kuoleman kentillä

Lukuaika: 3 minuuttia

kuoleman kentillä

Olisihan Kambodzhaan päässyt järjestetyillä kyydeillä, mutta me halusimme ylittää rajan itse. Meillä ei ollut matkaopasta, Lonely Planetia lukuunottamatta.

Olisihan Kambodzhaan päässyt järjestetyillä kyydeillä, mutta me halusimme ylittää rajan itse. Meillä ei ollut matkaopasta, Thaimaan Lonely Planetia lukuun ottamatta.

Ylitettyämme rajan näen edessäni pitkän ja tomuisen hiekkatien. En voi olla huomaamatta maassa istuvia rampoja ja lapsia, niitä hiljaisia avunpyytäjiä. Koska on aamu, raja-asema on täynnä ihmisiä. Ympärillä olevat kaupustelijat kiskovat vaatteista. Alkaa ahdistaa ja tahtoisin huutaa stop!

Mukaamme liittyy joukko nuoria miehiä, jotka kertovat ystävällisesti passintarkastuspisteestä ja viisumista. Ei ole takseja, busseista puhumattakaan. Olemme menossa itään ja päätämme suostua miesten tarjoamaan kyytiin ilmastoidussa autossa.

Miehet ovat mukavia, ja luulemme saaneemme ystäviä. Kolmen tunnin ajomatkan jälkeen miehet kertovat poliisien tarkastuspisteen lähestyvän. Kuski tarjoutuu puhemieheksi, ja annamme hänelle passimme. Voi meitä naiiveja matkalaisia! Kohta kuljettaja pyytää molemmilta 300 dollaria passeistamme. Sydän pompottaessa tajuamme heidän ryöstävän meidät riisipeltojen ympäröimällä hiekkatiellä, keskellä ei mitään.

Yritän puhumalla saada miehet heltymään. Meillä ei ole dollareita, emmekä kanna paljon rahaa mukanamme. Sanomme, että meillä on Thaimaan bahteina noin 110 euroa. Emme kuitenkaan luovuta ja haluamme saada rinkkamme takarontista. Huudamme ja vaadimme. Uskallusta riittää, koska miehet eivät käytä fyysistä väkivaltaa.

Saamme rinkkamme, mutta miehet vaativat meitä takaisin autoon. Paniikki näkyy kuskin pistävistä silmistä. Katson taakseni ja näen virallisen näköisen auton lähestyvän. Juoksen sitä kohti ja pyydän apua univormupukuisilta miehiltä. He karkottavat ryöstäjät, ja me saamme passimme, hieman köyhempinä tosin.

Univormumiehet ovat miinanraivaajia brittiläisestä Halo Trust -järjestöstä. Heitä hävettää ryöstäjien puolesta, ja he ottavat meidät kyytiin. Sekainen mielentilamme jatkuu, kun miehet ilmoittavat ajavansa muutaman kilometrin viidakkoon työleirilleen. Jännittää. Miinanraivaajat kertovat meidän olevan aivan Pohjois-Kambodzhassa lähellä Thaimaan rajaa. Ryöstäjämme olivat ajaneet idän sijasta pohjoiseen.

Luottamus ihmiseen palautuu pian, ja tajuamme olevamme keskellä miinakenttää. Miehet kertovat työstään ja testaavat uutta miinanraivauskonetta. Raivaajat auttavat myös kylien jälleenrakennuksessa, aidsvalistuksessa ja ensiapukoulutuksessa.

Sydämeni on pakahtua, ja haluan auttaa. Osa työntekijöiden perheistä asuu leirissä omissa katoksissaan. Ruoka tehdään tulella. Annamme eväämme pikkutytöille, jotka kumartavat kiitokseksi ja säästävät pussit tuonnemmaksi. Perheen naiset hymyilevät ystävällisesti ja ovat iloisia ottaessamme valokuvia.

Pelastajamme saattavat meidät guest houseen. Parhain ja kamalin paikka koko matkallamme. Turva, joka on niin likainen. Aamulla löydämme onneksemme englantia puhuvan paikallisen, joka järjestää meille kyydin lava-autossa Siem Reapiin. Lavalla ei ole penkkejä, ja meitä on 18, mutta sopu antaa sijaa. Kaikki ovat ystävällisiä ja uteliaita meistä. Kunpa meillä olisi yhteinen kieli.

