Freemuse-järjestö toimii Kööpenhaminan Ihmisoikeustalossa, joka sijaitsee lähellä Christianiaa. Näihin kohteisiin kaupungin turisti-info ei vierailijoita aktiivisesti opasta.

Musiikkisensuuria vastaan kampanjoiva Freemuse-järjestö toimii Kööpenhaminan Ihmisoikeustalossa osoitteessa Wilders Plads 8 H. Ihmisoikeustalo sinänsä on jo mielenkiintoinen vierailukohde niille, jotka mielellään käyttävät omaa päätään. Se sijaitsee näppärästi vain muutaman minuutin kävelymatkan päässä Christianiasta, jonne kaupungin turisti-info ei myöskään vierailijoita aktiivisesti opasta.

Ihmisoikeustaloa kannattaa käydä katsomassa pikapuoliin, sillä sen olemassaolo pitkällä tähtäimellä ei ole kovinkaan varmaa. Tanskan nykyinen oikeistohallitus kuulemma kokee talon toiminnan turhanpäiväisenä ja haluaa leikata määrärahat pois.

Freemusen toiminta alkoi kolme vuotta sitten. Rahalahjoituksia toiminnan tukemiseksi on saatu Roskilden festivaalisäätiöltä sekä joiltakin artisteilta, kuten Pet Shop Boysilta ja Oasikselta. Freemuse kamppailee musiikkisensuuria vastaan maailmanlaajuisesti. Järjestö ei kuitenkaan tuudittaudu siihen harhaan, että länsimaissa ja varsinkin Pohjoismaissa asiat olisivat mallillaan.

Ehkä paras tunnettu esimerkki viime aikojen musiikkisensuurista maailmalla oli talebanien totaalinen musiikkikielto ja sekä traditionaalisten että modernimpien soitinten järjestelmällinen tuhoaminen. Talebanien hallitsemassa Afganistanissa ainoa sallittu musiikki oli koraanilaulu. Sitä saikin kansakunta sitten muutaman vuoden nautiskella.

Kun sitten aikanaan Yhdysvaltain joukot afganistanilaisine liittolaisineen valtasivat Kabulin ja kaupungin miespuoliset asukkaat riemuiten ajoivat partojaan, alkoi radiossa taas kuulua musiikki. Ensimmäisenä esitettiin maanpaossa elävän afgaanimuusikon Farhad Daryan kappale.

Monien afgaanimuusikoiden kärsimä vahinko oli kuitenkin valtava. Maa on äärimmäisen köyhä, ja ammatin kannalta välttämättömät työkalut, eli soittimet sekä monet muut musiikin esittämiseen liittyvät välineet, oli tuhottu. Ammattitaito pääsi myös pahasti ruostumaan harjoittelun puutteessa. Ja osa muu-sikoista oli tapettu.

Muusikoiden kannalta tilanne on erityisen synkkä myös Algeriassa. Jos Suomessakin esiintynyt Khaled uskaltautuisi kotimaahansa, hän menettäisi henkensä hyvin pian, eikä ole välttämättä hyvässä turvassa muuallakaan.

Sitä mukaa kun tilanne huononee Zimbabwessa, myös muusikot joutuvat vaikeuksiin. Maan tunnetuin muusikko Thomas Mapfumo sai riittävästi tappouhkauksia ja asuu nykyään maanpakolaisena Yhdysvalloissa.

Kiinassa ja Singaporessa viranomaisten käytössä on termi ”pitkätukkamusiikki”. Näissä maissa kyseinen musiikki ei nauti yhteiskunnan tukea eikä pitkätukkamusiikkia kuule radiosta koskaan, vaikka sitä saa toki ostaa kadulta. Niillä seuduin rockmusiikki siis edustaa vielä jotain kapinaa.

Euroopassa ei tiettävästi enää kukaan joudu lusimaan musiikkinsa takia, mutta sensuuria piisaa vielä paljon. Konkreettisena esimerkkinä mainitaan romanialaisyhtye Taraf de Haidouks, jolle ei Romaniassa anneta tilaisuutta levyttämiseen eikä julkiseen esitykseen, eikä heidän musiikkiaan soiteta radiossa. Miksi näin? Koska Taraf de Haidouks on mustalaisyhtye.

