Sananvalta: Olen itse ollut mukana kahdessa kolarissa. Molemmissa omasta käyttäytymisestäni näkyy ankaruus, vaatimus elää silmät auki ja niin myös kuolla. Kaikki muu olisi raukkamaisuutta, pahimman sortin syntiä.
Leevi and the Leavingsin kappaleessa ”Pimeä tie, mukavaa matkaa” julmaan maahan väsynyt perhe päättää päivänsä ajamalla kaasu pohjassa mutkaan. Lapset nukkuvat takapenkillä, pariskunta laulaa ”pidä silmät kiinni, kun kaasu pohjassa lähdetään”. Sinänsä karu tarina, mutta sanoista löytyy suomalaisuudelle epätavallista armollisuutta. Ihminen saa lähteä vähän pehmeämmin: silmät suljettuina.
Olen itse ollut mukana kahdessa kolarissa. Molemmissa omasta käyttäytymisestäni näkyy ankaruus, vaatimus elää silmät auki ja niin myös kuolla. Kaikki muu olisi raukkamaisuutta, pahimman sortin syntiä.
Ensimmäisessä kolarissa olin 14-vuotias. Poikakaverini oli lainannut isäni autoa ja olimme kaverien kanssa menossa meidän mökille. Lujaa piti tietenkin ajaa, Helloween huusi mankassa, joku joi kaljaa. Soratien päässä oli sitten mutka, jossa mentiin katon kautta ympäri. Kaikki muut huusivat, minä en. Ei auta itku markkinoilla. Meidät vietiin terveyskeskukseen, josta suht hyväkuntoisena karkasin kun en uskaltanut kohdata vanhempiani. Kävelin kilometrien matkan autonromulle, jätin tuulilasin jämiin lapun jossa luki ”Hei isä ja äiti! Menin kämpälle, tulen sunnuntaina”.
Siellä sitten lämmitin saunaa, kun näin vanhempieni juoksevan hiekkadyyniä alas. Niiden olemuksesta huusi sellainen hätä että kirpaisi. (Lapsia ei ole tullut sittemmin itse hankittua, ei sitä sydän kestäisi.) Ne kysyivät mitä ihmettä minä siellä teen. Vastasin että jos mua ei olis, auto ei olis paskana, aika uusiki vielä, pari kertaa Lapisa käyty. Ne sanoi että voi tyttö hyvä, sehän on vaan peltiä, mutta sää oot meidän lapsi, tajuakko, meidän lapsi.
Toisen kolarin ajoin itse pari vuotta sitten. Oltiin mieheni kanssa menossa kotiseudulleni, Etelä-Pohjanmaalla auto lähti käsistäni, mutkassa tietenkin. Se heittelehti jäisellä tiellä kaistalta toiselle ja oli viimein menossa sillankaiteen yli. Ratti jumittui, käsi repesi, pää räsähti lasiin.
Mielessä ehti vilahdella kaikenlaista. Että tässä menee minun takiani paskaksi mieheni auto, ja pahimmassa tapauksessa myös mies. Että aika säälittävää minulta merenrannan kasvattina hukkua surkeaan jokipahaseen nimeltä Tiukka. Että kylmäasemalla seisoi mustapukuinen mies, jolla jäi bensapistooli käteen – mitä varten sekin siinä seisoi, joku pahanilman lintu. (Mies paljastui jälkeenpäin siippani rippipapiksi – miten se siellä oli, sitä en tiedä vieläkään.)
Päällimmäisenä oli kuitenkin tuttu ajatus kuoleman kohtaamisesta silmät auki, ja sen kanssa taistelin. Kun oltiin menossa jokeen eikä enää mikään minun käsissäni, sanoin itselleni ettei sitä kuitenkaan kaikkea tarvitse nähdä, annoin luvan sulkea silmät. Loppu ei tullut, mutta kävelin syyllisenä pitkään kuin apina. Taas sanottiin että autoja kyllä saa, minä että niin mutta ku.
Tuo ankaruus sekä elämisen että kuolemisen suhteen tuntuu olevan jotain suomalaisuudelle ominaista. Sitä missä istutaan kossupullo kaverina keittiönpöydän ääressä, heitetään joulukuusi pihalle ja sammutaan hankeen. Sitä ennen voi katsella taivasta ja laulaa virren tai pari, täällä pohjantähden alla. Ja jos selvitään hengissä, lämmitetään sauna. Seurana korkeintaan se aina uskollinen Suomen pystykorva joka raahasi hampaillaan ylös hangesta.
Minä aion opetella pois tuosta ankaruudesta, siitä että elämä on peltiä vähäisempää, ja vastuu pitää kantaa omasta kuolemastaankin. Ja kun se viimeinen mutka sitten joskus tulee, aion laittaa silmät kiinni ja katsella kuvia kesästä. Siihen asti tukin liikenteen ajamalla turvavälillä, ja nuo lakeuden lapselle ylivoimaiselta tuntuvat mutkat erityisen hitaasti.
Marjo Isopahkala
