Sanavalta: Väitetään lama-aikana olevan tärkeintä, ettei kulutus lopahda. Ettei pelon vallassa polkaista jarrua niin, että talous kerta kaikkiaan leikkaa kiinni, romahtaa ja työttömyys räjähtää käsiin.
Väitetään lama-aikana olevan tärkeintä, ettei kulutus lopahda. Ettei pelon vallassa polkaista jarrua niin, että talous kerta kaikkiaan leikkaa kiinni, romahtaa ja työttömyys räjähtää käsiin.
Kuitenkin nykyisessä tavaraähkyn tilassa kaikki, mikä nostaa kulutuskynnystä, on hyvää, sillä se hidastaa luonnon tuhoutumista ja parantaa elämänlaatua. Toki keksityt ja kulttuurin tuottamat tarpeet ovat yhtä tosia kuin biologiset, myötäsyntyiset tarpeet – ja inhimillisen elämänlaadun kannalta peräti tärkeämpiä, sillä pelkkä fyysinen selviytyminen ei vielä riitä tekemään elämästä elämisen väärttiä.
Yhä uusien tarpeiden ja halujen tuottaminen muun muassa mainostamalla on silti vahingollista juuri nyt, sillä kärsimme kulutuskulttuurisesta bulimiasta. Käsissämme on niin paljon tavaraa ja palveluita, ettei aikamme ja intohimomme riitä niiden kuluttamiseen.
Lama on hyvä hetki tunnistaa shoppailu sairaudeksi ja peräti parantua siitä, etsiä elämisen mielekkyyttä muualta.
Entä ne väitteet, joiden mukaan lama ei hidasta, vaan nopeuttaa ekokatastrofia, koska ekologiseen tekniikkaan ei laman aikana ole malttia tai varaa investoida? Ja empaattiset huomiot, joiden mukaan laman kehuminen on typerää, koska lama lyö kipeimmin pienipalkkaisia ja duuninsa menettäviä työläisiä, ei suinkaan suurpääomaa?
Ei mikään pakota reagoimaan lamaan ekologisesti tuhoisalla tavalla. Yhteiskunta voi valita, mihin se elvytysmiljardeja pumppaa. Tuhoisat tuotantomuodot voi jättää elvyttämättä. Työttömyys lisääntyy silloin yhtäällä, mutta työvoiman kysyntää voi vastaavasti lietsoa luomalla työpaikkoja toisaalle, missä niitä kipeimmin tarvitaan ja missä ne ovat ekologisesti haitattomia tai peräti hyödyllisiä.
Eikä lama välttämättä horjuta sosiaaliturvaa, päin vastoin, laman vuoksi turvaverkon tarpeellisuus on erityisen helppo perustella – ja sen rahoittamiseen riittää rahaa jos on tahtoa.
Vaurauden vähenemistä on turha itkeä. Elintason nousu ei enää lisää keskimääräistä onnellisuutta, kun kohtuullinen elintaso on saavutettu. Kohtuullisuutta on vaikea määritellä, mutta esimerkiksi Länsi-Euroopassa onnellisuuden ja tyytyväisyyden kasvu päättyi jo 1970-luvulla. Sen jälkeen kasvoivat vain ympäristöhaitat ja talous.
Vauraus on sitä paitsi ensisijaisesti subjektiivinen kokemus, toissijaisesti objektiivinen fakta. Ihminen tuntee itsensä vauraaksi vain itseään köyhempien joukossa – tai jos hänellä on tuoreessa muistissa oma eilinen köyhyys. Siksi vaurauden kasvu on kilpavarustelua, jota on vaikea katkaista ja joka johtaa lähinnä kulutuksen kasvuun, ei juurikaan vaurauskokemusten lisääntymiseen.
Lama antaa siis toivoa, vaikka ainakin ensinäkymät ovat ikävät. Sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa tekohengitysrahaa halutaan kaataa erityisesti pankkien ja autoteollisuuden pelastamiseen. Ja New Deal -retoriikan nimissä lietsotaan kaikkea kulutusta, ekologisista seurauksista piittaamatta.
Suurpääomalla on kuitenkin käytössään vain vähän fyysisiä pakkokeinoja – sen tärkein ase on suostuttelu, persuasion technology. Todellinen valta on edelleen kansalaisilla ja kuluttajilla. Mitä kuumemmaksi lama yltyy, sitä paremmat mahdollisuudet meillä on hakata lamapätsissä pehmennyt talousjärjestelmä uuteen muotoon. Esimerkiksi verotuksen periaatteita muuttamalla.
Nykyisen verotuksen ensisijainen päämäärä on julkisten peruspalveluiden rahoittaminen. Kakkosena tulee eriarvoisuuden lieventäminen tulonsiirroin. Kaikki muut päämäärät ovat vain kiistanalaisia pikku lisähuomautuksia.
Nyt on tilaisuus nostaa ekologinen näkökulma lisähuomautusten joukosta listan ykköseksi ottamalla käyttöön ympäristöverotus, joka rokottaisi tuotannon ja kulutuksen eri muotoja eri veroasteella niiden ympäristörasituksesta riippuen.
Teemu Mäki
