Intia todellisuudessa?

Lukuaika: 3 minuuttia

Intia todellisuudessa?

Taloustieteilijä Amartya Sen kirjoittaa uudessa esseekokoelmassaan arkipäivän Intiasta ja puhkoo samalla kotimaahansa liittyviä myyttejä.

Turistilegioonista huolimatta mielikuva Intiasta mystiikan viimeisenä ihmemaana elää lännessä yhä sitkeässä. Siksi Intian viime vuosien taloudellinen ja poliittinen kehitys on jäänyt paljolti satumaisen spirituaalisuuden ja muun hippeilyn varjoon.

Niiden, jotka haluavat kurkistaa ashramien, gurujen ja joogien taakse, kannattaa tarttua Nobel-palkitun taloustieteilijä Amartya Senin vastasuomennettuun teokseen Moniääninen Intia. Myyttien ja ennakkoluulojen sijasta kirja tarjoaa selkeän ja tieteellisen katsauksen Intian sosiaalipoliittiseen lähihistoriaan. Samalla se romuttaa useimmat stereotypiat intialaisesta kulttuurista.

Ensimmäiseksi roskakoriin joutaa Intian yksiselitteisesti hindulaiseksi valtioksi tai kansakunnaksi määrittelevä mielikuva, jota varsinkin hindunationalistinen BJP-puolue on viime vuosina yrittänyt ajaa. Kun BJP:n johtama koalitio oli vallassa 1998–2004, se yritti muun muassa kirjoittaa Intian historiaa uusiksi ja luoda maasta mielikuvan puhtaasti hindulaisena valtiona. Tilanne kärjistyi vuonna 2002 Gujaratin osavaltiossa muslimiväestöön kohdistuneina väkivaltaisuuksina.

Mutta kuten Sen teoksessaan osoittaa, Intian kulttuurihistoria on kautta aikojen perustunut dialogisuudelle ja monioppisuudelle. Esimerkiksi pääuskonto ”hindulaisuus” on vain kattokäsite, joka sulattaa itseensä monenlaisia uskonnollisia traditioita ja filosofioita ateismista lähtien. Intian pitkä skeptinen perinne näkyy myös Rigvedan kaltaisissa pyhissä teksteissä, jotka sisältävät suoraan ilmaistua epäilyä luomista ja jumalten kaikkivoipaisuutta kohtaan.

Lisäksi esimerkiksi buddhalaisissa sutrissa Buddha saa väittelykumppanikseen monenlaisia oman aikansa (noin 500 eaa.) filosofisia suuntauksia atomismista fatalismiin. Intian toisessa kansalliseepoksessa Ramayanassa taas skeptinen oppinut kieltäytyy kaikista uskonnollisista rituaaleista.

Toisin sanoen yhtä intialaista uskonnollista kulttuuria ei ole koskaan ollut olemassakaan. Itse asiassa monet vainotut uskontokunnat kuten parsit, juutalaiset ja tiibetinbuddhalaiset ovat aikojen saatossa etsineet turvapaikkaa juuri Intiasta.

Uskonnollisen suvaitsevaisuuden suurimmaksi esikuvaksi Sen nostaa 1500-luvulla eläneen muslimikeisari Akbarin, joka yritti edistää uskontojen välistä tasa-arvoisuutta ja jopa sulattaa kaikki uskonnot yhdeksi ”jumalan uskonnoksi”.

Uskonnollisen historian lisäksi Sen tarkastelee teoksessaan Intian sosiaalipoliittisen ohjelman edistymistä. Julistaessaan Intian itsenäiseksi elokuussa 1947 maan ensimmäinen pääministeri Jawaharlal Nehru nimesi vastasyntyneen valtion tärkeimmiksi pyrkimyksiksi köyhyyden, sairauden ja tietämättömyyden poistamisen sekä mahdollisuuksien oikeudenmukaisen jaon.

Senin näkemyksen mukaan mikään Nehrun ideaaleista ei ole kunnolla toteutunut vielä nyky-Intiassakaan. Erityisesti hän antaa sapiskaa sosiaaliselle epätasa-arvolle, sillä luokka on edelleen yhteiskunnallisen eriarvoisuuden tärkein lähde. Esimerkiksi uskonnollisissa konflikteissa rintamalinjan kummallakin puolella eniten kärsii aina kaikkein köyhin kansanosa.

Intian pitkä taistelu nälkää vastaan taas on omalaatuinen sekoitus onnistumisia ja epäonnistumisia. Vaikka itsenäistymisen jälkeen Intiassa ei ole ollut yhtään maanlaajuista nälänhätää, paikallinen aliravitsemus on silti miltei koko maassa heikommalla tolalla kuin Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Sen syyttää suoraan Intian valtiota, joka on pitänyt ruuanhintaa korkealla, mikä on edesauttanut lähinnä suurviljelijöitä. Köyhät jäävät jälleen jalkoihin.

