sotilaan paluu

Lukuaika: 5 minuuttia

sotilaan paluu

”En ikinä olisi uskonut legioonaan mennessä, että niitä homoja on siellä niin paljon. Upseeristoa myöten”, Kyösti Pietiläinen kertoo.

Kirjakaupan ovi käy jatkuvasti. Sisällä pöydän ääressä istuu leveäharteinen, yrmeästi hymyilevä mies, Kyösti Pietiläinen. Hän signeeraa itsestään kertovaa kirjaa. Kirjan kannessa seisoo Legioonalainen Peters – suomalaisen palkkasoturin muistelmat.

Kirjakaupan asiakkaat lähestyvät entistä sotilasta hartaina. Kynä raapii nimisivulle omistuskirjoituksen toisensa perään – Harrille, Askolle, Erkille, Jounille. On isänpäivän aatto Kotkan Karhulassa, ja isänpäivänä lahjoitetaan kirjoja, jotka kertovat miehistä.

57-vuotias Pietiläinen on sankari, yksi lenkki pitkässä ketjussa sotilaita, valtionpäämiehiä ja jääkiekkoilijoita. Yhdessä sisarenpojan Petri Pietiläisen kanssa kirjoitettu Legioonalainen Peters on hänen tarinansa. Se kertoo 28:sta ja puolesta vuodesta Ranskan muukalaislegioonassa, pidemmästä urasta kuin kellään muulla suomalaisella koskaan.

Pietiläinen meni muukalaislegioonaan vuonna 1972. Eläkkeelle hän jäi ylikorpraalina vuonna 2000. Siinä välissä hän ehti sotia muun muassa Zairessa, Tsadissa ja Ruandassa. Toisen laskuvarjojääkärirykmentin sotilaspoliisina hän jahtasi sotilaskarkureita Djiboutissa ja Korsikassa. Kahteen otteeseen hän toimi kenttäbordellin isäntänä. Nykyään hän on Ranskan kansalainen ja asuu Addis Abebassa nuoren etiopialaisen vaimonsa kanssa.

Kun Pietiläinen katsoo elämäänsä taaksepäin, hän ei kadu mitään. Hän uskoo, että moni unelmoi turhaan juuri siitä, mihin hän on yltänyt.

”Paljon on sellaisia keski-ikäisiä miehiä, jotka kyselevät taistelemisesta ja ovat oikein kiinnostuneita. Ja sen haistaa, että jotain niiltä on ehkä jäänyt puuttumaan elämästä. Eivät ehkä ole koskaan kokeneet vaaraa, ja tuntevat siksi jääneensä jostakin paitsi. Tai ovat halunneet tehdä jotakin nuorena, mutta se on jäänyt väliin. Ja sitten ne ostavat minun kirjani. Ja kun ne lukevat sitä, ne voivat samastua, asettaa itsensä minun paikalleni.”

Pietiläisen päätyminen legioonaan kuulostaa siltä legendaariselta tarinalta, melkein liian klassiselta ollakseen totta. Viiden vuoden matruusinuran maailman merillä päättivät turhat ja veriset rähinät muunmaalaisten merimiesten kanssa. Sen verran Pietiläinen suostuu kertomaan. Ja sen, että poliisi haki häntä noiden tappeluiden vuoksi useassa maassa.

”Minä olin sellainen paha poika, nololuonteinen ja vihattu. Viimeisellä laivalla homma meni niin ranttaliksi, että päätin häipyä, lähteä rauhoittumaan muukalaislegioonaan. Tehdä edes kerran elämässäni jotakin kunnolla. Ja olihan siinä seikkailunhalua mukana tietenkin.”

Se oli vuonna 1972. Seikkailunhalu haalistui pian legioonan arkeen. Sen sijaan astui protestanttinen työmoraali. Pietiläisestä tehtiin legioonalainen Peters. Pian hän tajusi, että sotilaanaolo on hänen kutsumusammattinsa. Juokseminen sujui, ampuminen sujui, laskuvarjohyppääminen sujui, totteleminen sujui.

