Kirjoittanut pertti laesmaa

Entä sitten!

Lukuaika: 2 minuuttia

Entä sitten!

Yli neljä miljoonaa kappaletta myynyt Kind of Blue täyttää 50 vuotta.

Sen alku on kuin kirkossa. Pappi kutsuu ja seurakunta vastaa. Se vanha blues-idea. Pianisti Bill Evans toimii kanttorina ja soittaa lyhyen impressionistisen intron. Sen jälkeen basisti Paul Chambers pappina kutsuu riffillä seurakuntaa. Aluksi vain kanttori vastaa. Pian kutsuihin vastaa koko seurakunta: Miles Davis (trumpetti), John Coltrane (tenorisaksofoni) ja Julian ”Cannonball” Adderley (alttosaksofoni). Seurakunta vastaa kahden nuotin kolmiäänisellä riffillä, aamen (= so what).

Vastauksissa on vähän ylimielisyyttä, ehkä röyhkeyttäkin. Rumpali Jimmy Cobb heittää helakamman iskun lautasille sen merkiksi, että seuraa Milesin pääsaarna, kaksi tyrmäävää chorusta. Sitten Trane jylisee ohjeita maalliselle matkallemme. Cannonball vuorostaan kuvailee taivaan iloja Cobbin myötäillessä innolla mukana. Evans esittää uskontunnustuksen. Seurakunta vastailee hurmiossaan päälle varioiden, vaikkei siltä ole edes kysytty. Ja lopuksi syntyy taas järjestys, pappi kysyy ja seurakunta vastaa aamenillaan.

Saapuessaan New Yorkin Columbian studioille 2. maaliskuuta 1959 Miles Davis tiesi tarkkaan mitä oli tekemässä. Hän oli valinnut soittajat huolella. Trane ja Cannonball johtivat tuolloin jo omia yhtyeitään. Cannonball ei kuulunut enää Milesin yhtyeeseen. Juuri tullutta Wynton Kellya tarvittiin bluesahtavuutensa vuoksi Freddie Freeloaderiin. Muihin kappaleisiin ja apulaisarkkitehdikseen hän pyysi yhtyeestään jo täysin lähtenyttä Bill Evansia. Chambers ja Cobb olivat yhtyeen silloisina jäseninä luonnollisia valintoja.

Levy äänitettiin kahdessa päivässä 2.–3. maaliskuuta 1959. Ensimmäisenä päivänä nauhoitettiin So What, Freddie Freeloader ja Blue In Green, 22. huhtikuuta All Blues ja Flamenco Sketches (kaksi ottoa).

Miles ei ollut tehnyt varsinaisia sävellyksiä, hänellä oli vain joitakin sointuja ja melodioita mielessään. Niiden pohjalta hän antoi ohjeita soittajille. Evansille hän oli jokunen päivä aikaisemmin luonnostellut paperille g-mollin ja ylösnousevan a:n ja kysynyt:”Mitä tekisit noista?”

Noista syntyi Blue In Green, tuo kaiken kauneuden musiikillinen kiteymä, jonka haluaa kuulla vielä omissa hautajaisissaankin.

Levytyksissä kokeiltiin ensi kerran modaalista jazzia. Enää ei improvisoitu määrättyjen sointukaavojen mukaan. Lähtökohdaksi otettiin tietyt asteikot, jotka toimivat improvisoinnin materiaalina kappaleen alusta loppuun. Yhtye soitti levytyksessä kappaleet ensimmäistä kertaa. Sen vuoksi levyllä tuntuu vahva spontaanisuus.

Kind of Bluen ilmestyminen sekä mykisti että riehaannutti jazzmaailman. Muusikot nuotittivat ja matkivat sitä. Eihän sellainen jazzia ollut, mutta hyvää harjoitusta.

Miles itse toimi juuri päinvastoin. Hän ei mielellään soittanut samoja kappaleita, koska muusikon piti mennä eteenpäin. Yleisönsä vuoksi hän joutui soittamaan konserteissaan monta vuotta levyn kappaleita, varsinkin So Whatia ja All Bluesia. Jokaisessa esityksessä tulkintaan haettiin uutta näkökulmaa. Trane oli mukana soittamassa vuoden päivät.

Levyn rytmiryhmä (Evans, Chambers, Cobb) levytti vielä samana vuonna laulusolisti Frank Minionin kanssa mielenkiintoiset versiot So Whatista ja All Bluesista. Evans levytti 1959 myös trionsa kanssa Blue In Greenin, olihan se hänelle kuin oma lapsi. Konserteissaan hän muisti So Whatia ja Blue In Greenia. Ja levyttipä hän studiossa 1977 eli kolme vuotta ennen kuolemaansa tuon häneltä väliin jääneen Freddie Freeloaderinkin.

On tämä ihmeellinen levy! Se paranee jokaisella kuuntelukerralla. Jimmy Cobb ihmetteli jo äänitysnauhoja kuunnellessaan, että onko se tehty taivaassa. Ja kyllähän sen niin täytyy olla. Ei tuohon parempaakaan selitystä löydy.

Miles Davis: Kind of Blue

Pertti Laesmaa