Amsterdamissa selviää, että syttyvyys on kaunista.
Muutin syyskuussa Hollantiin. Lähdön valmistelu alkoi melko äkkinäisestä asunnon alivuokraamisesta sekä maallisen omaisuuden ripottelusta ympäri pääkaupunkiseutua, ja kolmen viikon kuluttua seisoinkin jo laivassa suu hämmästyksestä auki – miten tässä näin pääsi käymään?
Olen aina ollut kova puhumaan mutta huono toteuttamaan puheitani käytännössä, eikä toteuttamispuoli tälläkään kertaa aivan ongelmitta sujunut. Lähtöpäiväni aamuna konttasin edelleen puolitäydessä asunnossani ja pesin lattioita vedellä ja talouspaperilla, heittelin tavaroita vuoroin rinkkaan tai roskikseen ja revin tukoittain hiuksia päästäni. Laivalipunkin olin tajunnut varata vasta kahta päivää ennen lähtöä, ja uusi kotiosoitteeni oli taskussani raapustettuna vanhan junalipun taakse.
Saavuin Amsterdamiin kahden päivän liftaamisen jälkeen, minulla oli turistikartta ja jonkinlainen käsitys siitä miten löytäisin minulle annettuun osoitteeseen. Kyseessä oli kaverin kaverin kaverin koti, vallattu talo jossa en ollut käynyt ja jonka asukkaista en tuntenut ketään. Hieman epäilyttävältä kuulostanut järjestely on sittemmin osoittautunut todella hyväksi, viisi kämppistäni ovat kotoisin eri maista ja kaikki varsin mielenkiintoisia ihmisiä. Italialainen Linux-nörtti, puolalainen rumpali, puolitoistametrinen espanjalaistyttö… Aktivistit pukeutuvat onneksi mustaan kaikkialla, olo oli heti kotoisa.
Olen myös oppinut paljon: avaamaan ovia tunkilla ja sorkkaraudalla, kiroilemaan neljällä uudella kielellä sekä nukkumaan yöni kahden viltin alla talvitamineisiin sonnustautuneena, sillä kolminkertaiset ikkunat ja toimiva keskuslämmitys ovat ylellisyyksiä, joita vain harvoille suodaan. Ja eräänä aamuna kello puoli kuusi heräsin siihen, että poliisit rynnivät sisään ja tekivät siinä sivussa etuovestamme hammastikkuja. Juoksin karkuun kattoja pitkin ja piileskelin kiinalaisen ravintolan kylmäkellarissa.
Elämä on myös muuttunut varsin kokonaisvaltaisesti poliittiseksi toiminnaksi, vieläpä niin vaivihkaa, ettei sitä ole oikeastaan edes huomannut. Eräs ystävä kysyi taannoin mitä poliittista olen uudessa asuinpaikassani tehnyt, ja vastasin hieman häpeissäni, että en kai oikein mitään, enhän ole käynyt kuin yhdessä mielenosoituksessa ja muutamassa kokouksessa. Myöhemmin kuitenkin tajusin, että monella muullakin tavalla voi vaikuttaa: asua vallatussa talossa ja luopua pitkistä aamu-unista joka sunnuntai mennäkseen auttamaan muita ihmisiä näiden vallatessa uusia taloja. Kääntää lehdistötiedotteita ja lakitekstejä sanakirjan avulla samalla kun hörppii aamukahviaan, kasata vegaaniruokapaketteja vankilassa istuville ystäville. Ostaa aina vain uusia ensiaputarvikkeita kun ystävät tuntuvat saavan poliisilta turpaan harva se viikko.
Nykyään ymmärrän niitä ihmisiä, jotka kerran toiseen maahan muutettuaan eivät enää tunne täysin sopivansa minnekään. Totuin uuteen elämäntyyliini melko nopeasti, mutta kulttuurisokit olivat sitäkin suurempia, kun kolme kuukautta Hollannissa vietettyäni saavuin lähes kuukauden jouluvierailulle Suomeen ja sen jälkeen palasin taas takaisin.
Apua, täällä ajetaan pyörällä ilman kypärää ja kaikkia liikennesääntöjä halveksuen! (Hollanti) Apua, täällä pyöräileminen tammikuisessa ilmastossa on itsemurha! (Suomi) Entä voisiko joku kertoa minulle, miten ihmeessä oppisi puhumaan tilanteeseen sopivaa kieltä? Perheelle puhuin Suomeen saavuttuani englantia enkä edes tajunnut virhettäni, Hämeentiellä tulta pyytäneelle miehelle vastasin hollanniksi. Tunnun nykyään sekoittavan kolmea kieltä niin luovasti, ettei minua ymmärretä yhdessäkään maassa.
Mutta eräissä juhlissa tapasin hollantilaismiehen, jonka mielestä ‘syttyvyys’ on maailman kaunein sana.
Oona Juutinen
Voiman avustaja kertoo tällä palstalla sattumuksista uudessa kotikaupungissaan Amsterdamissa.
Oona Juutinen
