”Mikäli musiikin puolelta lähtisin analogiaa etsimään, olisi lehtenne kuin jazz-musiikki.”

Miehistä ja nyrkkivallasta

VOIMAN KOLUMNISTI Tommy Lindgren (Voima 10/04) on nielaissut koukkuineen muodikkaan ja vaikutusvaltaisen teorian naissukupuolesta “maailman neekerinä”, joka alistetun asemansa johdosta joutuu myös puolisoväkivallan kohteeksi. Tässä hän kulkee samoja latuja kuin Suomen Amnesty ja Naisasialiitto Unioni. Näin ajattelevia kehotan tutustumaan vaikkapa Usko-toivo-hakkaustutkimuksen (UTH) toisen vastaavan Minna Piispan kirjoitukseen tuoreessa Haaste-lehdessä tai saman kirjoituksen laajempaan versioon julkaisussa Violence against Women, (July 2002). Piispan tekstin mukaan kymmenesosa väkivaltaa kokeneista naisista (pari prosenttia naisista) elää klassisessa nyrkkivalta-suhteessa. Hän korostaa, etteivät patriarkaalisen yhteiskunnan käsitteet sovellu täkäläisiin oloihin.

Voi suositella myös käymään läpi Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen viisi turvallisuustutkimusta vuosilta 1980–2003. Niiden mukaan naisten kokema perheväkivalta on vähentynyt lähes puoleen ja vammautumiset niissä noin neljännekseen. Väkivaltakokemuksia oli 2003 tutkimuksessa noin kahdella prosentilla parisuhteessa elävistä naisista, noin 25 000 yksilöllä. Nämä olisivat suunnilleen pahoinpitelynä raastupatapauksia.

Lindgrenin mainitsema 90 000 on laskettu UTH:n yhteenveto-osan perusteella. Tutkimus toteaa, että yleisin väkivallan muoto tällöin on liikkumasta estäminen, seuraavaksi uhkailu ja kolmanneksi läimäisy. On epäselvää, kuinka monta näistä täyttäisi pahoinpitelyn tunnusmerkistön, mutta joka tapauksessa luku ei ole oikea kuvaamaan esimerkiksi lyömistä. Vastaavaa yhtä sensitiivistä tutkimusta miehille ei ole tehty. Tämän puutteen on todennut muun muassa UTH:n toinen vastaava tutkija Markku Heiskanen.

Tarvittaisiin myös tutkimusta parisuhdetasolla siitä dynamiikasta, joka johtaa väkivaltailmiöihin, on minulle korostanut Kauko Aromaa, keskeinen asiantuntija niin UTH:n kuin turvallisuustutkimusten takaa.

Tunnen välillä houkutusta ymmärtää Lindgreniä ja muita sukupuoltaan häpeäviä nuoria miehiä. Niin minunkin sukupolveni aikanaa teki. Vastassa oli sodankäyneitten miesten suoraviivainen vallankäyttö. Nyt eletään toista aikaa ja ryysyranta-juttujen aika saisi jo jäädä taa. Ehkä elämänkokemus valaisee tulevaisuudessa myös naisellista aggressiota ja vallankäyttöä.

Hannu T. Sepponen

Toimittaja, miesaktivisti, Tampere

_______________

Valitettava Yomango

LUIN YOMANGO-JUTUN (Voima 10/04) ja aloin kummastella, miten yksipuolisesti aihetta käsiteltiin. Varastelu poliittisena toimintana vaikuttaa näin äkkiseltään naurettavimmalta asialta jonka olen pitkään aikaan kuullut. Toisenlaisissa olosuhteissa, esimerkiksi todellisessa köyhyydessä suhtautuisin varasteluun eri tavalla. Jutussa olleiden henkilöiden kommenteista tulee minulle mieleen infantiilit kakarat, jotka vaativat omien halujensa tyydyttämistä toisten kustannuksella.

Yomango-toiminnassa on minusta epädemokraattisia piirteitä, joita itse pidän vähän valitettavina. Epäilisin että toiminta ei saa taakseen kovinkaan suuren ihmisjoukon kannatusta.