”Pikkuhiljaa se alkoi mennä paremmin ja paremmin. Huomasin olevani legioonassa omassa elementissäni, kuin kala vedessä. Pakotin itseni täsmällisyyteen ja kovaa kuriin ja pidin siitä. Uhoaminen jäi vähemmälle.”

Pietiläisestä leivottiin muukalaislegioonan toisen laskuvarjojääkärirykmentin sotilaspoliisi. Toinen laskuvarjojääkärirykmentti on viime vuosikymmenet toiminut Ranskan käsikassarana muun muassa Afrikan konflikteissa. Se on muukalaislegioonan eliittiyksikkö, malliesimerkki sellaisista nopean toiminnan joukoista, joita nyky-EU soisi itsellään olevan.

Ammattiarmeijat ja erikoisjoukot ovat muodissa. Pietiläisellä on tallessa pieni lehtiartikkeli, jossa presidentti Martti Ahtisaari kertoo toivovansa, että YK:n operaatioiden turvallisuudesta huolehtisi tulevaisuudessa jokin muukalaislegioonan kaltainen ammattiarmeija.

”Ja tätä mieltä on Martti Ahtisaari, sama mies, joka joskus kutsui meitä palkkamurhaajiksi.”

”Minä olin täydellinen sotilas, kyllä niin voi sanoa.”

Pietiläinen viihtyi legioonassa. Neljään vuoteen hän ei kirjoittanut äidilleen. Meni 20 vuotta ennen kuin hän tuli taas käymään Suomessa. Silloin äiti oli jo kuollut.

”Missään vaiheessa ei tehnyt mieli jättää legioonaa. Ikinä en leipiintynyt siihen, ikinä ei käynyt väsyttämään. Varsinkin sotapoliisin työ oli hienoa. Se, että sai olla oikeuden puolella ja toteuttaa oikeutta. Legioona oli täydellinen paikka minulle, kova paikka. Ei armeija mitään luksusta saa ollakaan.”

70-luvulla muukalaislegioona oli nykyistäkin karumpi paikka. Esimerkiksi lomia ei tunnettu lainkaan. Vasta sotilaspoliisina Pietiläinen ymmärsi, kuinka moni yritti tuosta paratiisista karata, keinolla millä hyvänsä. Pakoon hakkaamista, huutamista ja mieletöntä kuria. Kiinni jääneille sotilaskarkureille kävi hyvin huonosti.

”En tiedä, mikä pakoa yrittäneiden luku voisi olla – onko se viisi, kymmenen vai 15 prosenttia. Moni tulee legioonaan, solmii pakollisen viiden vuoden palvelusopimuksen ja luulee, että pääsee heti Afrikkaan ampumaan kuin Rambo. Ja todellisuus onkin jotain muuta. Afrikkaan pääseminen kestää kauan. Ja kaikki eivät pääse sinne ollenkaan.”

Pietiläisellä Afrikkaan pääseminen kesti neljä ja puoli vuotta.

mainos

”Tämä on tuhat kertaa todempaa kuin se, mitä on aikaisemmin legioonasta kirjoitettu. Se, mitä tähän asti on kirjoitettu, on kirjoitettu unessa. Ne eivät tiedä, mitä siellä on tapahtunut”, Pietiläinen hymähtää ja naputtaa kirjan kantta.

Silti myös kirjassa Legioonalainen Peters moneen asiaan vain viitataan. Pietiläinen ei ole tahtonut levittää lukijan silmille toistuvia kuvauksia esimerkiksi vaarallisten sotilaskarkureiden tekemistä murhista ja raiskauksista, legioonalaisten huumeidenkäytöstä tai aliupseeriston homoseksuaalisuudesta.

