Lukuaika: 3 minuuttia

Mistä kenkä puristaa

Kesäkenkäinen suomalaismies etsii kadonnutta nymfiä talvisessa Tallinnassa.

OLIN TALLINNASSA TAAS. Jalassani hohtelivat uudet Pietarin alennusmyynneistä ostetut vaaleat nahkapohjaiset käsin valmistetut kesäkengät. Huomiota herättävän kauniit ja sirot kengät talvisäässä; jalkoja puristavat, kipua aiheuttavat, kuin japanilaisen geišan tossut. Jalkateräni, joita on kyllä kiitetty kaunismuotoisiksi, eivät olleet kovinkaan valmiit sulautumaan tuohon hienostuksen muottiin. Mutta mitäpä ei ulkonäön takia olisi valmis kärsimään.

ILLALLA TANSSISALISSA soivat latinalaiset rytmit. Jäin katselemaan kabaree-esitystä ja salissa liikkuvien nymfien gasellivartaloita arasti etäältä. En kyennyt liikkumaan ahtaissa upouusissa ja räikeällä puhtaudellaan katseita keräävissä kengissäni. Oloni oli todella kömpelö. Otsaan kirposi hiki, ja tunsin itseni lamaantuneeksi, patsaaksi. Kirosin upeita kenkiäni.

Silloin tanssisaliin asteli punatukkainen, hyvin erikoisen itsevarmasti liikkuva tyttö. Hän asettui keskelle tanssilattiaa ja aloitti niin tulisen vartalonliikkeen, että tuntui kuin naulat olisivat lävistäneet levällään olevat käteni baaritiskin puuhun. Kohta kuitenkin aloin tuntea itseni ällistyttävän itsevarmaksi enkä enää nähnyt koko salissa ketään muuta kuin tämän yhden, minun tyttöni. Kaikki puristus ja kipu hellitti kengistä, kämmenistäni irtosivat naulat. Liikuin lattialle sulavasti kuin pieni kantosiipialus, tavoitin ja hallitsin kehoni jokaisen solun. Samassa antauduin kokonaan outoon suljettuun polyrytmiseen tilaan, joka tuon tulipunatukkaisen varsan taikapiiristä muodostui, ja luovutin kehoni tietoisen hallinnan musiikin tehtäväksi.

Heräsin unestani tytön ohjatessa punastellen minut pöytäänsä. Oletko ammattitanssija, hän kysyi minulta, kai aivan vakavissaan. Tämä kaikki hämmästytti arkaa metsäntuoksuista olentoani melkoisesti. Katselin luunväristen kenkieni kovia kärkiä.

Ilta sujui yhtä loistavasti kuin oli alkanutkin. Lopuksi saatoin tytön kotiin. Juuri ennen kuin hän poistui autosta, kysyin voinko soittaa. Tietysti, hän sanoi ja kaappasi kädestäni puhelimen, johon olin juuri ehtinyt naputtaa hänen nimensä. Puhelin kävi hänen kädessään, pimeän auton takapenkillä, kymmenesosasekunnin, ja hän antoi sen takaisin kadotakseen porttikäytävään. Katselin ällistyneenä puhelintani. Tyttö oli painanut siihen joitain ehkä satunnaisia sormiin osuneita numeroita.

Tunsin kuinka suunnaton kipu nousi kengistäni kohti aivoja.

SEURAAVANA PÄIVÄNÄ tein kirjallisia töitäni Tallinnan kahviloissa, jotka ovat tyttöruohoisia, uskomattoman lohdullisia, miellyttävän pellavavillaisia niittyjä juuri tällaiseen työhön. En voinut pitää kenkiä jalassa, koska jalkani olivat turvoksissa, kummassakin kantapäässä peukalonpään kokoinen tulehtunut rakko. Kirosin, etten ollut ottanut mukaani varakenkiä. Tuskaani lisäsi se, etten tiennyt milloin uskaltaisin kokeilla nymfin antaman numeron toimivuutta.

