Piipahdus Katajamäellä ja Labbyn tilalla.

Sunnuntai. Junassa on vain pari vaunua ja niissäkin vain kourallinen matkustajia. Pellot ja kylät ovat pieniä. Ikkunasta avautuvaa näkymää hallitsee metsä.

Asemalaiturilla odottavan Antti Laineen tunnistaa pukeutumistyylistä. Luonnonkuitujen maanläheiset sävyt erottuvat tuulipuvuista ja t-paidoista.

Vilppulan kirkonkylä on yhtä ruma kuin muutkin laatikkotaloilla täyttyneet taajamat. Kirkonkylän ulkopuolella esiin pilkahtaa sinisenä hohtavia järviä. Käännymme aina vain pienemmälle tielle, kunnes lopulta kurvaamme Katajamäen rakennustarpeiden ja polttopuukasojen täyttämälle pihalle.

1900-luvun alussa rakennettu kaksikerroksinen talo on kuin linna, rakennettu valtavista hirsistä. Pihaa reunustavat jylhät metsäiset mäet, joilta kaikuva korppien roukuna lisää erämaista tunnelmaa. Vaikka ilta on jo taittumassa yöksi, Kai Vaara pakertaa yläkerrassa. Hän puurtaa päättötyötä luonto- ja ympäristöalan perustutkintoa varten, aiheena on luomu- ja kotitarvesiementuotanto.

Puolenyön jälkeen Vaara malttaa irtautua opinnoistaan ja tulee takkatulen ääreen tarinoimaan. Ennen ensimmäistä maailmansotaa Katajamäellä toimi seitsemän vuoden ajan parantola, sen perusti joukko helsinkiläistä vaihtoehtoväkeä.

Parantolan ympärille rakentuneesta yhteisöstä muotoutui yhteiskuntakokeilu. Siihen kuuluivat olennaisesti kasvissyönti ja rahan käytöstä luopuminen.

Yhteisö hajosi sodan myötä taloudellisiin vaikeuksiin. Katajamäestä tuli ensin vanhainkoti ja sitten Helsingin kaupungin kesäsiirtola. Vuonna 1993 Vaara ystävineen vuokrasi talon.

Kun talo viisi vuotta myöhemmin tuli myyntiin, asukkaat ottivat lainan, perustivat paikan perinteitä kunnioittavan yhdistyksen ja ostivat talon.

”Käytännössähän tämä on sitä, että halutaan elää yksinkertaisesti ja halvalla, oppia, tehdä itse, lisätä omavaraisuutta, osoittaa mahdolliseksi yhteisöllisyys, joka ei vaadi suuria pääomia”, Vaara selvittää.

Väkeä yhteisössä on 10–15, vakituisia asukkaita viisi. Katajamäessä järjestetyissä tapahtumissa on vieraillut vuosien varrella satoja ihmisiä. Ihmisten piiriä on kasvattanut myös 1997 käynnistynyt Suomen ekoyhteisöprojekti ja siihen liittyvä kiertokoulu.

Tulevaisuudensuunnitelmissa on hankkia lisää maata ja rakentaa perinnetiedon ja luonnonmateriaalien hengessä.

”Kotoisuus on tärkeää. Haluamme, että täällä pystyy elämään ja asumaan ja muut pääsevät siihen mukaan.”

Maanantai. Vanha polkupyörä narisee ja rämisee metsätiellä. Aution talon ympärillä on pieni peltotilkku. Isäntä lupasi sen Katajamäen väelle, jotta vanha viljelysmaa saataisiin jälleen käyttöön.

Täällä ei kylvörivejä linjata narulla. Kasvimaa jakautuu mielikuvituksellisiin osiin, jotka myötäilevät luonnon muotoja. ”Mustaa linssiä, valkosipulia, auringonkukkaa, naurista”, Esa Tuulisaari luettelee.

Tuulisaari selostaa, että tavoitteena on viljelykasvien siemenien omavaraisuus. ”Puolen vuosisadan aikana kasvinjalostus on mennyt päin persettä”, hän täräyttää. ”Vaikka vielä vuosisadan alussa tiedettiin, että paikallinen siemen sopii olosuhteisiin parhaiten, näivettyi siementuotanto toisen maailmansodan jälkeen.”

Möyhevä maa valmistuu ottamaan vastaan herneen ja amarantin siemenet. Aurinko lämmittää, lintujen konsertti täyttää ilman. Sääliksi käy niitä, joiden ainoa kosketus maahan ovat muovipussiin pakatut, pyöreiksi leikatut pakastevihannekset.

Steve Pedersen riemastuu löydettyään vesiämpäristä sammakonpoikasen. Vuosikymmenen maailmaa kierrellyt saksalainen on kolme vuotta kasvattanut juuria pohjoispirkanmaalaiseen multaan. ”Jokaisena uutenavuotena olen päättänyt, että tänä vuonna lähden, mutta täällä olen”, Pedersen nauraa.

Hän on mieltynyt Katajamäellä ihmisiin ja verkkaiseen, luonnon kiertokulkuun sidottuun elämään. ”Täällä voin olla oma itseni. Tästä on tullut minulle perhe.”

Töiden jälkeen syödään tukevaa itseleivottua leipää. Pannukahvin sekaan lorautetaan naapuritilalta haettua maitoa.

Tiistai. Pihan joka nurkalta kuuluu tarmokasta pauketta ja kolinaa. Rakennusprojekteja on käynnissä peräti viisi.

