiseksi. Lorvailu niissä on kielletty, vain kulutus sallitaan.
Missä ovat lasten puistot ja koulut? Missä, ennen kaikkea, on turvallinen julkinen ympäristö, jossa voi varttua muuksikin kuin passiiviseksi kuluttajaksi?
Tilanteen voin nähdä yksinkertaisenakin. Kirjalija Anne Karpf toteaa vastineessaan Telegraphin kirjeeseen, etteivät lapset ole mikään erityinen ongelmaryhmä. Yhtä hyvin kirjeen sisällön voisi kiteyttää toteamalla, että “myöhäiskapitalismi on haitaksi mielenterveydelle”. Kun arkielämä on tuotteistettu julkista tilaa ja mielikuvitustamme myöten, miten siis voimme valittaa, että kollektiivinen moraalikäsitys on kateissa? Eihän markkinataloudelta kannata odottaa moraalia, kuittaa Karpf.
Ja tässä lieneekin villakoiran ydin. Oletus, että vain liikevoitto kelpaa yhteiselämän perustaksi ja sille on uhrattava kaikki muu, on osoitus uskomattoman köyhtyneestä poliittisesta ja kulttuurisesta elämästä.
Ironisinta tässä mielikuvituksettomuudessa on kenties se, että kaupungit ja kunnat ympäri maailmaa edistävät julkisen tilan yksityistämistä nimenomaan luovuuden ja innovaation nimissä. Tiedepolikset, ideapuistot ja innovaatiokylät kaappaavat suurimmat investoinnit. Eivät ne tietysti mitään eläviä puistoja tai kyliä oikeasti ole vaan pikemminkin innovaattoreiden standardien mukaisia steriilejä kilpailuasemia.
Luovaa luokkaa miellyttävä urbaani katukuva taas vaatii työ- ja viihdepaikkojen ohessa kofeiinia ja alkoholia vuorokauden ympäri myyviä tankkauspaikkoja.
Se, miten ahtaalle lapsuus on puristettu, on vain yksi osoitus siitä, miten luovuushöpötyksen sumentamana olemme sysänneet elävän kulttuurin jatkamisen yksityisten ja yksinäisten harteiden kannettavaksi. Sen palauttaminen yhteiseksi asiaksi vaatii ajan ja paikan ryöstön pysäyttämistä.
www.webcameron.org.uk/library/video-349
Eeva Berglund
