Kiroan sellaisen teorian, että jokaista julkisuuden henkilöä saa arvioida vaikka miten merkillisesti esitettyjen argumenttien pohjalta.

Ei ole hauskaa olla ajojahdin uhri, kuin ajokoira kiinniottajien valokeilassa, tai se kettu Englannin nummilla. Missä on tutkijoiden etiikka ja moraali, jos he tuntematta tutkimuksessa saavutettuja tuloksia ja alkuperäistä tutkimuskohdetta kuitenkin esittävät vahvoja syytöksiä tutkittavasta ja tämän ympärillä olevista ihmisistä? Saavatko ihmiset asiaa tuntematta loukata toisia ja syyttää surutta?

Kiroan sellaisen teorian, että jokaista julkisuuden henkilöä saa arvioida vaikka miten merkillisesti esitettyjen argumenttien pohjalta. Olen kuitenkin itse valmis yleensä luottamaan ihmisten arvostelukykyyn, siihen etteivät sentään ihan mitä tahansa soopaa syö.

Sanotaan, ettei ihmisestä voi ulkoa päin nähdä, mitä hän oikeasti on. Meistä vaikeavammaisista puhumattomista on erityisen vaikea saada esiin meidän sisällämme olevaa. En itsekään aina ymmärrä kaikkia esteitä, joita vammaisuuteni minulle tuo. Tein ennen asioista yleistyksiä. Luulin esimerkiksi, että kaikki vammaiset osaavat lukea. Koinkin sitten myöhemmin varsinaisen yllätyksen, kun sain kirjoittamalla kerrottua ajatuksiani. Minulle oli yllätys, etteivät muut tienneet mitä ajattelin ennen kuin ajatuksiani kirjoitin. Kiitos siis puheterapeuttini, joka sai minut vastustuksestani huolimatta ryhtymään kirjoitushommaan, aluksi äitini avustamana ja sitten myöhemmin muiden avustajien kanssa.

Vieläkään en pysty kirjoittamaan ilman tukea. En aina ole myöskään tulkin suhteen tarpeeksi suurpiirteinen. Tarkoitan, että sen, joka alkaa kirjoittaa kanssani, on oltava mielestäni ehdottoman luotettava ja sellainen, joka ei tuo itseään minun ja kirjoittamani tekstin väliin. Itselleni on tärkeää, että olen kokenut tulkkini sellaiseksi, joka arvostaa minua ihmisenä kaikkine terveine ja vammaisine piirteineni.

Koetan koko ajan päästä ymmärtämään paremmin vammaisuuteni käytökseeni tuovaa erilaista häiritsevyyttä ja vähentämään sitä. En ole helppo tapaus, mutta ne, joiden kanssa pääsen todelliseen yhteyteen ja ymmärrykseen, pitävät minusta. Varmaan luulette, että vain luulen näin, sillä eihän puhumattomasta vaikeavammaisesta oikeasti voi pitää muuta kuin ihmisenä, joka on vähän säälittävä ja jota pitää uhrautua olettamaan tervejärkiseksi. Mutta minä tunnen ihmisistä esiintulevien pienten merkkien kautta, milloin olen heistä oikeasti kiinnostava tuttavuus, ja saan itseeni sitä kautta luottamusta.

Nykyisessä opiskelupaikassani olen ihminen, en säälittävä vaikeavammainen. Vammaisena olen tietenkin siellä vähemmän opiskeleva kuin muut, mutta osallistun omien kykyjeni mukaan. Pitää kiittää opettajistoa rohkeudesta hyväksyä minut, kiljahtelevan ilmestyksen, terveiden, liikkuvien ja taiteellisten nuorten mukaan. Olen löytänyt itsestäni paljon tervettä puolta, ja sitä pyrin edelleen löytämään ja kehittämään.

Erilaisten asioiden saaminen yleisesti hyväksytyksi vaatii ihmisiltä rohkeutta katsoa itseensä, hyväksyä itsensä ja olla rehellinen itselleen. On opittava sanomaan: olen vielä raakile, en ymmärrä kaikkea, mutta en silti voi jäädä keskeneräiseksi, vaan on tehtävä työtä itsessään ja oltava omien puutteellisuuksiensa suhteen kärsivällinen. Mutta pahinta mitä toisille teemme on loukkaaminen. Itse en halua siihen sortua.

Tuomas Alatalo, tuomas.alatalo@kolumbus.fi