Irlannissa hallituksen raju säästöohjelma – jonka tarkoitus oli palauttaa sijoittajien luottamus – pahentaa maan lamaa & herättää suurta levottomuutta markkinoilla. Kelttiläinen ”kunnon oppilas” on joutunut maksukyvyttömien penkille kreikkalaisen ”laiskurin” vierelle. Irlannin mallia reivataan taas, mutta tällä kertaa muutos ei ole yhtä ihmeenomainen kuin ennen.

”Kun Kolumbian kauppa-, teollisuus- ja matkailuministeri vieraili muutama viikko sitten Wall Street Journalin toimituksessa, kaikkein viimeiseksi odotin kuulevani Irlannista. Suureksi yllätyksekseni se oli ensimmäinen asia, jonka hän otti esille.” Maaliskuun alussa vuonna 2008 journalisti Mary Anastasia O’Gradylle paljastui jotakin mykistävää: ”Bogota on hyvin kiinnostunut Irlannin mallista.” (Wall Street Journal, 25. maaliskuuta 2008.) Mutta oliko Kolumbian hullaantuminen todellista?

”Irlannin mallissa on mielestäni pelkkiä etuja”, se on ”todellinen success story”, joka lähettää ”viestin Ranskalle”, Ranskan pääministeri Jean-Pierre Raffarin julisti innostuneesti Dublinissa 24. toukokuuta 2004. Vuotta myöhemmin Liettuan hallituksen virallinen julkaisu ilmoitti, että Vilnan tavoitteena on ”toistaa Irlannin taloudellisen kasvun käsikirjoitus”.1

Pian Britannian konservatiivipuolue pakkasi laukkunsa ”tarkkaillakseen sitä, mitä Irlanninmeren toisella puolella tapahtuu, ja ottaakseen siitä oppia”. Samaan aikaan Jamaikan työnantajat pohtivat: ”Mitä voisimme oppia Irlannin ilmiömäisestä menestyksestä?” Quebeciläiskollegojen pohdinta meni vielä pidemmälle: Irlanti oli epäilemättä ”sopivin malli” heidän provinssilleen.2

Kaikkialla Latvian oikeistosta Hondurasin työnantajien kansalliseen neuvostoon ja Yhdysvaltain republikaanipuolueesta amerikkalais-uruguaylaiseen kauppakamariin havaittiin täsmälleen sama asia: ”Irlannin malli on strategia, joka voi toimia myös muissa maissa aikakaudesta tai maantieteellisestä alueesta riippumatta.”3

Kaikki alkoi 1990-luvun alussa, kun Irlannin talous nousi yhtäkkiä lentoon: vuosina 1994–2004 bruttokansantuotteen BKT:n keskimääräinen kasvu oli 7 prosenttia, siis kaksi kertaa enemmän kuin Yhdysvalloissa ja kolme kertaa enemmän kuin euroalueella.

Tiedotusvälineissä keneltäkään ei jäänyt huomaamatta, että ”ihme” tapahtui liberalististen muutosten jälkeen. Alle kymmenen vuotta sen jälkeen kun viikkolehti The Economist oli tuominnut maan ”katastrofiin” (16. tammikuuta 1988), se joutui tarkistamaan kantaansa: ”Irlanti osoittaa kiistattomasti”, että ”globalisaation hyväksyminen merkitsee nopeinta tietä yltäkylläisyyteen” (15. toukokuuta 1997).

Vihreä saari kiehtoo New York Timesia ja Le Figaroa, Wall Street Journalia ja Libérationia, sillä yleisen mielipiteen mukaan ”Irlannin ihme” on liberalismin ansiota. Mikäpä silloin olisi luontevampaa kuin kehottaa myös muita pohtimaan esimerkkiä?

Näin syntyi Irlannin malli.

Joulukuussa 1995 ranskalaiset olivat kadulla. Capital-lehti selitti heille, että Dublinissa ”sosiaaliset kumppanit (…) ovat puhaltaneet yhteen hiileen” ja ”antaneet yritysmaailmalle uutta voimaa”. Vuodesta 1987 lähtien ”sosiaalinen kumppanuus” oli itse asiassa yhdistänyt valtion, työnantajat ja ammattiyhdistykset, ja tärkeimpänä päämääränä on ollut ”palkkojen maltillisuus”.

Joten ”matalat palkkamenot ja maltilliset ammattiyhdistykset ovat auttaneet pyyhkimään pois ikivanhan kuvan talonpoikaisesta ja välinpitämättömästä maasta” (Le Point, 6. huhtikuuta 1996).

