Tutkijat Jussi Ahokas & Lauri Holappa iskevät viimeisen naulan talousviisaiden arkkuun: Suomi ei pelastu leikkauslistoilla, vaan täystyöllisyydellä.

Suomalainen talouspoliittinen keskustelu on väritöntä ja yksitoikkoista. Asiantuntija toisensa jälkeen toistelee samoja totuuksia: kestävyysvaje on kurottava umpeen miljardien sopeutustoimilla, työn tarjontaa on lisättävä ja kilpailukykyä on parannettava.

Mitään todellista vaihtoehtoa talouskurille ja työn tarjonta -mantralle eivät ole kyenneet esittämään sen kummemmin eduskunnan oppositiopuolueet kuin hallituksessa istuvat vasemmistopuolueetkaan.

Tämä tuntuu vähintäänkin oudolta, jos katsotaan, millaisia seurauksia Etelä-Euroopan kriisitalouksien hevoskuurilla on ollut. Voisi myös kuvitella, että Suomen 1990-luvun alun leikkauspolitiikan katastrofaalisista seurauksista olisi opittu jotakin.

Suomalaisen talouskonsensuksen juuret ovat valtavirtaisessa uusklassisessa talousteoriassa, jolla on Suomessa poikkeuksellisen vahva asema. Yhdessäkään suomalaisessa yliopistossa ei taloustieteen tai kansantaloustieteen laitoksilla opeteta mitään muuta kuin uusklassista teoriaperinnettä.

Tämän seurauksena esimerkiksi poliittinen eliitti ja media ovat alkaneet kuvitella, että taloustieteen sisällä vallitsisi jonkinlainen tiukan finanssipolitiikan ja työn tarjonnan lisäämisen ympärille rakentunut konsensus.

Uusklassiselle taloustieteelle on kuitenkin olemassa pitkälle kehittyneitä akateemisia vaihtoehtoja, vaikka niillä ei olekaan vahvaa asemaa Suomessa.

Erityisen merkittävä suuntaus on jälkikeynesiläinen taloustiede, joka on rakentunut etenkin John Maynard Keynesin mutta myös esimerkiksi Hyman P. Minskyn, Nicholas Kaldorin ja Wynne Godleyn tieteellisen työn varaan.

Jälkikeynesiläiset korostavat, että kapitalismi on kysyntävetoinen talousjärjestelmä: kaikki tuotanto- ja työllistämispäätökset perustuvat siihen, että valmistetut hyödykkeet saadaan myytyä markkinoilla. Näin ollen talouspolitiikassa pitää jälkikeynesiläisten mielestä keskittyä turvaamaan riittävä kokonaiskysynnän taso.

Valtio pystyy lisäämään kokonaiskysyntää tekemällä alijäämäisiä budjetteja ja laajoja investointiohjelmia.

Aktiivisella kysynnänsäätelyllä voidaan saada aikaiseksi täystyöllisyys, jonka avulla ratkeaisivat myös julkisen talouden rahoitusongelmat.

Jälkikeynesiläiset talouspoliittiset suositukset voidaan tiivistää kymmeneen käskyyn.

1. Aseta talouspolitiikan päämääräksi täystyöllisyys

Talouspoliittisen päätöksenteon pitää perustua aina päätösten reaalitaloudellisiin seurauksiin.

Esimerkiksi budjetin tasapainottaminen on järjetön talouspoliittinen tavoite, koska se on usein haitallista tuotannolle, työllisyydelle ja talouden vakaudelle. Tätä ei ole sisäistetty lainkaan suomalaisessa talouspolitiikassa, jossa leikkausten vaikutus työllisyyteen tunnutaan sivuutettavan kokonaan.

Finanssipolitiikalla pitäisi pyrkiä täystyöllisyyteen. Se onnistuu siten, että kun yksityinen sektori vähentää kulutustaan esimerkiksi taantuman aikana, on julkisen sektorin kompensoitava vähentynyt yksityinen kysyntä kasvattamalla omaa alijäämäänsä eli ottamalla velkaa.

Lisäksi valtion on pyrittävä tukemaan korkeaa investointiastetta tarjoamalla yksityiselle sektorille edullista rahoitusta ja tekemällä investointeihin kannustavia veroratkaisuja.

2. Turvaa valtion maksukyky kaikissa tilanteissa

Rahapoliittisesti suvereenilla valtiolla tarkoitetaan sellaista valtiota, joka ei ole merkittävässä määrin velkaantunut ulkomaisessa valuutassa, joka laskee liikkeelle oman valuuttansa ja jolla ei ole kiinteää valuuttakurssitavoitetta.