Rohkaisin mieleni illan suussa ja kas tyttö, joka ilmeisesti huippupianistin motoriikallaan oli sittenkin onnistunut naputtamaan oikean numeron, vastasi. Sovimme tapaamisen illaksi johonkin ravintolaan jonka nimeä en oikein kuullut. Kun aika tuli, soitin uudelleen ja kysyin ravintolan nimeä. En saanut selvää ja puhelu katkesi.

Astuin taksiin ja soitin vielä kerran, nyt sain käsityksen sijainnista, mutta taustahälinän takia en millään erottanut mikä oli ravintolan nimi. Lopulta puhelimestani loppui akku. Menin paikan päälle ja kävelin koko arvelemani katuosuuden kahta puolta etsien oikeaa ravintolaa. En löytänyt. Pahat aavistukset siitä, kuinka kepeän leikkisät ja ilkikuriset nymfit vetävät Pania parrasta, täyttivät mieleni.

Turvonneet verisoseena olevat jalkani ilmaisivat kyvyttömyyttä jatkaa etsintöjä. Oli pakko luovuttaa ja ottaa taksi hotellille. Olin erittäin alla päin. Jalkani olivat tulessa. Soitin tytölle ja ilmaisin tilani. Hän kehotti minua soittamaan seuraavana päivänä.

YÖLLÄ HERÄSIN HÄTKÄHTÄEN siihen, että sänkyni vieressä seisoi punatukkainen tyttö. Ei tuntemani vaan aivan toinen. Mitä etsit, kysyin. Tyttöä nimeltä Sandra, hän vastasi. Ei täällä ole ketään sen nimistä tyttöä, vastasin. Laitoin takaisin makuulle. Jonkin ajan kuluttua säpsähdin miettimään mitä tämä tyttö oikeastaan teki huoneessani. Tarkistin kännykkäni, laptopini, rahani housun taskussa.

Aamulla, hyvän yöunen jälkeen mietin, voisinko matkata terminaaliin sukkasillani. Kenkien vetäminen tulehtuneisiin jalkoihin hirvitti. Huoneesta lähtiessäni huomasin lompakkoni kadonneen. Kirottu unityttö!

Aloin vähitellen tajuta millainen sunnuntaipäivä olisi edessä. Pitäisi kuolettaa kortit, tehdä rikosilmoitus ja hankkia konsulaatista väliaikainen passi, säntäillä ympäri vierasta kaupunkia näissä kammottavan puristavissa, siroissa, kauniissa, katseen kääntävissä kidutusvälineissä. Rahaa on taskussa vain paluulippuun, ei taksiajeluun.

SEURAAVAT VIISI TUNTIA kävelin hitaasti, vaaksanmittaisin askelin, kammottava kuolemantuska kasvoillani, ympäri Tallinnaa. Ihmiset pysähtyivät edessäni ja kääntyivät katsomaan perääni. Ruoskin itseäni eteenpäin säälittä. Huomasin kuinka oikean kengän kantapäästä vaalea, hohtava, ihmisten huomiota sairaalloisesti puoleensavetävä nahka alkoi muuttua punertavaksi. Veri louskui kengässä, mutta konsulaattiin ei voi mennä paljain jaloin kahdenkymmenen asteen pakkasessa.

Valokuva, joka tuossa tilassa Suomen konsulaatissa otettiin, on nyt muistona laatikossani. Siinä on dokumentoituna Tallinnassa ryöstetty mieshenkilö, joka odottaa nöyränä sitä, että hänen asiansa hoidettaisiin nopeasti ja hänet lähetettäisiin takaisin Suomeen. Lohduton näky, jota ei lievitä se, että se oli kuulemma kolmas samanlainen sinä sunnuntaiaamuna.

Seitsemänsataa väliaikaista passia myönnetään vuodessa, kun katatoniseen tilaan itseään juonutta ja putipuhtaaksi ryöstettyä suomalaista miestä käsitellään ja lähetetään Tallinnasta, tuosta pitkäsääristen venäläisnymfien jumalkaupungista, takaisin kotiin.

Lisää kirjoittajan tekstejä on luettavissa osoitteessa http://kaymala.blogspot.com.

Sven Laakso

Kommentoi Facebookissa
Avatar
  • 9.9.2009