Rolf Büchi tekee poliittisen keskustelunavauksen ja kehottaa kurkistamaan edustajiemme taakse, itse asiaan.
Yleinen ja yhtäläinen äänioikeutemme täyttää kesäkuun alussa sata vuotta, mutta onko meillä syytä juhliin?
Useissa kansalaisten – ei kuluttajien – arvoja ja mielipiteitä kartoittavissa tutkimuksissa on huomattu, että kansalaisia kiinnostavat monet politiikan kysymykset. Suomalaiset olisivat jopa valmiita nostamaan verojaan, mikäli peruspalvelut saadaan turvattua. Veronmaksajain Keskusliitto, etujärjestöt ja puolueet ajavat silti verojen alentamista.
Jonkinlainen paradoksi onkin se, että elämme edustuksellisessa demokratiassa ja yhä useammin kansanedustajamme tekevät päätöksiä, joita kansa ei halua.
Tässä pattitilanteessa onkin virkistävää, että Suomessa asuva tekniikan tohtori Rolf Büchi on kirjoittanut selkeäsanaisen puheenvuoron Kohti osallistavaa demokratiaa. Kirja tarjoaa kritiikin ohella myös vastauksia.
Büchi puolustaa suoraa demokratiaa, joka voisi elvyttää, täydentää ja vahvistaa kituuttavaa edustuksellista järjestelmäämme. Suoran demokratian käytännöt ottaisivat aimo askeleen osallistavan demokratian suuntaan.
Edustuksellisen demokratian yleisin kansanäänestysmuoto on plebiskiitti, mikä tarkoittaa sitä, että itse valtioelin, kuten eduskunta, päättää kansanäänestyksen järjestämisestä. Neuvoa-antava kansanäänestys on yksi plebiskiitin muoto. Sen heikkous on siinä, että äänestys on vallanpitäjien määräämä eikä sen tulosta ole pakko seurata.
Büchin mukaan demokraattiset eliitit kaipaavat passiivisia lapsikansalaisia, jotka tukevat valtaapitäviä ja mukautuvat näiden tahtoon. Mikäli kansa äänestää väärin, tulos voidaan mitätöidä esimerkiksi vetoamalla kansalaisten puutteelliseen tietoon.
Kansanäänestyksen muotoja on muitakin. Suorassa demokratiassa kansanäänestyksiä voidaan järjestää myös kansalaisten aloitteesta, jolloin kansalaiset voivat ehdottaa esimerkiksi perustuslain muutosta tai jo voimassa olevan lain kumoamista.
Kansalaisten omasta aloitteesta järjestettävää kansanäänestystä kutsutaan kansalaisaloitteeksi. Toisaalta eduskunnan päättämä asia voidaan kansalaisten vaatimuksesta alistaa kansanäänestykselle. Tällöin laki, sopimus tai muu päätös voi tulla voimaan vasta kun kansalaisetkin ovat sen hyväksyneet. Tästä kansanäänestyksen muodosta käytetään nimeä kansalaisreferendumi.
Osallistava demokratia kansalaisaloitteineen ja kansalaisreferendumeineen otettiin käyttöön Sveitsissä 1800-luvulla ja myöhemmin monissa Yhdysvaltojen osavaltioissa ja Uruguayssa.
Myös Suomen kunnissa on käytössä suoran demokratian ontuvampi ja vesitetty muoto. Kuntalain mukaan viisi prosenttia kunnan asukkaista voi tehdä aloitteen kansanäänestyksen järjestämisestä jossakin kuntaa ravisuttavassa kysymyksessä.
Nykyisen lainsäädännön mukaan valtuusto kuitenkin päättää aina viime kädessä siitä, toimitetaanko kansanäänestys ja mitkä ylipäätään ovat äänestysvaihtoehdot. Koska valtuustolla on yksinoikeus päättää kansanäänestyksestä, kyseessä ei ole referendumi vaan plebiskiitti.
Büchin tutkimus vastaa monien suomalaisten omaa kokemusta siitä, että todellisuudessa esimerkiksi kunnan kaavoitusta koskevat päätökset on jo tehty ennen kuin asiat tulevat näennäisesti päätettäviksi. Yritykset osallistua päätöksentekoon ja aloitteet kansanäänestyksistä johtavat usein vain laihaan kunnallisvaltuuston ilmoitukseen: “Ei anna aihetta toimenpiteisiin.”
Tärkeintä olisikin muuttaa sitä, kuka määrää kansanäänestyksen järjestämisestä. Suomessa päätösvalta on edelleen eduskunnalla tai kunnallisvaltuustolla. Ei kansalaisilla itsellään.
Sveitsissä suora demokratia ja sen poliittiset oikeudet eivät tarkoita sitä, että kansalaiset alkaisivat vaatia äänestyksiä jokaisesta asiakysymyksestä. Vain seitsemän prosenttia parlamentin laeista joutuu äänestykseen. Myös kansalaisaloitteista hyväksytään liittovaltion tasolla vain yksi kymmenestä ja kantoneissa yksi neljästä.
Hylätytkään kansalaisaloitteet eivät ole turhia. Julkisen ja poliittisen keskustelun kenttä on laajentunut ja uusien asioiden nostaminen keskusteluun johtaa monesti vähitellen siihen, että niille saadaan enemmistön tuki.
Suora ja osallistava demokratia on selvästi lisännyt kansalaisten tyytyväisyyttä ja hyvinvointia. Tutkimusten mukaan suora demokratia ja politiikkaan osallistumisen mahdollisuus vaikuttavat ihmisen onnellisuuteen jopa enemmän kuin hänen tulotasonsa.
Sveitsin mallista olisi siis syytä ottaa mallia myös Suomessa. Kansalaisten olisi annettava kasvaa lapsikansalaisuudesta täysi-ikäisyyteen. Tämä tarkoittaisi sitä, että kansalaiset voisivat omasta tahdostaan aloittaa jotain uutta, asettaa keskustelun kohteeksi omia päämääriään ja arvojaan sen sijaan, että poliittiset eliitit ja näitä tukevat mediat holhoavasti määrittäisivät keskustelun kohteita.
Poliittinen keskustelu muuttuisi tai saisi lisäväriä asiakysymyksien pohtimisesta. Edustuksellinen demokratiamme kuihtuu helposti henkilövaaleiksi, joissa poliitikkoyksilöt hakeutuvat mainostoimiston pakeille. Demokratiassa ei ole kyse vain tehokkuudesta, Büchi toteaa.
Rolf Büchi: Kohti osallistavaa demokratiaa. Kansanäänestykset demokratian välineenä. 164 s. Suomen Rauhanpuolustajat ja Like 2006.
Teija Kaarakainen