Tällainen valtio ei voi milloinkaan ajautua maksukyvyttömäksi, koska se voi aina tarvittaessa rahoittaa kulutuksensa omasta keskuspankistaan saatavilla luotoilla.

Rahapoliittisesti suvereeneja valtioita ovat esimerkiksi Yhdysvallat, Britannia ja Japani. Näiden maiden ei tarvitse milloinkaan pelätä luottokelpoisuutensa puolesta, joten talouspolitiikan keskeisimmiksi rajoitteiksi jäävät enää hintatason ja valuuttakurssin vakaudesta huolehtiminen. Näillä valtioilla on muita paremmat mahdollisuudet harjoittaa aktiivista kysynnänsäätelyä.

Euroalueella jäsenvaltioiden maksukyky ei ole turvattu, sillä Euroopan keskuspankilla ei ole oikeutta ostaa jäsenvaltioiden velkakirjoja. Jos valtiot tarvitsevat rahoitusta, niiden on haettava sitä markkinoilta. Jos sijoittajat eivät usko valtion takaisinmaksukykyyn, se voi joutua maksamaan lainasta kohtuuttoman kovaa korkoa.

Talous- ja rahaliiton sääntöjä pitäisi muuttaa siten, että eurovaltioiden on mahdollista rahoittaa kulutuksensa suoraan EKP:sta.

3. Järjestä kattava perusturva ja työttömyysturva

Automaattisilla vakauttajilla tarkoitetaan sellaisia valtion tuloja ja menoja, jotka automaattisesti vakauttavat kokonaiskysyntää talouden suhdanteiden vaihdellessa. Esimerkiksi taantumassa valtion työttömyydenhoitomenot kasvavat ja verotulot vähenevät.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että valtio alkaa maksaa työnsä menettäneille ihmisille kompensaationa työttömyyskorvauksia ja verottaa heitä aiempaa kevyemmin.

Automaattisten vakauttajien ansiosta kokonaiskysynnän täydellinen romahtaminen pystytään torjumaan pahojenkin finanssikriisien yhteydessä, kuten nähtiin vuosien 2007–2009 finanssikriisin aikana.

Automaattiset vakauttajat ovat harkinnanvaraisia finanssipoliittisia toimenpiteitä tehokkaampia, koska ne reagoivat välittömästi suhdannetilanteen muutokseen.

Niinpä kattavan perusturvan, hyvän työttömyysturvan sekä riittävän julkisen kulutuksen takaaminen kaikkina aikoina on onnistuneen talouspolitiikan ennakkoedellytys.

4. Takaa aina täystyöllisyys julkisella työllistämisellä

Edes korkean investointiasteen ylläpitäminen ja aktiivinen finanssipolitiikka eivät välttämättä pysty yksin takaamaan täystyöllisyyttä. Yritykset saattavat reagoida herkästi pieniinkin talouden negatiivisiin merkkeihin, jolloin talous saattaa suistua pois täystyöllisyydestä, vaikka kokonaiskysyntä olisi vahvaa.

Niinpä täystyöllisyyden saavuttaminen on kapitalismin historiassa aina edellyttänyt suurta julkisten työpaikkojen määrää.

Julkinen sektori voisi turvata täystyöllisyyden kaikissa tilanteissa luomalla niin sanotun työtakuujärjestelmän. Työtakuulla tarkoitetaan järjestelmää, jossa julkinen sektori on valmis työllistämään kaikki työikäiset ja -kykyiset ihmiset.

Työtakuutöistä ansaittaisiin normaalia kuukausipalkkaa, joka ylittäisi selvästi perusturvan tason. Työtakuutöihin osallistuminen olisi vapaaehtoista, ja työtakuutöistä kieltäytyneet olisivat oikeutettuja perusturvaan. Kyse ei siis olisi vastikkeellisesta sosiaaliturvasta, jota sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikko (kok) on Suomeen tuomassa.

5. Turvaa aina rahoitusjärjestelmän vakaus

Rahoitusjärjestelmän epävakaus on nykykapitalismissa reaalitaloudellisten ongelmien tärkein syy. Globaali finanssikriisi on ollut tästä malliesimerkki.

Lyhyen aikavälin voittoihin pyrkivä ja yksityisen velan varaan rakentuva spekulatiivinen rahoitusmarkkinatoiminta altistaa reaalitaloudellisen tuotannon ja tulokehityksen syville kriiseille. Vaikka taantumia voidaan kysynnänsäätelyllä torjua, myös rahoitusjärjestelmän epävakauteen on syytä puuttua.