Peruskoulutuksenkaan tilanteessa ei Senin mukaan ole hurraamista. Hän itse on ollut mukana rahoittamassa tutkimusta, jossa seurattiin peruskoulujen toimintaa Länsi-Bengalissa. Tulokset olivat verrattain synkkiä, sillä joidenkin koulujen opettajat eivät edes saapuneet työpaikalleen. Ei siis ole ihme, että suuri osa 3- ja 4-luokkalaisista ei osannut kirjoittaa edes nimeään. Lääkkeeksi retuperälle päässeen koululaitoksen ongelmiin Sen ehdottaa opettajien palkkaustason parantamista, mikä on jossain suhteessa jo tapahtunutkin.

Senin yli 400-sivuinen tiiliskivi koostuu yhteensä 16 esseestä, joissa uskonnon ja sosiaalipolitiikan lisäksi käsitellään muun muassa Intian suhdetta naapurimaihinsa, Intian ydinaseohjelmaa, aasialaisia arvoja ja intialaisten naisten asemaa yhteiskunnassaan. Kirjoittajana Sen on analyyttinen dinosaurus, joka tuntee kaikki mahdolliset tilastot ja argumentoi koko ajan leveällä rintamalla. Hänen perustelunsa ovat vakuuttavia, mutta järin lennokkaaksi hänen kynäänsä ei voi sanoa.

Ajoittaisesta raskaudestaan huolimatta teos avaa kuitenkin länsimaiselle lukijalle kiinnostavia näkökulmia Intia-nimisen valtiojättiläisen arkitodellisuuteen. Lentävien mattojen ja piikkimatolla makaavien fakiirien lisäksi Intiassa on myös ihan tavallisia ihmisiä, joilla on ihan arkisia ongelmia.

______________

Intia-kirjojen top ten

Intiasta on kirjoitettu tuhansia kirjoja ja kirjoitetaan edelleenkin. Aiheesta kiinnostunut pääsee alkuun näillä:

1. Salman Rushdie: Keskiyön lapset (1981)

Polveileva tarina maagisia kykyjä omaavista lapsista, jotka syntyvät samana yönä kuin moderni Intia. Tyylilajina maaginen realismi, jossa ”magian” ja ”realismin” rajaa on mahdoton vetää.

2. Arundhati Roy: Joutavuuksien jumala (1997)

mainos

Bookerilla palkittu esikoisromaani, joka teki Roysta sekä maailmankuulun että Intian virallisen vihaisen naisen. Keralalaisten kaksosten tarina ottaa kriittisesti kantaa myös yhä voimissaan olevaan kastijakoon.

3. Rohinton Mistry: A Fine Balance (1995)

Traaginen tarina alakastisten ompelijoitten kurimuksesta Intian lähihistoriassa. Kuvat kaatuvat, kun Mistry tekee jauhelihaa Indira Gandhin dynastiasta.

4. Gita Mehta:Karma Cola (1997)

Mehta kaivaa koomisimmat anekdootit idän ja lännen kohtaamisesta. Kaikkien rinkkareissaajien must-osastoa.

5. Kiran Desai: Hulabaloo hedelmätarhassa (1999)

Hulvaton romaani, joka tekee hienoista pilaa intialaisesta uskonnollisuudesta. Lähitienoo kääntyy päälaelleen, kun Sampath-niminen poika kiipeää puuhun ja alkaa jakaa viisauksiaan.

6. Eero Hämeenniemi: Missä sade leikkii (2005)

Etelä-Intiassa pitkiä aikoja viettäneen säveltäjän matkakirja kuvaa paikallisten arkea. Herkullisena lisänä Hämeenniemen tekemiä käännöksiä vanhoista tamilinkielisistä runoista.

7. Bhagavad Gita

Hindufilosofian klassikko, joka opastaa tien yhteyteen jumalan kanssa. Lännessä tehnyt tutuksi erityisesti Hare Krishna -liike.

8. Kushwant Singh:

Train to Pakistan (1975)

Pieni suuri eepos niemimaan verisestä jakautumisesta Intiaan ja Pakistaniin. Mitä tapahtuu Pakistaniin suuntaavalle pakolaisjunalle, kun hindut vaativat silmää silmästä?

9. Seppo Ahti & Jukka Virtanen:

Intiassa kukin on kummempi (1975)

Matkakirjojen ikivihreä klassikko. Kahden ilkikurisen sanasepon matkassa viihtyy, vaikka järki jää toisinaan jonnekin matkan varrelle.

10. Intian kulttuuri (toim. Asko Parpola) (2005)

Akateemisten indologien laaja tietopaketti Etelä-Aasian historiasta ja kulttuurista. Sujuvuutensa ja runsaan kuvastonsa vuoksi sopii kuitenkin myös tavalliselle lukijalle.

Amartya Sen: Moniääninen Intia. Kirjoituksia historiasta, kulttuurista ja identiteetistä. Basam Books 2007. 437 s.

mainos

Tero Tähtinen

  • 9.9.2009