Kirjoittanut Hannele Huhtala

Kuun johdattama

Lukuaika: 4 minuuttia

Kuun johdattama

Pirjo Honkasalo löysi modernin Tokion rumuuden keskeltä kuunvaloa hohtavan tarinan ihmisen elämän hetkellisyydestä.

Tapaan ohjaaja Pirjo Honkasalon ja tämän uuden elokuvan päähenkilön Yoshinobu Fujiokan Rakkautta ja anarkiaa -elokuvafestivaalin aikana.

Haastattelu Honkasalon kanssa alkaa pimeässä elokuvateatterissa. ”Elokuvakin tapahtuu yöllä”, Honkasalo nauraa. Sitten Cinema Mondon Mika Siltala sytyttää Engelin saliin valot, ja Honkasalo kertoo, miten löysi elokuvansa päähenkilön.

”Tokio on täynnä pikku baareja, niitä on kerrostalotkin täynnä. Niiden pitäjiä kutsutaan jopa mamaksi ja papaksi, ja ihmiset valikoivat omistajan mukaan suosikkiyöbaarinsa. Ne on sellaisia paikkoja, joissa usein uskoudutaan. Se on tavallaan öinen terapiaverkosto. Miika Pölkki, joka tässä elokuvassa oli oikea käteni, tiesi tällaisen baarin, jota pitää pappismunkki.”

Pirjo Honkasalon elokuvan ITO – Seitti – kilvoittelijan päiväkirja päähenkilö Yoshinobu Fujioka, 33, on siis baaria pitävä buddhalaismunkki ja entinen nyrkkeilijä. Fujioka aikoo ryhtyä vaeltavaksi kiertolaismunkiksi, joka resitoi, soittaa ja keskustelee ihmisten kanssa.

Dokumentissa seurataan Fujiokan työtä, tapaamisia baarissa, vankilassa ja surutalossa, toisaalta taas hänen henkilökohtaista elämäänsä. Hän kohtaa äitinsä, joka hylkäsi pienen poikansa. Toinen paluu menneisyyteen on kohtaaminen entisen nyrkkeilyvalmentajan kanssa.

”Fujioka teki minuun heti vaikutuksen. Hänellä on oma karismansa ja suuri eläytymiskyky, joka näkyy hänen ilmeissään”, Honkasalo sanoo.

Honkasalon Lapsuuden mielikuvat törmäsivät Japanin todellisuuteen, kun häntä pyydettiin ohjaamaan elokuva Japanin yleisradion NHK:n sarjaan. Siihen on kutsuttu kolme ulkomaista ohjaajaa katsomaan maata ulkopuolisen silmin.

Elokuvan toinen päähenkilö onkin öinen Tokio, Japanin pääkaupunki.

Honkasalo sai ensikosketuksen Japaniin jo pienenä. Hänen isänsä oli Porissa Outokummun insinööri ja yhtenä kehittämässä patentteja kuparinrikastamiseen. 1950-luvulla Outokumpu rakensi Tokion liepeille kuparinrikastamon. Honkasalo muistelee, että hän on kuusivuotiaana harjoitellut syömään puikoilla japanilaista ruokaa.

”Isä oli hyvä ruuanlaittaja, mutta olihan se outoa 1950-luvun Porissa! Kaikesta tästä oli nyt elokuvanteossa hyötyä. Tikuilla syömistä japanilaiset katsovat todella tarkkaan ja sain arvostusta, kun osasin syödä niillä hyvin”, Honkasalo kertoo.

”Siellähän ollaan hirveän huolissaan, että nuoriso ei enää osaa syödä kauniisti tikuilla.”

Isä toi kotiin tuliaisiksi japanilaisia koriste-esineitä, ja Honkasalon lapsuudenkodissa kävi vieraita Japanista. Honkasalo kertoo, että hänellä oli voimakkaat lapsuuden mielikuvat Japanista. Joka joulu Japanista tulleet postikortit kiinnitettiin eteisen peilin ympärille punaiseen nauhaan.

”Kuvat Fuji-vuoresta olivat taivaallisen kauniita. Todellisuus on aivan toinen kuin se korttien idyllinen kuva maasta”, Honkasalo pudistaa päätään.