Rahoitusjärjestelmän vakaus voidaan turvata rajoittamalla spekulatiivisen toiminnan tuottoja sekä keskuspankin maksuvalmiuslainojen saantia. Keskuspankin tarjoamaa likviditeettiä ei tule antaa ilmaiseksi rahoitusjärjestelmän epävakautta lisäävään toimintaan, kuten pankkisäätelyn ulkopuolella toimiville rahastoille. Näitä ovat esimerkiksi niin sanotut varjopankit, jotka myöntävät lainoja yrityksille ja sijoittajille, jotka eivät niitä muualta saa.

Keskuspankin tulee tukea ensisijaisesti yrityksiä ja kotitalouksia rahoittavaa talletuspankkitoimintaa. Vastuun annetuista luotoista pitää säilyä alkuperäisellä rahoittajalla, joten luottojen paketointi arvopapereiksi tulee kitkeä.

Rahoituksen painopiste tulee siirtää spekulaatiosta tuottavaan toimintaan.

6. Ylläpidä vaihtotaseen tasapainoa teollisuuspolitiikalla7. Huolehdi siitä, että palkkainflaatio ei kiihdy

Kun talouden lähestyy täystyöllisyyttä ja tuotantoresurssien täysimääräistä käyttöä, hinnannousupaineet kasvavat. Tämä on ensinnäkin seurausta siitä, että monilla talouden lohkoilla on ylikysyntää. Toisaalta myös työntekijöiden neuvotteluasema paranee täystyöllisyyttä lähestyttäessä, jolloin vaarana on palkkojen ja hintojen nostokilpailu.

Täystyöllisyydessä sekä kysyntä- että kustannusinflaatiota onkin pyrittävä hillitsemään. Valtio voi vaikuttaa kysyntäinflaatioon leikkaamalla yksityisten toimijoiden ostovoimaa verottamalla sekä kohdentamalla kulutustaan niille talouden lohkoille, joilla resursseja on vielä käyttämättä.

Palkkainflaatioon voidaan vaikuttaa erilaisin tulopoliittisin keinoin, joista tehokkain on palkankorotuslupajärjestelmä. Siinä valtio laskee liikkeelle palkankorotuslupia, joita yritykset voivat ostaa toisiltaan samoin kuin päästökaupassa.

Asettamalla palkankorotusten tason oletetun tuottavuuskasvun suuruiseksi valtio voi estää kustannusinflaatiokierteen syntymisen eli sen, että tuotteiden hintoja joudutaan jatkuvasti nostamaan palkankorotusten vuoksi.

8. Takaa tasainen tulonjako

Tasainen tulonjako on eheän, solidaarisen ja demokraattisen yhteiskunnan perusta. Siksi valtion tulee verotusta ja kulutustaan säätelemällä pyrkiä hillitsemään talouden tuloerojen kasvua.

Sen lisäksi, että tasainen tulonjako edistää yhteenkuuluvuuden tunnetta ja vähentää ihmisten välistä epäluuloa, on sillä myös makrotaloudellisia vaikutuksia. Mitä suuremmaksi tuloerot kasvavat, sitä pienemmäksi talouden kulutusalttius muodostuu. Tämä on seurausta siitä, että suurituloiset säästävät tuloistaan merkittävän osan, mikä vaikuttaa luonnollisesti myös talouden kokonaiskysynnän tasoon.

Tulonjaon pitäminen tasaisena verotuksen, tulonsiirtojen ja matalan ohjauskoron avulla on tavoiteltavaa myös rahatalouden kasvun ja työllisyyden näkökulmasta.

9. Turvaa talouden ekologinen ja sosiaalinen kestävyys

Vaikka talouspolitiikan tavoitteeksi asetetaan täystyöllisyys ja tuotantoresurssien täysimääräinen käyttö, on taloudellisen toiminnan lähtökohtana oltava ekologinen ja sosiaalinen kestävyys. Maapallon, ilmaston ja lähiympäristön kantokyky sekä hyvän elämän edellytykset on siis huomioitava käytettävien resurssien maksimia määriteltäessä.

Rahatalous tulee alistaa näille rajoitteille, ja täystyöllisyyteen tulee pyrkiä ekologisen ja sosiaalisen kestävyyden ehdoilla. Rahatalouden vakaa toiminta ja kestävä kehitys eivät ole toisiaan poissulkevia.

Kun investoimme yhteiskunnassamme uusiin energiamuotoihin ja rajoitamme kulutusta haittaveroin, harjoitamme samalla kysynnänsäätelyä. Kun rahoitusrajoitteita ei ole, voidaan talouspolitiikalla pyrkiä lyhentämään työaikaa ja jakamaan työtä tasaisesti kaikille sitä haluaville.

Kysynnänsäätely on siis myös talouden ja yhteiskunnan rakenteisiin vaikuttamista.