”Jos haluaisin mustata muukalaislegioonan maineen, voisin tehdä sen milloin hyvänsä. Mutta se ei kuulu periaatteisiini. Sen vuoksi homouttakin on sivuttu vain sen yhden esimerkin verran.”

Kirjassa Pietiläinen joutuu todistamaan kohtausta, jossa ylikersantti käyttää nuorta legioonalaista seksuaalisesti hyväkseen.

”En minä ikinä olisi uskonut legioonaan mennessä, että niitä homoja on siellä niin paljon. Upseeristoa myöten. Ei jumalauta, en minä ymmärrä sitä vieläkään.”

VäkivaltaaLegioonalainen Petersissä kuvataan yksityiskohtaisesti, kaikkien sotakirjallisuuden sääntöjen mukaan. Luodit iskeytyvät tämän tästä kapinallisiin kuumassa ja kosteassa Afrikassa. Sirpalekranaatit repivät terroristeja kappaleiksi. Taistelutehtävään lähetetty legioonalainen Peters nauttii taidoistaan ja voimastaan. Mutta tarinoista huolimatta muukalaislegioonassakin vain verrattain harva pääse oikeasti ampumaan ihmisiä.

”Moni legioonalainen, aliupseeri ja upseerikin on kateellinen minulle siitä, mitä olen saanut kokea, kateellinen niistä taisteluista. Täytyy kuulua laskuvarjojääkäreihin tai taistelukomppaniaan, jotta pääsee sotimaan. Ja aina siitä oli hyvillään, kun sotimaan pääsi. Sen vuoksihan legioonaan liitytään.”

Ne Afrikan operaatiot, joihin Pietiläinen osallistui, olivat kuitenkin lyhyitä.

”Me olimme niin paljon parempia kaikin puolin. Jos vastapuoli olisi ollut eurooppalainen, olisi voinut olla hankalampaa. Mutta rosvojoukko vailla mitään organisaatiota ei voi pärjätä huippukoulutetuille laskuvarjojääkäreille. Yleensä siinä kävi niin, että niiden johtajat karkasivat ja hölmöt tapettiin viimeiseen mieheen.”

Omat tappiot jäivät vähiin. Pietiläistä hymyilyttää.

”Vaaraton paikka se legioona on. Zairessa vuonna 1978 meitä kuoli 700 legioonalaisesta seitsemän. Haavoittuneita oli kourallinen. Muissa operaatioissa ei kuollut yhtään omia.”

Sulkemisaika lähestyy, mutta Karhulan kirjakaupassa riittää asiakkaita.

Keski-ikäinen nainen ostaa kirjan ja näyttää samalla Pietiläiselle kuvia pojastaan Samista. Kuvat on otettu Norsunluurannikolla, pojalla on päällään muukalaislegioonan univormu ja kunnianauhakin.

”Ohhoh. Hyvä, hyvä. Mitä laitetaan omistuskirjoitukseksi? Laitetaanko ’Bravo, Sami!’” Pietiläinen kysyy.

Seuraava asiakas tulee. ”Muistatko minut yli 40 vuoden takaa? Oltiin samalla luokalla.”

Pietiläinen ei muista tällä kertaa.

Moni muukin käy esittäytymässä. Kirjanostajat kättelevät kuuluisuutta. Joku kehuu Legioonalainen Petersiä yhtä kiehtovaksi kirjaksi kuin Charrièren Vanki nimeltä Papillon. Sitten joku kysyy ikuisen kysymyksen: ”Montako olet tappanut?”

Pietiläinen väistää kysymyksen. Toinen kysymys, joka alkaa pikkuhiljaa kyllästyttää Pietiläistä, kuuluu: Miltä se tuntuu?

Ei sitä voi sanoa, miltä se tuntuu. Ei se pahalta tunnu. Paikallisradion haastattelussa Pietiläinen vertasi sitä kissan tai koiran tappamiseen.