Antti Laine kertoo innoissaan, miten vanhan aitan hirsiseinät tilkitään pellavalla ja nurkkaan muurataan uuni. Laine muutti yhteisöön Helsingistä vuosi sitten.

Tiiliskivet painavat kottikärryn pyörän littaan. Ennen syksyä tiilistä syntyy perinteine kertalämmitteinen kiuas. Yrttihoitoihin käytettävän savusaunan seinät ovat jo pystyssä. Katolla Erkka Lehmus asettelee palkkia paikalleen.

Syrjäkylän kasvattia eivät suuren maailman riennot ole houkuttaneet. Kun hänelle tarjoutui tilaisuus palata kaupungista maaseudulle, hän otti sen vastaan. ”Haluan elää tällaista elämää. Olen aina halunnut elää luonnonläheisesti ja yksinkertaisesti.”

”Uskon, että tällä paikalla on tarkoituksensa esimerkkinä. Vaihtoehtoihmiset saavat voimaa siitä kun näkevät, että näinkin voi elää. Toisaalta tahdon, että tämä pysyy pienessä mittakaavassa – yksittäisiä vieraita ja ryhmiä, mutta ei massiivista mediapropagandaa”, Lehmus pohtii.

Ennen saunaa syödään oman kasvimaan antimista valmistettu ateria. ”Meillä on kaikki mahdolliset yrtit, joita käytetään mausteina, rohdoksina ja lääkkeiksi”, kehuu keittiössä hääräilevä Kaarina Porkkala. Hän työskentelee kaupungissa vanhainkodin osastonhoitajana ja pitää tätä toista kotiaan tärkeänä. ”Olen tasapainoinen, kun asun viikot kerrostalossa ja vietän viikonloput täällä.”

”On hyvä, että yhteisössä on kaikenikäistä väkeä. Mulla on tämmöinen vanhan akan rooli”, Porkkala kertoo. ”Tämä ei ole pelkkä kokeilupaikka tai hörhöplantaasi – tämä on koti.”

Keskiviikko. Linja-auto pudottaa meidät keskelle sadekuuroa. Ympärillä höyryävät rannikon verevät pellot. Päämääränä on Isnäs.

Kohta Markus Luukkonen kurvaa paikalle. Perillä Labbyn Kaarnarannassa Janne Länsipuro ja Teija Kettunen ahertavat keittiössä. ”Tällaista se on, kun työllistää maaseudulla itse itsensä”, Kettunen kuittaa. Jos yhteisö Katajamäellä on elämäntapa, täällä se on toimeentulo.

Länsipuron tie puutarha- ja maatilamatkailuyrittäjäksi Itä-Uudenmaan rannikolle on ollut mutkikas. Maailmaa kierrellyt ulkomaankirjeenvaihtajan poika päätyi vuonna 1997 biodynaamiselle maatilalle New Yorkista, kun kehitysmaatutkimuksen opinnot herättivät kiinnostuksen viljelyä kohtaan. ”Biodynamiikka kolahti aika vahingossa, mutta kun se kolahti, se kolahti ihan kympillä.”

Samoihin aikoihin Jannen kanssa Labbyyn muutti muutakin väkeä, ja mielessä oli ekokylän perustaminen. Yhteisöllisyyden synty ei kuitenkaan ollut mutkatonta. Monet muuttivat pois.

Nyt yhteisö on vähitellen syntymässä uudelleen. Tilalle on muuttanut uutta väkeä ja lähiympäristöön on syntynyt kontakteja.

Torstai. Kasvihuoneessa kuumuus ja kosteus ovat kuin tropiikissa. Vihreänä rehottavat viljelykset huokuvat elämää. Tropiikista lienee peräisin myös työtä tahdittava afrikkalainen musiikki. Sormet uppoavat lämpimään multaan. Kurpitsantaimet siirretään isompiin purkkeihin ennen kuin ne lähtevät myyntiin Helsinkiin.

Tomaatteja hoitavalle Tiia Pajulle on ehtinyt kertyä kokemusta muun muassa mainosalalta. Enää toimistotyöt eivät houkuta. ”Tämä on ainut, jota voin tehdä. Tämä on elämän perusta. Viljely.”

Puutarhan lisäksi Labbyn kartanossa viljellään peltoja. Viljelyä isännöi tilalla lapsesta asti asunut Juha Näri. Viljelijäksi Näri tuli parikymppisenä nuorukaisena 1980-luvun lopulla. ”Olin päättänyt viljellä ekologisesti. Löysin biodynaamisen yhdistyksen. Luomua ei silloin vielä tunnettu.”

Vaikka asukasmäärä kasvaa, on historian lukuihin matkaa. ”Vuosisadan alussa täällä oli kirjoilla 400 ihmistä ja paikka oli omavarainen. Nyt meitä on 20.”

Työpäivän jälkeen maistuu paikallisista tarpeista valmistettu ruoka. Syömään mennään hevoskyydillä.

Perjantai. Aherrus jatkuu aamulla. Kasvihuoneessa puhetta kuuluu suomen lisäksi englanniksi ja espanjaksi.

Jason Marshall on päätynyt Suomeen Skotlannista. Maanviljelyyn mieltyneen miehen ajanlaskukin määrittyy luonnon kiertokulun mukaan. ”Olen asunut täällä kolme kasvukautta”, hän kertoo.

Isnäsin mullan kutsu sai Yolanda Ahedon jättämään työpaikkansa baskimaassa. ”Pidän tästä paikasta ja tästä työstä. Aion jäädä.”

Sampsa Oinaala