10. Edistä kansainvälisen Keynes-suunnitelman toteuttamista

Jotta edellä esitetty talouspolitiikka olisi realismia globaalisti, on kansainvälinen rahajärjestelmä rakennettava uusiksi. Tällä hetkellä todellisen talouspoliittisen autonomian voivat saavuttaa vain suurimmat taloudet, joiden ei reservivaluutta-aseman tai tuotantoresurssien omavaraisuuden vuoksi tarvitse huolehtia ulkomaisten valuuttojen saatavuudesta.

Tätä demokraattisempi kansainvälinen rahajärjestelmä olisi Keynesin toisen maailmansodan jälkeen ehdottama malli, joka perustui kiinteisiin, mutta muutettavissa oleviin valuuttakursseihin, kansainväliseen reservivaluuttaan (bancor) sekä kansainväliseen kokonaiskysynnän säätelyyn.

Valuuttajärjestelmää hallinnoisi kansainvälinen selvitysliitto, joka hyväksyisi alueellisten valuuttojen ja kansainvälisen selvitysvaluutan vaihtosuhteiden muutokset silloin, kun niitä tarvittaisiin taloudellisten epätasapainojen hallitsemiseksi.

Järjestelmässä kiellettäisiin liialliset vaihtotaseiden yli- ja alijäämät. Tämä estäisi valtioita harjoittamasta pelkästään vientiin nojaavaa talouspolitiikkaa, joka ei tue globaalia kokonaiskysyntää.

Jokaisen talousalueen finanssipoliittinen auktoriteetti, esimerkiksi valtiovarainministeriö, vastaisi kysynnänsäätelyn toteutuksesta.

Järjestelmä patoaisi rahoitusmarkkinakeinottelua, ylimääräistä säästämistä sekä talousalueiden välisiä epätasapainoja. Keynesin suunnitelman toteuttaminen loisi edellytykset kansainväliselle kysynnänsäätelypolitiikalle ja globaalille täystyöllisyydelle.

Jussi Ahokkaan & Lauri Holapan teos Rahatalous haltuun – irti kurjistavasta talouspolitiikasta (Like) ilmestyy maaliskuussa. Kirjoittajat käsittelevät talouden ilmiöitä myös Raha & talous -blogissaan, www.rahajatalous.fi.

_______________

Professoreiden päätön selvitys

Helmikuun viimeisellä viikolla julkaistiin laajaa julkisuutta saanut professoriryhmän ”asiantuntija-arvio” Suomen talouden kriisistä. Bengt Holmströmin, Sixten Korkmanin ja Matti Pohjolan selvitys on tehty pääministerin johtamalle talousneuvostolle, joka on hallituksen, eri etujärjestöjen ja Suomen Pankin yhteistyöelin. Selvitys on mainio osoitus suomalaisen talouspoliittisen keskustelun kummallisuudesta.

Selvityksen empiirinen osuus on kokeneiden tutkijoiden laadukasta perustutkimusta. Suomen talousongelmien analyysi perustuu paljolti vertailuun Suomen ja Ruotsin välillä.

On kiinnostavaa, että professorikolmikko kumoaa usein esitetyn näkemyksen, jonka mukaan Suomen Ruotsia heikompi tilanne johtuisi teollisuuden huonosta hintakilpailukyvystä. Holmström, Korkman ja Pohjola osoittavat, että teollisuuden palkansaajakorvaukset ovat Suomessa aivan samalla tasolla kuin Ruotsissa. Samalla he osoittavat, että Ruotsin talouden elpyminen ei ole nojannut tehdasteollisuuteen vaan palvelualoihin.

Professoreiden johtopäätökset ovat kuitenkin ristiriidassa heidän empiirisen analyysinsa kanssa. Vaikka palvelualojen menestys elää kotimaisesta kysynnästä, suosittelee professoriryhmä kysyntää leikkaavan talouskuripolitiikan jatkamista. Suomen vientisektorin ongelmat liittyvät uusien investointien puutteeseen ja kapeaan vientituotevalikoimaan, mutta tätäkin ongelmaa ekonomistiryhmä korjaisi lähinnä vain pienillä panostuksilla start- up-yrityksiin.

Holmström, Korkman ja Pohjola ovat uusklassisen taloustieteen vankeja. Vaikka heidän empiiriset havaintonsa selvästi osoittavat, että Suomessa tarvittaisiin kotimaisen kysynnän tukemista ja mittavaa investointiohjelmaa vientisektorille, he eivät voi sellaista suositella.

Koska valtavirtaisen talousteorian mukaan kokonaiskysynnällä on merkitystä vain lyhyellä aikavälillä, professorit ovat valmiita sulkemaan silmänsä todellisuudelta ja heittäytymään toiveajattelun varaan.

Lauri Holappa & Jussi Ahokas

Jussi Ahokas & Lauri Holappa