Muukalaislegioonalaisen työ on puolustaa Ranskan etuja maailmalla. Sitä tehtävää Pietiläinenkin tuntee toteuttaneensa.

mainos

”Minä puolustin Ranskan etua ja ranskalaisia. En mitään siirtomaavaltaa. Eihän Ranskalla mitään siirtomaita enää olekaan. Ranskalaiseksi minä en ole koskaan itseäni tuntenut, suomalaiseksi aina. Ranskan kansallisuuden satuin ottamaan, koska luulin sen olevan minulle tarpeen. En minä välitä siitä maasta. Ainoastaan Ranskan ympäriajoja seuraan. Se on ainoa asia.”

Ranskan kieli, muukalaislegioonan palveluskieli, Pietiläiseen tarttui. Sitä hän puhuu myös vaimonsa, etiopialaisen Elsabethin kanssa. Pietiläinen rakastui Elsabethiin tämän työskennellessä palvelustyttönä hänen ystävänsä tilalla Djiboutissa ja meni tämän kanssa naimisiin pian eläkkeellesiirtymisensä jälkeen.

”Se on suurta rakkautta. Minä rakastan häntä, ja hän varmasti rakastaa minua.”

Pietiläinen ei ole sukunsa ensimmäinen suuri mies. Hänen Ville-isänsä legenda elää Kotkan Karhulassa yhä. Kartonkitehtaalla työskennelleen Villen kerrotaan olleen vielä poikaansakin kookkaampi. Kerrotaan, että hän pystyi iskemään puukahvaisen moran läpi kakkosnelosen lankun. Ja että hän saattoi juoda neljä pulloa pöytäviinaa yhdeltä istumalta ja lähteä seuraavana aamuna seitsemäksi töihin.

Ammattisotilaalle isässä ei ole paljoa muistelemista. Kirjassa isä mainitaan, kun Pietiläinen saa kuulla tämän kuolemasta syksyllä 1980. Kirjeessään siskolle hän kirjoittaa: ”Muuten en muista hänestä kuin sen, että hän maksoi meidän elatusmaksut, kun oltiin nappuloita.”

Pietiläinen ei ole kenenkään isä, eikä aio isäksi tulla.

”Jos minä olisin sitä tyyppiä, niin tänne Kotkaanhan minä olisin jäänyt alunperinkin. Olisin mennyt naimisiin jonkun naapurirapun tytön kanssa ja ollut sitten isä.”

Niin ei käynyt. Kaiken koetun jälkeen koko ajatus tuntuu mahdottomalta. Pietiläisen suupieli vääntyy sitä ajatellessa yrmyyn virneeseen.

”Mikähän minä olisin, jos olisin jäänyt. En osaa vastata. Se on varmaa, etten olisi näin hyvässä fyysisessä kunnossa. Enkä näin onnellinen. En voi kuin kiittää itseäni, että oli rohkeutta mennä ja kokea se kaikki. Vanhoille Suomeen jääneille kavereilleni en ole näiden perhe-elämästä kateellinen, päinvastoin.”

Kaikesta Pietiläinen ei kuitenkaan voi kiittää vain itseään.

”Minä uskon, että Jumala on minua varjellut, ja uskon, että Jumala on minua palkinnut myös.”

Taatusti on. Kaikki omat luodit ovat osuneet. Kaikki vihollisen luodit ovat lentäneet ohitse. Ainoastaan kuulo on ampuessa mennyt, mutta sekin vain osaksi. Sankarilla ovat nyt edessään rauhaisat eläkevuodet Etiopiassa, omassa talossa, vierellä kaunis ja hellä vaimo ja ympärillä ikuinen, lämmin, muttei liian kuuma kesä. Ja muistot.

Petri & Kyösti Pietiläinen: Legioonalainen Peters. Suomalaisen palkkasoturin muistelmat. Tammi.

Teemu Kaskinen

  • 9.9.2009