Olipa kerran suuri valtakunta, jota terveet tyhmät itsekkäät kuninkaat olivat hallinneet monta sukupolvea.
Olipa kerran suuri valtakunta, jota terveet tyhmät itsekkäät kuninkaat olivat hallinneet monta sukupolvea. Jokainen heistä itsekkyydessään vei useita omia turhamaisia ja pääasiassa terveyteensä kohdistuvia uudistuksia ja sopimuksia hallituksen päätettäväksi. Hallitus kokosi erittäin runsaasti kiitosta kuninkaalta myöntämällä varoja hänelle.
Eräänä iltapäivänä veroministeri tuli kuninkaan saliin, seisahti ovensuuhun ja tervehti syvään kumartaen kuningasta, kuten itsevaltiasta oli tapana tervehtiä. Sitten veroministeri nosti katseensa suoraan kuninkaan silmiin ja sanoi kuuluvalla äänellä: ”Teidän majesteettinne rahat eivät enää riitä sairauksien torjuntaan, nyt on etsittävä hurjempi ohjelma, jolla terveyttänne aletaan täsmätukea.”
Aika ei riitä elämiseen, se kiirehditään terveiden ehdoilla itsekkäisiin tarpeiden tyydyttämisiin. Terveillä tarkoitan taas vammattomia aikuisia, jotka määrittelevät yhteiskunnassa noudatettavat arvot ja tarpeet. Arvot eivät saa tietenkään loukata eivätkä tahrata kotia ja uskontoa, rehellistä turvaverkkoa, mutta ne saavat sulkea itselle perustelematonta erilaista elämää ulkopuolelle.
Varsinaisen terveen elämän tavoitteleminen ei tunnu turvalliselta. Jos ei heikoimmista pidetä huolta, ei yhteiskunta tee ihmisestä saarta, vaan eläimiä joilla on saalistajan vaistot.
Olin ennen osa kodin turvapiirissä elävää joukkoa. Tiesin että elämäni on turvallista, koska minusta ei saa päästää irti, en tule omin avuin toimeen, en selviä. Äiti antoi ruoan ja tunteiden pohjan omalla tunteiden ilmaisemisellaan, arvokkaan tiedon: olen arvokas ihminen. Isä teki minut uteliaaksi arvoista joilla saavutetaan suoja olemiselle. Tarkoitan talon kunnossapitämistä ja taloudellista elämää. Koti toi turvallisen elämän.
Koti ei ole seinät, vaan se antaa lapsuuteen luottamuksen toisen ihmisen olemisesta lähellä, saatavilla. Vieressä kasvoi sisko, erilainen tarpeineen, uskomaton tyttö, ystävä ja vihollinen. Tyhjiä hetkiä en muista. Yllätyin siitä apeudesta, minkä elämääni nyt olen saanut, kun tutkailen sitä yksinäisen ihmisen näkökulmasta. Teeskentelen uskovani tyhjyydentunteen tervehdyttävään voimaan, vaikka pirullinen epävarmuus on tyhjyyden sisällä.
Antaako yhteiskunta minulle voimia jaksaa vai viekö se niitä? Olinko vihollisilleni oikea uhri edes silloin, kun en viitsinytkään lähteä typerään, äitiä loukkaavaan leikkiin? Tarvitaanko sotaa? Miksi ihmiset etsivät harhaa elämäänsä tuhoamalla elämää? Tekemällä syyllisiä ja syyttömiä ei tuomita elävien ansioita ja syntejä vaan uhrataan kuninkaiden itsekeskeisten tarpeiden hyväksi: suuruudenharhan, vallanhimon ja toisten elämästä päättämisen oikeuden. Tasa-arvo pystytetään patsaaksi lähinnä utopiamaassa, uskokoon siihen ken haluaa, asenteiden takaa tarve hallita, tarve aina alkaa sarviaan nostaa.
Saako kukaan ilmaista tuskiaan joutumatta joidenkin alapuolelle? Kukaan ei voi tuoda armoa ilman ylemmyyttä.
Yritän lähteä viettämään lomaa Ranskaan ystäväni luo, hän on buddhalainen ja suomalainen. Lopulta saan rauhan nirvanassa, ja äiti pääsee taivaaseen.
Tuomas Alatalo, tuomas.alatalo@kolumbus.fi