Mutta Irlannin ponnistukset eivät rajoittuneet pelkästään siihen, että ammattiyhdistykset olivat oppineet kuriin. Le Point ylisti ”uskaliasta talouspolitiikkaa, jonka avulla ulkomaisia yhtiöitä oli houkuteltu” (23. elokuuta 1997). Miten? Laskemalla yhtiövero 10 prosenttiin, Euroopan matalimmaksi.4 Lisäksi tasavalta on sallinut ”siirtohinnat”, joiden ansiosta monikansalliset yritykset voivat ilmoittaa voittonsa maahan, jonka verolainsäädäntö on lempein.

Tässä Irlanti oli lyömätön: sen viranomaiset ovat päättäneet ”kytkeä valvontamahdollisuutensa pois päältä”.5

Useimmissa Euroopan maissa moinen nerokkuus liikkuisi laittomuuden rajoilla. Siitä huolimatta se oli lumonnut ”Euroopan konservatiivien äänenkannattajan” Brussels Journalin. Lehti oli toistellut jo pitkään, että talous saadaan kasvamaan ”vähentämällä veroja ja byrokratiaa”: ”Irlanti osoittaa, että se on mahdollista ja miten se tehdään” (25. marraskuuta 2005).

Ylikansalliset yritykset kiirehtivät maahan. Irlanti nousi maailman johtavaksi veroparatiisiksi (Bermudan edelle) voittojen kotiuttamisessa: ne nousivat 20 prosenttiin bruttokansantuotteesta. Olot saivat aikaan sen, että ekonomistit mittasivat Irlannin toimintaa pikemminkin kansantalouden tilinpidon kuin bruttokansantuotteen perusteella.6

Koostaan huolimatta (yksi prosentti Euroopan väestöstä) saari nimittäin vetää puoleensa neljänneksen yhdysvaltalaisista uusien toimipisteiden avaamiseen liittyvistä investoinneista.

Myös eräät ranskalaiset matkustivat paikalle, ja France 2:n televisiouutisissa aiheelle omistettiin reportaasi 22. kesäkuuta 2005. Siinä eräs ”rikkauden luoja” viittasi synnyinmaahansa: ”Ranskassa on liikaa maksuja! Aivan liikaa maksuja!”

Eräs journalisti kuvasi toista maata: ”Irlannin verot ovat hyvin alhaiset ja sosiaaliturva joustavaa.”

Mutta Irlannin ”reseptissä” ei ole mitään erikoislaatuista. Karkeasti ottaen vastaavaan pakotettiin – ”rakenteellisen sopeutuksen” nimellä – myös monissa muissa maissa, esimerkiksi Latinalaisessa Amerikassa. Miten siis voidaan selittää, ettei liberaali malli ole tuottanut ihmeitä kaikkialla?

Selitys piilee ehkä siinä, että loppujen lopuksi Irlannin talouden lentoonlähdöllä ei ollut juuri mitään tekemistä kelttijohtajien vapaakauppamieltymysten kanssa.

Muut seikat valaisevat asiaa lisää. Voimme aloittaa naisten vähittäisestä vapautumisesta. Ehkäisyvälineiden salliminen vuonna 1992 johti syntyvyyden voimakkaaseen laskuun. Irlannin naiset tulivat laajalla rintamalla mukaan työmarkkinoille ja paransivat maan tuotantokapasiteettia, joka siihen asti oli ollut yksi Euroopan heikoimmista.

”Ihme” selittyy siis myös sillä, että jälkeen jäänyt talous otti välimatkaa kiinni. Toisin sanoen Irlanti ei niinkään hyötynyt ulkomaisesta pääomasta kuin ulkomainen pääoma Irlannin tuotantokapasiteetista, jonka se sai edullisesti käyttöönsä. Toimimalla näin tasavalta altistui kuitenkin sille, että se joutuu kärsimään kaikesta vieraidensa toiminnan hidastumisesta. Kun Yhdysvaltain talous alkoi polkea paikallaan vuonna 2000, ”kelttiläinen tiikeri” jäykistyi.

Mutta jokaiseen ongelmaan on esimerkillinen ratkaisu: Irlannin talous onnistui saamaan uutta puhtia ja malli heräsi uudelleen eloon. Samoin kuin Yhdysvalloissa, maa suosi luoton kehitystä, pankkien ”kekseliäisyyttä” ja ennen kaikkea kiinteistökeinottelua.