”Tokiohan on sellainen romuläjä. Ei siellä näy jälkeäkään siitä estetiikasta, mitä niissä korteissa oli.”

Pölkki on selittänyt Honkasalolle, että Tokio on syntynyt asutusrykelmistä, jotka ovat kasvaneet temppeleiden ympärille. Kokonaisuudesta ei ole tehty asemakaavaa.

”Se on häikäisevän kammottava, kun sen näkee ensimmäistä kertaa”, Honkasalo nauraa.

Elokuvassa näkyy Nihonbashi, Japanin silta. Se on maamerkki, joka tarkoittaa japanilaisille kaikkien etäisyyksien alkupistettä. Siltaa koristavat lohikäärmeet, onnen symbolit, jotka suojaavat kaupunkia. Silti vanha silta on hautautunut unohduksiin moottoritiesiltojen alle.

”Tämä on sitä modernia Japania, josta tulee tunne, ettei tällaista voi olla. Missä on japanilainen, maailman hienostunein estetiikka, missä on perinteiden kunnioitus?”

Elokuvassa on mukana vanhoja munkkien emaki-kuvakääröihin tekemiä piirustuksia aikansa kaunottaren, Komachin, mätänemisen yhdeksästä asteesta. Yhden tällaisen Komachi-emakin Honkasalo näki 1980-luvun alussa Helsingissä näyttelyssä. Kutsun saatuaan tämä voimallinen kuva 30 vuoden takaa nousi heti hänen mieleensä. Siitä tuli elokuvan temaattinen ydin: elämä kuoleman yhteydessä, sen lävitse heijastettuna.

mainos

”Kuvia mätänemisen asteista käytetään apuna, kun munkit opettavat ihmisen katoavaisuudesta. Niin suuri kaunotar ei voi olla, etteikö joutuisi matojen syömäksi”, Honkasalo selittää.

Honkasalon elokuvan Japani toistaa myyttistä kuvaa maasta, mutta myös rikkoo sitä. Onhan päähenkilö munkki, joka pitää baaria ja näyttää itsekin julkisesti juovan joskus lasillisen jos toisenkin. Mutta elokuva on myös täynnä uskomuksia ja toisiin maailmoihin johdattelevaa tunnelmaa.

Elokuvan teema pyörii kuoleman läheisyyden tunnelmissa. Elokuvan aiheet ovat tummanpuhuvia, mutta kuunvalossa elämä näyttää herkältä. Kysyn, tulkitsenko elokuvan sanoman oikein: kuolema on lähellä, tee elämälläsi jotain. Honkasalo myöntää osuneeni lähelle.

”Niin, kuolema seuraa ihmistä. Ajattelin kuuta aika paljon myös ajattomuuden kuvana. Elämä täällä on pieni pätkä, jota kuu seuraa. Se on ollut siellä aina. Sen sijaan Fujioka sanoi nähtyään elokuvan, että kuuhan on Buddhan symboli. Sitä en tiennyt.”

Honkasalon edellinen elokuva Melancholian 3 huonetta (2004) kertoi tšetšenialaisesta lastenkodista ja sen pitäjästä Hadižat Gatajevasta. Voimassa ja Fifissä on seurattu Gatajevan perheen elämää. Tällä hetkellä Gatajevien turvapaikkahakemuksen käsittely on Suomessa kesken.

Myös Honkasalo seurasi dokumentin teon jälkeen Gatajevien elämää. Kun ensimmäiset syytökset epäillystä kotiväkivallasta tulivat, Honkasalo nousi puolustamaan Gatajeveja.

”Yleensähän dokumenttielokuvan raskain puoli on se eettinen vastuu.”

ITO päästi Honkasalon helpommalla.

”Tässä vastuuta oli harvinaisen vähän, koska päähenkilö on moderni, koulutettu nuori ihminen, joka tiesi mitä oli tekemässä. Jos kuvaat kylän köyhintä miestä Intiassa, hänellä ei ole mitään käsitystä, mitä teet.”

