Lesego Rampolokeng, dubreggaetyylisesti esitetyistä rantseistään, ”paasauksistaan”, tunnettu eteläafrikkalainen runoilija, herättää sekä mielikuvituksen että raivoa.

Tarvitsemme runoilijoita näinä aikoina. Meneillään on taas niin paljon kaikenlaista paskaa. Nyt runous ei niinkään ole sitä irrallisen mietiskelyn vaimeaa ääntä, joka loputtomiin suhteuttaa elämän henkilökohtaisia dilemmoja vaikkapa puihin tai meren aaltoihin. Runoissa on nykyään hieman enemmän pointtia. Runoilijat astuvat näyttämölle, ja ihmiset vastaavat. Parhaimmillaankin kyseessä on hankala suhde.

Lesego Rampolokeng, dubreggaetyylisesti esitetyistä rantseistään, ”paasauksistaan”, tunnettu eteläafrikkalainen runoilija, herättää sekä mielikuvituksen että raivoa. Ihmisiä vituttaa se, että hän kieltäytyy ylistämästä sitä sentimentaalista kuvaa ”uudesta” Etelä-Afrikasta, tuosta sateenkaarikansakunnasta, jota turistifi rmat ja propagandistit Etelä-Afrikassa kovasti hehkuttavat ja tunteilevat ihmeidenetsijät ympäri maailman näyttävät niin rakastavan.

tyrmää & heitä tyrmään tekaistu ihme poliittis-sisäpiiri-oraakkelit alkaa hänen uusin kokoelmansa the second chapter, ja läpi sitä seuraavien 17 viimeisen päälle muotoiltujen runojen hän laukoo. Runot eivät ole leppoisia, säkeiden tahdista ja poljennosta huolimatta:

valerauhan ammus Pavlovin kellona makarovin tervetulolaukaus

runomuodossa

ryömi kävele sitten juokse on linja mutta hyperkinesistä tähän

superhermostusta

minun täytyi & täytyy oppia olemaan OLEMATTA liikkeessä

Rampolokeng sanoo, että viimeinen kokoelma eroaa täysin hänen aiemmasta tuotannostaan. Ensisilmäyksellä sitä on kyllä vaikea havaita. Tässäkin on niitä samoja sisälmyksiin, ulosteisiin ja sukuelimiin viittaavia sanasikermiä kuvailemassa rikkirevittyjä elämänkohtaloita ja törkeää petosta. Tässäkin on sama ääniseinäefekti, vino pino kuvia. Mutta kun uusia runoja vertaa aiempiin, huomaa selvästi, että nyt ajetaan isommalla vaihteella, tempo on kiihkeämpi, ikään kuin sanomisen tarve olisi entistäkin pakottavampi.

(eliitin renessanssi uudelleensyntymisen draama

ei selitä traumaa köyhyyden pölyisissä suonissa)

läskiperseiden välistä aurinko nousee

hait laskeutuvat yläkerroksista

Kun muistaa kaikki ne mahtipontiset puheet, joita Etelä-Afrikan johtajat ovat pitäneet Afrikan uudesta renessanssista, on helppo tajuta, mitä Rampolokengilla on mielessä. Hän pieksee nyt valtaapitäviä enemmän kuin koskaan paljastaen ”Etelä-Afrikan ihmeen” pelkäksi savuverhoksi, joka peittää sen takana olevan ahneuden ja riiston.

”Ihmisistä on tullut psykologisia orjia”, sanoo Rampolokeng. ”He ovat orjia, jotka siirtelevät mustia perseitään näissä korkeissa virastotaloissa, eikä heillä ole minkäänlaista valtaa. He ovat pelkkiä kumileimasimia, jotka lihovat ja ovat hyvin halukkaita puolustamaan vallitsevia oloja, koska heille se merkitsee sitä, että heillä on maha täynnä ja saksalainen limusiini ja talo, jossa heillä olisi vielä jokin aika sitten ollut hankala paikka saada töitä edes puutarhurina. Mutta nyt he omistavat nämä talot, joten on ymmärrettävää, että he ovat ensimmäisinä siinä puskurivyöhykkeessä maan köyhien ihmisten ja niiden välillä, joilla on todellinen taloudellinen valta.”

Ei ihme, että jotkut yleisöstä tuntevat olonsa hiukan vaivautuneeksi. Mutta Rampolokeng ei herätä antipatioita pelkästään Etelä-Afrikassa. Hän sanoo, että vastaanotto on yleensä aika lailla sama myös Euroopassa.

