Pääkirjoitus: Apurahatutkija K ei ole varsinaista henkilökuntaa, koska ei saa palkkaa. Täten K:n esittämää eriävää mielipidettä ei tarvitse kirjata. K ei tiennyt, että kyse oli vasta alkunäytöksestä.
1990-luvun puolivälin jälkeen K teki apurahalla väitöskirjaa. Yliopistot olivat säätiöineet rahansa ja palkkojen sijasta maksettiin apurahoja yliopiston omasta säätiöstä. Opinnäytettään väkertävä tutkija K ei siis ollut työntekijä eikä henkilökuntaa.
Kerran laitoksella järjestettiin avoin keskustelutilaisuus, jonka aiheena oli erään professuurin täyttäminen. Keskustelun pyörteissä K ilmaisi olevansa eri mieltä eräästä asiasta. Tuli ongelma. Ideana kun oli ollut, että avoin kahvitilaisuus olisi yksimielinen. Silloin eräs henkilökunnasta keksi: apurahatutkija K ei ole varsinaista henkilökuntaa, koska ei saa palkkaa. Täten K:n esittämää eriävää mielipidettä ei tarvitse kirjata.
K ei tiennyt, että kyse oli vasta alkunäytöksestä.
Viimeistään lama opetti, että kulttuuri ei ole rauhassa taloudelta, vaan talous sekoittuu kulttuuriin aika monimutkaisella tavalla.Tätähän olivat kulttuuriteoreetikot jo kauan hokeneet, mutta ehkä hekään eivät arvanneet lopputulosta. Nimittäin sitä, että kulttuurin päämäärä olisi talous.
Ennen vanhaan luultiin, että tiede ja taide ovat autonomista, itsenäistä. Että ne itse luovat omat lakinsa.
Laman aikana yliopistoilla ja korkeakouluissa aloitettiin taiteiden ja tieteiden itsenäisyyden purkutalkoot. Ensin kiinteistöistä tehtiin kauppatavaraa, sitten hallinto vei varat opetukselta ja tutkimukselta.
Yliopistolain uudistaminen tarkoittaa sitä, että yliopistoja johtaa hallitus, jonka nimittämiseen yliopistoilla itsellään ei ole viimeistä sanaa.
Yliopistojen sisältä löytyy ainakin kaksi uudistuksen tukijaa, yksi rehtori ja yksi kansleri.
Helsingin yliopiston rehtori Thomas Wilhelmsson joutui avoimessa keskustelutilaisuudessa puolustamaan väitettään, että uutta lakia kyllä kannatetaan yliopistolla. Wilhelmsson kuittasi olleensa sanamuodoissaan erittäin huolellinen. Hän ei missään tapauksessa sanonut, että kannatus olisi ”laajaa”.
Samassa tilaisuudessa suomalaisen älymystön pahin takinkääntäjä, Helsingin yliopiston kansleri Ilkka Niiniluoto käytti nokkelasti filosofin taitojaan, kun häneltä kysyttiin, lisääkö uusi laki demokratiaa yliopistolla. ”Määrittele demokratia”, oli Niiniluodon vastaus.
Sanoilla leikkimisestä on tullut yliopistojen suurinta innovointia.”Vapaus” hankkia rahoitusta pääomamarkkinoilta ja ”vapaus” saada ulkopuolinen bisneshallitus eivät ole oikeaa vapautta.
On hävytöntä väittää uuden lain lisäävän yliopistojen autonomiaa, vaikka se tosiasiassa antaisi nimenomaan ulkopuolisille rahoittajille valtaa päättää siitä, mitä yliopistoissa kannattaa ja voi tutkia ja opettaa.
K:n vaikutusmahdollisuudet vähenisivät entisestään.
Ei ole sinänsä väärin lisätä korkeakoulujen, poliittisen päätöksenteon ja yritysten välistä vuoropuhelua ja yhteistyötä. Todellinen autonomia edellyttää kuitenkin luottamusta siihen, että emme elä yhden ideologian maailmassa. Tieteellä, taiteella ja liike-elämällä on erilaiset toimintatavat ja tavoitteet. Kaikkea ei mitata samalla mitalla.
Autonomian lisääminen tarkoittaa sitä, että erilaisia tavoitteita kunnioitetaan entistä enemmän – ei sitä, että koko maailma pakotetaan yhden ideologian sisään kilvoittelemaan ”vapaasti” ja ”autonomisesti” sen rajallisista hedelmistä.
Tiedeyhteisö, joka matkii kapitalismia ei kelpaa kenellekään. Politiikka, joka on markkinointia, ei kestä. Taide, joka on pelkkää viihdettä, kuolee pois.
Ainakin K toivoo niin.
Kimmo Jylhämö
