Norjan hallitus on hyväksynyt Pohjois-Norjassa eli Ruijassa asuvat kveenit kansalliseksi vähemmistöksi, mutta oikeudet takkuavat ja taistelu kielestä jatkuu.
Norjan hallitus on hyväksynyt Pohjois-Norjassa eli Ruijassa asuvat kveenit kansalliseksi vähemmistöksi, mutta oikeudet takkuavat ja taistelu kielestä jatkuu. Norjan valtion virallinen kanta oli pitkään se, että kveenit ovat suomalaisia maahanmuuttajia, joista Suomen kuuluu pitää huolta ja siksi esimerkiksi kveeninkieliseen mediaan ei ole tarvetta. Kveenien esi-isät saapuivat Pohjois-Norjaan jo 1700- ja 1800-luvuilla ja kveenin kieli on satojen vuosien kuluessa eriytynyt suomen suomesta.
Norjan hallitus jarruttaa edelleen kveeninkielisten laitosten ja palvelujen perustamista. Kuvaavaa on, että virkamiehet unohtivat kertoa kveeneille heille hyväksytystä vähemmistöasemasta. Kului seitsemän vuotta.
”Oli vuosi 1998, ja Suomen Norjan suurlähettiläs Ole Norrback tuli ja onnitteli minua ja muita kveenejä. Hän pyyteli anteeksi myöhäisiä onnittelujaan. En tiennyt, mistä oli kyse, eikä tiennyt kveenien etujärjestökään, Kvenas Riksförbund. Selvitimme asian ja kävi ilmi, että Norjan hallitus oli ’unohtanut’ kertoa kveeneille ratifioineensa jo vuonna 1991 sopimuksen heidän vähemmistöasemastaan”, Ruijan Kaiku -lehden päätoimittaja Liisa Koivulehto kertoo.
Ruijan Kaiku on kveenin- ja norjankielinen lehti, joka ilmestyy Pohjois-Norjassa.
Kveenit asuvat lähellä Suomen rajaa. Kveenien vaatiessa kielellisiä oikeuksia Norjan valtio käyttää tätä aseena.
”Virkamiehet kehottavat: palkatkaa Suomesta opettajat, tilatkaa lehdet, katsokaa ja kuunnelkaa Suomen radiota ja televisiota. He eivät halua ymmärtää, että kveenin kieli on eri kuin suomen kieli. Kveeniä pitää verrata – jos johonkin halutaan verrata – meänkieleen”, Liisa Koivulehto sanoo.
Ensimmäinen kveeninkielinen kirja, Alf Nielsen Borgstenin Kousuvaaran takana, ilmestyi vasta kaksi vuotta sitten. Kalevalaan verrattu teos on kertomus 40 kveenistä. He rakensivat toisen maailmansodan aikana Kuosuvaaralle turvemajan piilotellakseen saksalaisilta, jotka vetäytyivät Suomesta Pohjois-Norjaan ja polttivat lähes kaikki talot kveenikylistä.
Omakielinen kirjallisuus on tärkeää, se muodostaa omakuvaa ja identiteettiä.
”Päiväkodit, esikoulut ja koulut ovat avainasemassa. Toivelistalla ovat omakieliset luokat. Ilman niitä kieli kuihtuu”, Koivulehto toteaa.
Norjassa on jopa 30 000 kveeniä, mutta suurin osa heistä ei puhu kveenin kieltä. Arviolta 12 000 ihmistä ymmärtää kveeniä, vain 200 osaa lukea kieltä ja noin 50 ihmistä kirjoittaa sitä.
Maria Palo
