Rouva rappuvahti luulee kameran valotusmittaria ydinsäteilymittariksi.
19.–24.2.1999. Ystäväpariskunta Alexei ja Ira on majoittanut meidät yksiöönsä lounaismoskovalaisessa kerrostalossa. 15 kerrosta korkea talo on rakennettu 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa. Siinä asuu parisataa anonyymin näköistä perhettä. Lähiö kuuluu Moskovan arvostetuimpiin kaupunginosiin. Samalla suunnalla sijaitsee Moskovan yliopisto, minkä takia seudulla asuu paljon akateemista väkeä.
Rouva rappuvahti luulee kameran valotusmittaria ydinsäteilymittariksi. Rappuvahdin valtakuntaa on kaunistettu mielipuolisesti maisematauluin ja kukka-asetelmin. Itähelsinkiläisenä arkirutiineihin kypsyneenä perheenäitinä kaipaan elämääni juuri tällaista surrealismia.
Kotiteemani laajenee. Joudun erilaisiin koteihin eri puolilla Moskovaa. Ensimmäinen matka on yhtä räiskimistä. Huumaannun kaikesta. Ihastun takapihojen autotalleihin ja esineisiin kauppojen hyllyillä.
Kuvaan myös paikat, jotka eivät kiinnosta minua, euroremontoidut kodit. Neuvostoestetiikan määrätietoinen hävittäminen on kiihtyvä buumi.
15.–20.6.1999. Metropoli on vehreimmillään ja mummot suloisia kukkamekoissaan. Taltioin vastaan tulevia näkymiä kolutessani lounaismoskovalaisia takapihoja.
Kujilla ja pihoilla kuljeskellessani en voi välttyä Venäjän valtavalta ympäristöongelmalta. Joka paikassa on pois heitettyä romua. Köyhyyden merkkejä ei tarvitse etsiä. Romahtamaisillaan olevat talot ja rähjäiset pihat ovat kauniita villeine voikukkaniittyineen.
Kuvaan esineitä, jotka eivät ole minulle henkilökohtaisia, mutta niiden ulkoinen olemus laukaisee minussa muistoja. Monet niistä sijoittuvat lapsuuteni kesiin Savonlinnassa. Mieleeni tulevat itäsuomalaisen mummolan tekstiilit, seinävaatteet, astiat ja ruuat.
Tajuan kuvaamieni esineiden tuttuuden vasta kotona, pinnakkaisten äärellä. Rikkaimuri muistuttaa kovasti 1970-luvun oranssia fööniäni. Lihasoppa olisi voinut lojua mummolan pöydällä. Venäläiset karkkipaperit olivat keräyskohteitani murrosiässä.
Jollain kummallisella tavalla itäsuomalainen, venäläinen ja itähelsinkiläinen estetiikka sulautuvat yhdeksi kokonaisuudeksi.
4.–9.4.2000. Kaikki on muuttunut. On puhjennut toinen Tshetshenian sota. Kaksi kerrostaloa on räjäytetty. Pihan pikkupojat ampuvat ilmakiväärillä variksia. Kaikki vihaavat tshetsheenejä, joita kutsutaan yleisesti mustaperseiksi. Media on kääntänyt yleisen mielipiteen tehokkaasti tshetsheenejä vastaan, eikä heitä näy kaduilla. Tummaihoiset on karkotettu tai piileksivät maan alla.
En tiedä, vaikuttaako tunnelma kuva-aiheisiini, mutta päädyn kuvaamaan lähinnä tyhjiä koteja. Käyn räjähtäneen kerrostalon luona ja olen alakuloinen. Kotiprojektini sai oudon lisämerkityksen.
En ajatellut projektiani yhteiskunnallisena kannanottona, nyt siitä tuli sellainen tahattomasti.
20.–26.2.2001. Otan käyttöön järjestelmällisen ja kurinalaisen metodin. Teen tiukan aiheiden rajauksen. Päätän kuvata sarjalliseen tyyliin autotalleja, niin paljon kuin niitä vain eteen osuu. Lopulta tulen kuvanneeksi 67 autotallia.
Yhtä systemaattisesti otan käsittelyyn perhepotretit. Sarjallisuudessa pitäytyminen selkeyttää ajatuksiani ja helpottaa työskentelyä, mutta jokaisen vapaan hetken käytän harhailuun ulkona. Siitä nautin eniten.
Kuvat vain leijailevat eteeni ilmaisina lahjoina. Olen turisti, joka ottaa lomaa sarjatyöskentelystä.
Anne Hämäläinen teki Taideteollisen korkeakoulun valokuvataiteen lopputyötään varten neljä matkaa Moskovaan & kuvasi Prospekt Vernadskogo -lähiötä. Lopputyönsä jälkeen hän jatkoi aiheen parissa & on tehnyt Moskovaan kaikkiaan kahdeksan kuvausmatkaa. Valikoima Hämäläisen Moskova-kuvia julkaistaan lokakuussa Mustan Taiteen kustantamana Romanssi-valokuvakirjana.
Anne Hämäläinen