Asuntojen hinnat nousivat kolme kertaa nopeammin kuin Ranskassa, ja rakennustöiden määrä räjähti täysin suhteettomaksi kysyntään nähden. Pian 17 prosenttia valtion tuloista on peräisin rakennussektoriin liittyvistä veroista.

Kansainvälinen valuuttarahasto IMF ei huolestunut. Vuonna 2004 sen korkein johto ylisti ”Irlannin talouden aina edelleen huomattavia suorituksia, jotka perustuvat terveeseen talouspolitiikkaan ja antavat hyödyllisen opetuksen muille maille”.7

Entä se, että palkkojen osuus lisäarvosta laski nopeammin kuin muualla Euroopassa ja epätasa-arvo kasvoi? Sillä ei ole väliä. New York Timesin pääkirjoittaja Thomas Friedman tiivisti Ranskan ja Saksan jäljellä olevat mahdollisuudet: ”Niiden on muututtava joko Irlanniksi tai museoksi” (1. heinäkuuta 2005).

Tunnemme jatkon hyvin. Maailma vajosi vähitellen finanssikriisiin, Irlannin talous romahti, Dublinin pörssi samoin. Vuonna 2008 työttömyys kasvoi 85 prosenttia – se kasvoi enemmän kuin missään muualla Länsi-Euroopassa – ja valtion tulot vähenivät 13 prosenttia. Irlanti oli ensimmäinen maa, joka joutui lamaan. Muut ”mallit” ovat vajonneet unholaan vähemmästäkin.

Mutta kuin liberaali feeniks-lintu, joka syntyy uudelleen omasta tuhkastaan voidakseen pakottaa käyttämään omia lääkkeitään itse aiheuttamiinsa ongelmiin, Irlannin malli nousi jälleen kerran kuolleista ja jatkoi tiennäyttäjänä. Tällä kertaa kuljettiin kireän talouspolitiikan tietä.

Dublinin paimensauvan ohjauksessa sosiaalinen raakuus on kohotettu hyveeksi. Ankaruuden ansiosta Irlannista tuli jälleen ”malli muille euroalueen maille” (Financial Times, 21. heinäkuuta 2010). Virkamiesten palkkoja alennettiin (jopa 20 prosentilla), lapsilisää alennettiin 10 prosentilla ja kaikki sosiaaliavustukset amputoitiin vastaavasti.

Kun Eurooppa arvioi helmikuussa 2010, että Kreikan täytyy ”mennä vielä pidemmälle” askeettisen budjetin tiellä, Saksa tietysti neuvoi sitä ”ottamaan mallia Irlannista” (Reuters, 16. helmikuuta 2010).

Huhtikuussa saari sai – jälleen – ottaa vastaan Euroopan komission onnittelut: ankaruuden malliesimerkkiä kehuttiin myös ”sosiaalisen koheesion” mallina.

Vaikka irlantilaisten viha on hyvin todellista, sen ei ole helppo päästä ilmoille. Kahden tärkeimmän puolueen (Fianna Fáil ja Fine Gael) identiteetti on rakentunut itsenäisyyskysymyksen ympärille – ja juuri se on asettanut ne vastakkain. Liberaali konsensus puolestaan yhdistää ne. Kuten olemme nähneet, ammattiyhdistykset ovat oppineet ”sosiaalisen dialogin” hyveet. Ja katolilaisten ja protestanttien kuilu jakaa väestöä niin voimakkaasti, että yhteiskunnalliset vastakkainasettelut jäävät joskus huomiotta. Maastamuutto – joka on alkanut taas voimakkaana – tarjoaa tyytymättömimmille toivon löytää paremman elämän muualta.8

Huhtikuusta 2009 lähtien Irlannin valtiovarainministeri Brian Lenihan on kehunut itseään siitä, että ”kykymme kestää kärsimystä on tehnyt vaikutuksen eurooppalaisiin kumppaneihimme.” ”Ranskassa”, hän jatkoi, ”olisi mellakoitu, jos olisitte yrittäneet tällaista.”

Vuotta myöhemmin, oman kireän budjettinsa julkistamisen aattona, brittikonservatiivit – jotka nyt ovat vallassa liberaalidemokraattisten kumppaneidensa kanssa – käänsivät katseensa jälleen Irlanninmeren toiselle puolelle: ”Valtiovarainministeriön edustajat ovat viettäneet paljon aikaa puhelimessa ja keskustelleet Dublinin kanssa (…) ymmärtääkseen, miten Irlannin koalitiohallitus on onnistunut vähentämään kuluja rankasti synnyttämättä sellaisia yhteiskunnallisia levottomuuksia kuin Kreikassa” (Financial Times, 23. toukokuuta 2010).

