Kulumisen vaara

Lukuaika: 2 minuuttia

Kulumisen vaara

Rahan voima: Kaupunki varaa minulle vain kuluttajan roolin.

Kaveri kyllästyi cityelämään. Hän muutti vähäksi aikaa vuokralle maalle. Kun ensi kertaa menin vierailulle hänen luokseen, ei ollut edes ruuhka-aika. Jäin bussista ja korvani jyräsi raastava henkilöauto- ja rekkaliikenne. En tarvinnut desibelimittaria todetakseni, että oman puiston kulma Torkkelinmäellä on meluttomampi ja rennompi kuin maaseudun omakotitaloidylli.

Kaveri halusi aikalisän keskustan melusta, pakokaasuista ja pinnallisesta shoppailu- ja bilekulttuurista. Eikä hän ole maallemuuttohaaveissaan yksin. Toiset unelmoivat jyrkemmästä irtiotosta. Talo jonnekin tarpeeksi kauas, missä voi kasvattaa omenapuita ja harrastaa omavaraista pientilallisen elämää. Metsät täynnä marjoja ja sieniä! Ja läheisestä järvestä saa kalaa!

Kukaan kaveripiiristä ei ainakaan tunnusta haaveilevansa espoolaisesta landeilusta: oma lukaali ja vähintään kaksi autoa, joissa vietetään kolmasosa hereilläoloajasta. Pakettiin kuuluu työura – raatamista aivoverenvuodon partaalla, että saa kaiken sen kamamäärän joskus maksetuksi. Tarjolla oikein onnellista elämää.

Pari vuotta sitten lähdin maalle, Hämeeseen, pakoon kaupunkia, joka tylysti torjui minut. Maalla oli mukavaa. Kun muutimme, kylän asukkaat tulivat kyselemään, kaipasimmeko huonekaluja. Kannoimme sisään maton, sängyn ja lipaston, koska muuten ne olisivat homehtuneet johonkin kylän vajoista.

Talon lämmittäminen osoittautui Suomen oloissa varsin tärkeäksi, mutta siihen kului lähinnä aikaa. Poltimme kakluuneissa jätepuuta, jota siivosimme tontiltamme. Kukaan ei ollut kiinnostunut siitä, milloin olin ostanut uusia vaatteita tai siitä, käytinkö varmasti sata euroa kuussa kampaajalle. Talveksi ostin kylän huovuttajalta design-huopahatun 15 eurolla.

Lähinaapuriin oli viisi metriä ja siellä oli kanoja. Kananmunista emme aina maksaneet, koska joskus annoimme tontiltamme vastineeksi hiekkalaatikon hiekkaa naapurin lapsille. Naapurin lampaat hoitivat navettamme takaista maisemaa, ja koska se oli poissa lampaiden rehukustannuksista, saimme maisemointipalvelun lisäksi vielä lankaa ja huovutusvillaa.

Kylän maisemaa hoidettiin talkoilla, samoin kuin riihemme katto. Rakennuspalvelun hinnaksi tuli parin päivän talkooruuat ja muutama kori olutta.

Palkallista etätyötä pystyi tekemään varsin vähän, joskin lainan lyhennykseen oli tienattava joka kuukausi pari sataa. Pystyin unohtamaan talouskasvusta huolehtimisen, eikä minun tarvinnut uurastaa sen hyväksi edes kuluttamalla niitä palveluja ja muita kivoja immateriaalisia hyödykkeitä. Rahaa tarvittiin myös hieman kyläkaupan ruokaostoksiin. Ja silloin, kun Pentti Linkola saapui hevosellaan pihaan myymään kalaa.

Kun muutin takaisin kaupunkiin, kulutus ja raha kävivät taas keskeisiksi. Rahaa tarvitaan enemmän, koska ruokaa ei voi saada lainkaan omasta pellosta eikä vaihtosuhteiden kautta. On pakko mennä kauppaan ja maksaa jokaisesta kesäkurpitsasta kaksi euroa.

Pahinta on se, että en voi mennä kaunistamaan julkista kaupunkitilaa tai somistamaan puistoja – paitsi sakkojen uhalla. Joudun kärvistelemään ympäristössä, jonka luomiseen en saa lainkaan osallistua. Kaupunki ei halua, että minä rapsuttelisin sen perennapenkkejä, haravoisin lähipuistossa, koristelisin pyörätelineitä tai maalaisin betoniaitoihin sopivia runoja tai kettujen kuvia. Jos vapaa-ajalle ei satu mukavaa järjestötoimintaa, niin siinä sitä ollaan. On pakko mennä vaikka elokuviin tai maksaa itsensä taidemuseon uumeniin. Joku kutsuisi niitä sijaistoiminnoksi.

Kaupunki varaa minulle vain kuluttajan roolin. Kaupunki näpäyttää sormilleni aina, jos yritän hoitaa sitä tai tuoda siihen jotakin omaa ja ainutkertaista. Ehkä olen omituinen, mutta minusta olisi perin mukavaa, että elämässäni olisi jotain kiinnostavampaa kuin kuluttaminen. Jotakin mistä jäisi jäljelle muutakin kuin kasa jätettä.

Kirjoittaja on entinen filosofian tutkija, joka harjoittelee tällä hetkellä toimittajan töitä Voima-lehdessä.

Teija Kaarakainen

  • 9.9.2009