Honkasalo sanoo, että usein on myös niin, että sivistynyt, hyvin koulutettu ihminen ei halua tulla kuvatuksi, koska ei halua vaarantaa julkista kuvaansa.

”Jokin sisäinen tarve sai Fujiokan avautumaan. Elokuvan prosessi kuljetti hänet elämänsä traumojen läpi. Kun hän näki valmiin elokuvan, hän ymmärsi, että elokuva oli muovannut häntä terapian tavoin.”

Kuu loistaa läpi elokuvan. Sattuvaa on, että tämä haastattelu tehdään täyden kuun päivänä. On pakko kysyä, onko kuu Honkasalolle merkityksellinen.

”Ei se muuten ole, mutta kissat karkaavat silloin”, Honkasalo nauraa.

Pirjo Honkasalo: ITO – Seitti – kilvoittelijan päiväkirja. Ensi-ilta 12. marraskuuta.

______________

”Auta itseäsi, autat muita”

Ito – Seitti -elokuvaansa Pirjo Honkasalo sai tulkkausapua Miika Pölkiltä, joka on myös elokuvan toinen käsikirjoittaja. Pölkki on Japanin-tutkija, ja nytkin, kun haastattelen Fujiokaa, Pölkki kommentoi ja selittää.

”Fujioka kohtaa vankilassa miehensä taposta istuvan naisen. Naisen nimi on Täysikuu”, Pölkki kertoo. ”Elokuvassa on rakennettu kuu sisään monessa kohtauksessa. Elokuva on kerroksellinen, siinä on juttuja, jotka avautuvat hitaasti.”

Kerroksellisuudessa Pölkki on oikeassa. Ensimmäisen katsomiskerran jälkeen tuntuu, että olisi pitänyt kirjoittaa muistiinpanoja ja välillä pysäyttää elokuva. Maailma, jonka Honkasalo on elokuvaansa tallentanut, on, niin lattealta kuin se ehkä kuulostaa, ihmeellinen.

”Elokuvan kuvallinen maailma ja näkemys buddhalaisuudesta on samanlainen kuin minun sisälläni. Nämä kaksi maailmaa puhuvat samaa kieltä”, Fujioka selittää.

mainos

”Kohtaukset ovat yöllä kuvattuja. Buddhalaisuuden mukaan me ihmiset elämme pimeydessä. Kuu on paitsi valaistuminen ja oivaltaminen myös Buddha. Siinä heijastuu meidän eksistentialistinen olotilamme ja miten hämmästyttävän kaunis kuu siellä valaisee meitä.”

Fujioka on taitekohdassa. Pitkä, kolmen vuoden elokuvaprosessi on nyt ohi. Hänen baarinsa täyttää tänä vuonna kymmenen vuotta.

”Aina elämä ei mene niin kuin suunnittelemme, vaan on kärsimystä, kipua, itkua ja painajaisia, mutta ne kuuluvat yhtä lailla elämään. Sellainen oivallus kuunvalo on, että se valaisee myös niitä kipeitä asioita, se vasta pystyy vapauttamaan meitä elämään.”

”Olin elokuvaa tehdessä hukassa, ja heikot puoleni tulivat esiin. Jos elokuva tehtäisiin nyt, esiin nousisivat rämäpäiset puoleni.”

Pölkki selittää, että japaniksi elokuvan nimen alaotsikko Kilvoittelijan päiväkirja tarkoittaa ”tietä etsivän elävän olennon päiväkirjaa”.

”Se on vielä buddhalaisempi kuin suomeksi”, Pölkki toteaa.

Buddhalaisuuden harjoittamisessa on kyse itsen pelastamisesta oman itsen poistyöstämisen kautta. Kyse ei ole niinkään toisten auttamisesta kuten kristillisyydessä.

”Mitä toinen sitten etsiikään omassa elämässään, jos se sattuu yhdistymään siihen mitä teen itse – värisee samalla taajuudella – se on taso, missä tapahtuu jotain. Ei toista ihmistä voi auttaa, jokainen auttaa vain itseään”, Fujioka selittää.

Hannele Huhtala

______________

Hannele Huhtala