”Minua vastaan on hyökätty useita kertoja, enkä ole ymmärtänyt miksi. Jos nämä ihmiset ovat pahoittaneet mielensä, niin en tiedä, koska jos oikeasti päättäisin loukata heitä, hehän tappaisivat minut. Koska minä en ole koskaan tarkoittanut loukata ketään. En ole sellainen. Minulla on taistelu käytävänä, enkä usko, että se päättyy koskaan. Se on eräänlainen Sisyfoksen taistelu, ota en koskaan tule voittamaan.”

Rampolokengin työt muistuttavat vahvasti edesmennyttä zimbabwelaista runoilijaa Dambudzo Marecheraa. Jotain yhteistä näyttäisi olevan myös heidän kokemuksissaan provokatiivisina ulkopuolisina henkisesti yksisilmäisessä poliittisen vapautumisen jälkeisessä tilanteessa. Mutta Rampolokengin ääni on hänen omansa.

Vaikka hän korostaakin hänen töittensä herättämiä aggressioita, hän on todellisuudessa paljon suositumpi kuin hän itse myöntää tai ymmärtääkään. Hänen tuotantoaan ja näkemyksiään kohtaan on yhä suurempi kiinnostus, ja runouden kysyntä on muutenkin kaikkialla kasvussa. Rampolokeng on säännöllinen vieras runofestivaaleilla Etelä Afrikassa ja Euroopassa, ja useita hänen kokoelmiaan on käännetty saksaksi. Hänellä on myös laaja joukko jäljittelijöitä Etelä-Afrikan kunnianhimoisten nuorten runoilijoiden keskuudessa.

Yksi syy tähän suosioon on se, että hänen runonsa soittavat sellaista sointua, joka kaikuu kauas yli hänen kotimaansa olojen. Ja yksi syy siihen on taas se, että nuo olot – köyhyyden ja pakkolunastetun omaisuuden aiheuttama suuttumus, heltymätön väkivalta, kaikkien eliittien ja viranomaisten itsetyytyväisyys – ovat kuin tyyppiesimerkki maailmasta kokonaisuudessaan. Ja niin on myös koko ”taistelu”, jota Rampolokeng harteillaan kantaa.

Hän ei silti ole poliittinen runoilija, vaikka hänen runonsa ovat poliittisten tosiasioiden terästämiä. Hän ei tarjoa mitään vaihtoehtoja, mitään ratkaisua, tietä eteenpäin, ja sen takia hän varmaan ärsyttää niin monia ihmisiä, etenkin niitä, jotka kaipaisivat Etelä-Afrikan ihmettä, koska se olisi merkki jonkinlaisen toivon olemassaolosta.

Ja silti hänen runojensa lukeminen ei ikinä ole masentava kokemus. Säkenöivän nokkelat säkeet, terävä ironia ja pisteliäät havainnot herättävät lukijan huomion ja panevat ajattelemaan. Siinä on tuon näennäisen negatiivisuuden viekas paradoksi, se toimiikin päinvastoin. Siinä on kauneutta, ja se saa sinut heräämään. Juuri siksi runot resonoivat niin hyvin näinä päivinä, kun on tarve saada jotain tolkkua kaikesta siitä helvetistä, mitä on meneillään.

”En kumpua negatiiviselta alueelta”, sanoo Rampolokeng. ”En syntynyt negatiivisista tiloista. En koskaan elämässäni ole juhlinut tai syleillyt negatiivisuutta. Jokainen pieni asia, jonka olen yrittänyt tehdä tai jonka olen kirjoittanut, on syntynyt tarpeesta todellakin hävittää tai pyyhkäistä pois mitä tahansa, mikä voisi pyrkiä nousemaan esiin ja tuhota toisten ihmisten sielun.”

Hän viittaa puhuessaan jatkuvasti pelkän olemassaolon voittamiseen, elämään, jota etsimme sen yläpuolelta. Kaikki tilanteet hänen kirjoituksissaan ovat kuvauksia tuosta kirotusta olemassaolosta, täynnä törkyä ja tuskaa.

olen elossa siellä missä mätäneminen menestyy

se on inspiraationi syy

tämä TILASSA olemisen taistelun vakuutus

elämän teeskentelyä kuolemantapaus

”Minun täytyy tai olen yrittänyt siirtyä pelkästä olemassaolosta siihen, että kykenisin sanomaan itselleni, että olen elossa.” Hän sanoo, että juuri sen vuoksi hän ei usko vielä koskaan kirjoittaneensa runoa. Että hän on kulkenut läpi elämän yrittäen tavoittaa sitä, ja että kaikki, mitä hän on kirjoittanut, on vain askelia siihen suuntaan. ”Sinä päivänä kun kirjoitan runon, on se päivä, jolloin kuolen.”

Lesego Rampolokeng: the second chapter. Pantola Press. Runo-otteiden suomennos Peik Johansson.

Mark Waller