Istun autonlavan reunalla ja suojaan kasvoni tomulta. Tie on pomppuinen, ja sortuneet sillat on korvattu kiertoteillä. Peppuun sattuu, mutta olemme iloisia kokemuksestamme. Tauolla kaikki käyvät puskapissalla aivan tien vieressä, koska pitää varoa miinoja. Kolmen tunnin päästä olemme Siem Reapissa.

Menemme vielä samana päivänä Angkor Watin temppeleille, joita kutsutaan myös maailman seitsemänneksi ihmeeksi. Sieltä matkamme jatkuu pääkaupunkiin Phnom Penhiin pitkällä pikaveneellä. Yhdessä monien muiden matkustajien kanssa istumme kuusi tuntia veneen katolla, jota ei todellakaan ole suunniteltu istumista varten. Sisällä on kuitenkin ilmastoinnin takia kylmä, ja telkkarista tulee karaokea.

Kambodzha itsenäistyi kuningaskunnaksi vuonna 1953 Ranskan siirtomaavallasta. Vuonna 1974 Pol Potin punakhmerit ottivat vallan ja pyrkivät muuttamaan maan luokattomaksi maatalousyhteiskunnaksi. Oli vaarallista olla sivistynyt. Viisi vuotta kestäneen hirmuvallan aikana punakhmerit ”puhdistivat” maan tappaen noin 1,7 miljoonaa ihmistä. Hirmuvalta päättyi vuonna 1979 vietnamilaisten miehitykseen.

Pääkaupungissa sijaitseva Tuol Slengin S-21-vankila toimi aiemmin kouluna. Punakhmerit muuttivat sen rangaistuslaitokseksi. Ensimmäisen kerroksen huoneet olivat miespuolisten vankien eristyssellejä, toisessa kerroksessa oli ryhmäsellejä ja kolmas kerros oli omistettu naisille.

Menen ensimmäiseen huoneeseen ja tulen nopeasti pois. En ole koskaan tuntenut sellaista fyysistä ahdistusta. Huone on tyhjä lukuun ottamatta rautaista sänkyä ja palkkia, joka kahlitsi vangin. Sängyn päädyssä on kuva kidutetusta. Yhdestä niistä. Joku on laittanut valkoisen kukan sängylle, ikkunasta paistaa aurinko ja linnut laulavat. Mikä suuri kontrasti sille kaikelle pahuudelle.

Muissa huoneissa näemme erilaisia kidutusvälineitä ja paljon valokuvia. Kierros vankilassa saa minut kyynelehtimään.

Lapsista koulutettiin punakhmerien sotilaita, jotka kasvoivat vihan alla säälimättömiksi tappajiksi. Kidutus, epähygieeniset olot ja surullisen tarkat säännöt tekivät vangeista sairaita. Ei ollut lääkkeitä, ja ”lääkärit” olivat kouluttamattomia, usein lapsia. Punakhmerien arkistoista löydetyn raportin mukaan vankeja oli kunakin vuonna seuraavasti: 1975: 154, 1976: 2 250, 1977: 2 330 ja vuonna 1978: 5 765, yhteensä 10 499. Raportti ei kerro S-21-vankilan lapsiuhreista, joita oli arviolta 2 000.

Menemme kuoleman kentille, jonne vangit siirrettiin pakkotyöhön. Siellä on rakennus, jossa yli 800 teloitetun pääkallot on jaoteltu iän ja sukupuolen mukaan. Opas kertoo tappajien irrottaneen uhrien päät ruumiista. Pelloilla näemme vaatekappaleita ja luunpalasia. Oppaamme näyttää meille puun, jonka luona tapettiin yksinomaan lapsia hakkaamalla heitä puuta vasten. Hän näyttää meille palmun, jonka teräviä alaoksia käytettiin uhrien viiltelyyn. Hän kertoo meille joukkohaudoista… Miten ihmismieli voi olla niin julma?

Vietin vain pienen ajan maassa, jonka verinen historia vaikuttaa vahvasti kansalaisten elämään tänäkin päivänä. Kauniiden ja hymyilevien ihmisten ilmeet jäivät mieleeni, ja ymmärtämättömyyteni saa minut hiljaiseksi.

mainos

Kirjoittaja opiskelee viestintää Kymenlaakson ammattikorkeakoulussa & vieraili Kambodzhassa viime vuonna.

Heidi Matikainen

  • 9.9.2009