Ja sama koskee tiettävästi kaikkia maan mustalaisyhtyeitä. Kuitenkin muusikot ovat niitä harvoja Romanian mustalaisia, joilla ylipäänsä on töitä. Heitä ei sentään kielletä soittamasta yksityisissä juhlatilaisuuksissa.

Läntisemmän maailman mu-siikkisensuurista tulevat ensimmäisenä mieleen hassut tarrat, joita Yhdysvalloissa pitää liimata niiden levyjen kansiin, joiden tekstit eivät kaikkia miellytä. Olkoonkin, että osa näistä sanoituksista on väkivaltaa ihannoivia ja tarpeettomia kirosanoja tulvillaan. Vittujen viljely on joidenkin suomalaisartistienkin ikävä lieveilmiö. Tapainturmelusta lietsovien sanoitusten kohdalla voidaan puhua lähinnä vapauden väärinkäytöstä.

Mutta ei jenkkiläinen musiikin itsesensuuri suinkaan lopahda kiroilulevyihin. Monet radioasemat eivät missään tapauksessa ota soittolistoilleen tyhjänpäiväisiä rakkauslauluja kummallisempaa kamaa. Yhteiskuntakriittiset muusikot saavat valtakunnassa toki ilmaista itseään, mutta eivät useimmilla radioasemilla.

Iso ongelma on myös pienten maiden levyteollisuuden kanavoituminen suuriin kansainvälisiin firmoihin, jotka kyllä huolehtivat, ettei niiden omien yhteiskunnallisten intressien vastainen sanoittelu pääse kukkimaan.

Syyskuun 11. päivän tragediat, joita jotkut ääriajattelijat meilläkin ihannoivat ja joilla ei ollut mitään positiivisia yhteiskunnallisia vaikutuksia, jättivät jälkensä myös musiikkisensuuriin. Yhdysvalloissa toimii Clear Channel -niminen konserni, joka kattaa suurimman osan maan radioasemista ja päättää niillä soitetusta musiikista. Syyskuun tapahtumien jälkeen Clear Channelin asemien soittolistoilta poistettiin tuota pikaa useita kappaleita.

Voisi kuvitella kappaleiden olleen väkivaltaa ja yhteiskunnan kaaosta lietsovia, vaan ei. Muutamia mainitaksemme: Imagine, Stairway to heaven, Blowin’ in the wind, Leavin’ on a jet plane, Ob-la-di ob-la-da, 99 Luftballoons, New York, New York, Boy from New York City, That’ll be the day…

Tanskan valtiollinen radioyhtiö lähti mukaan samaan kelkkaan. Tanskassa pannaan joutuivat ainakin Bruce Springsteenin I’m on fi re ja Leonard Cohenin First we take Manhattan. Toki jokaiselta radiotoimittajalta pitää löytyä sen verran järkeä, ettei vähään aikaan moisen tapahtuman jälkeen soita viimeksi mainittua kappaletta, ei siihen erityistä sensuuria tarvittaisi.

Entä mikä on musiikkisensuurin laita Suomessa? Vanhemmat muistavat ne ajat, jolloin yksi sun toinen piisi oli Yleisradion esityskiellossa. 60-luvulla riitti, jos sanoitukset viittasivat sukupuolikuria loukkaavaan suuntaan, ja 70-luvulla riitti, jos ne jonkun mielestä loukkasivat itää ilmansuuntana.

Sitten tuli 80-luku ja räväköitä radioasemia – tai ainakin yksi pääkaupunkiseudulla. Toimittajat olivat timantinkovia eivätkä tuntuneet pelkäävän ketään. Tuon tuostakin kuului eetterissä Jamaikassa murhatun Peter Toshin musiikkia, joka Tavastia-klubillakin kiellettiin.

Vaan radioasema huorattiin ja myytiin jenkeille. Eipä kuulu Peter Toshit, eivätkä muutkaan uskalletut sanoitukset nykyään. Soittolista tuntee Janis Joplinilta ja Lynyrd Skynyrdiltä kummaltakin tasan yhden kappaleen. Valtakunnallisessa Ylessäkään kappaleita eivät enää yleensä valitse toimittajat, vaan joku, joka laatii soittolistat sen mukaan, mitä kamaa levy-yhtiöt haluavat myydä.

Freemusesta & sen toiminnasta lisää nettisivuilla www.freemuse.org.

Julle Tuuliainen