Mutta Irlannin mallin viimeisin muodonmuutos – sen neljäs elämä – ei herätä yhtä paljon ihailua.

”Jos Irlanti ei olisi toiminut niin kuin toimi, sille olisi voinut käydä samoin kuin Kreikalle”, vakuutteli Financial Times 10. toukokuuta 2010. Kolme kuukautta myöhemmin Ateenassa saatiin aihetta hymyillä. Jopa Wall Street Journal joutui muuttamaan näkemystään:

”Aina viime aikoihin asti ajateltiin, että Irlanti onnistui ratkaisemaan finanssiongelmansa aggressiivisella budjetinleikkausohjelmalla, joka oli euroalueen suurin. Mutta vaikka Irlannin ongelmat eivät ole kadonneet, sijoittajien piirissä luottamus siihen on heikentynyt” (9. syyskuuta 2010).

Viime mainitut pelkäävät samanlaisia tapahtumia kuin Kreikassa, ja niiden syynä olisivat Irlannin kireän politiikan aiheuttamat taloudelliset tuhot.

Kukaan ei enää puhu ihmeestä, mutta Irlannin kokemukset antavat lukuisia opetuksia. Esimerkiksi ankaran talouspolitiikan tehokkuudesta.

Investoinnit vähenivät 15 prosenttia vuonna 2008 ja 30 prosenttia vuonna 2009. Budjettileikkausten, palkkojen laskemisen ja sosiaaliturvan heikentämisen paineessa kulutus laski yli 7 prosentilla vuonna 2009.

Toisin sanoen talous on kokenut parempaakin: BKT laski 3 prosenttia vuonna 2008 ja 11 prosenttia vuonna 2009. Luottoluokituslaitos Standard & Poorsin mukaan pankkien karilleajon pohjaton kuilu on lisännyt velkaa. Se oli 33 prosenttia BKT:stä vuonna 2001 ja vuonna 2012 se saattaa olla jopa yli 110 prosenttia. Vuonna 2010 budjettivaje saavuttaa 20 prosenttia BKT:stä ja 23 prosenttia kansantalouden tilinpidosta. Tällainen on hyvin harvinaista.

Vielä kesällä kireän talouspolitiikan puolestapuhujat julistivat yhteen ääneen skottilehti The Scotsmanin päätoimittajan Bill Jamiesonin kanssa, että ”Irlannin kokemukset ovat ristiriidassa keynesilaisen kritiikin kanssa, jonka mukaan budjettileikkaukset johtaisivat huonoihin tuloksiin, koska ne upottaisivat talouden yhä syvemmälle lamaan” (5. heinäkuuta 2010).

Elokuussa 2010 IMF kehotti Dublinia vankkumattomasti ”tekemään uusia budjettileikkauksia markkinoiden luottamuksen säilyttämiseksi” (Financial Times, 26. elokuuta 2010).

Saako edes Irlannin mallin viimeisin romahdus heidät muuttamaan vakaumustaan?

Renaud Lambert on toimittaja. Artikkeli on julkaistu Le Monde diplomatiquen numerossa 10/2010. Suomennos: Tapani Kilpeläinen.

Viitteet

1. Tätä lainaa Fintan O’Toole teoksessa Ship of Fools. How Stupidity and Corruption Sank the Celtic Tiger. Faber and Faber, Lontoo, 2010.

2. Perspectives, Montreal, 30. huhtikuuta 2008.

3. Amerikkojen yhteisön järjestämän konferenssin loppulausunto
elokuussa 2007.

4. Vuodesta 2003 lähtien se on ollut 12,5 prosenttia.

5. Fintan O’Toolen lainaama hallituksen esite edellä mainitussa teoksessa.

6. Bruttokansantuote mittaa maan tuotannon kokonaisarvoa ottamatta huomioon taloudellisten toimijoiden kansallisuutta. Kansantalouden tilinpito heijastaa maan asukkaiden tuottamaa rikkautta kotimarkkinoilla tai muualla. Se ei siis sisällä ulkomaisten monikansallisten yritysten valtion alueelle kotiuttamia voittoja.

7. Tätä lainaa Jim O’Leary tekstissä ”External surveillance of Irish fiscal policy during the boom”, The Irish Economy -blogi, heinäkuu 2010.

8. Vuonna 2009 Irlannin nettomaastamuutto oli Euroopan unionin suurinta (9/1 000). Seuraavana oli Liettua (4,6/ 1 000).

Renaud Lambert