Olisin mielelläni lukenut haastateltujen henkilöiden ajatuksia jostain paremmasta ”systeemistä”. Siis vaihtoehdosta kapitalismille. Ja ajatuksia siitä miten suhtautua tilanteeseen jos suurin osa kansasta ei kannattaisikaan sellaista vaihtoehtoa. Jos aihetta olisi tarkasteltu vähän kriittisemmällä otteella, joka minusta kuuluu toimittajan työhön, olisi se ollut ainakin minun mielestäni huomattavasti mielenkiintoisempaa luettavaa.

Lari Lindholm

_______________

Tarrataide on kuin onkin töhryä

IHMETTELEN Voiman kritiikitöntä asennetta tarrailuun (Voima 09/04). En ota tässä kantaa siihen, ovatko tarrat taidetta. Se on oikeastaan epäolennaista tässä yhteydessä, koska problematiikka on tarrojen luvattomuudessa, ei taiteellisessa sisällössä. Älyttömin lause tulee taidekriitikko Erkki Pirtolan suusta: ”Poliisia pitäisi kouluttaa taiteesta, ja tarra tärkeänä taidemuotona pitäisi osata erottaa ilkivallasta.” Pirtola ei kuitenkaan kerro, mitkä olisivat rautalangasta väännetyt, konkreettiset kriteerit sille, mikä kulloinkin on taidetta.

Ovatpa tarrat sisällöltään taidetta tai eivät, en ollenkaan allekirjoita artikkelin rivienvälistä oletusta, että kaikki haluaisivat tarroja katsoa, koska ne ovat niin taiteellisia. Minun mielestäni tarrat ovat töhryjä ja luovat sotkuista, epäviihtyisää tunnetta. Katson paljon mieluummin sileää, harmaata muuntajakaappia, tai jopa artikkelin kuvan tarroista puhdistettua.

Minusta on aivan selvää, että tarrailussa kuten tagien maalaamisessakin kyse on ensisijaisesti reviirin merkitsemisestä. Sen myöntää tarrailija Pete itsekin: ”Tarroittelu on yritys ottaa kaupunki takaisin pala palalta.”

Puheet poliittisesta protestista ja kritiikistä vallitsevaa yhteiskuntaa kohtaan ovat vain yritys keksiä fiksummalta kuulostava syy harrastukselle, jonka perimmäinen tarkoitus on viestiä kamuille ja potentiaalisille sänkykumppaneille, että tämä heppu on kingi, koska hänellä on eniten tarroja näkyvillä.

Jos minä, taidekoulutusta saamaton länsihelsinkiläinen perheenäiti alkaisin merkitä reittini töistä päiväkotiin ja lähikauppaan liimaamalla tarroja kaikkialle, missä liikun, en ymmärrä, mikä tekisi siitä taidetta. Se ei olisi taidetta, vaikka kritisoisinkin päiväkotien henkilöstöpulaa tarroillani.

On totta, että mainokset sekä kuvana että äänenä täyttävät lupaa kysymättä kaupunkikuvan ja ihmisten tajunnan. Se on ärsyttävää, mutta ratkaisu ei minusta todellakaan ole täyttää niitä pieniä tyhjäksi jääneitä pintoja vielä tarroilla.

Laura Seppä

Perheenäiti, Helsinki

_______________

Lukuelämys kuin puhelinluettelo

OLEN JO MUUTAMAN vuoden ajan aktiivisesti seurannut lehteänne ja olen iloisesti yllättynyt lehtenne kehityksestä. Voisin jopa väittää, että lehtenne asenne on hieman ”aikuistunut”. ”Hampun kotikasvatusopas” ja ”Näin kakutat poliisia” -tyyliset jutut ovat onneksi saaneet väistyä asiapitoisempien artikkeleiden tieltä. Tämän kehityksen myötä lehteänne jo saattaa ilman kasvojen menetyksen uhkaa lukea hieman vanhempikin henkilö, jonka identiteetin peruskulmakivenä eivät enää toimi hennatatuoinnit, lävistykset ja pakonomainen vanhempien edustamaa keskiluokkaista elämänrytmiä vastaan kapinoiminen.

Valitettavasti lehteänne vaivaa edelleen eksklusiivisuus. Pyrkimyksenänne ei aidosti tunnu olevan tavallisen tallaajan vakuuttaminen ideologianne (lue: maailmanparannus) tärkeydestä, jonka tärkeyttä ei tietenkään voi kieltää kuin kovaksi keitetty kokoomuslainen (lue: Pia-Noora Kauppi). Mikäli musiikin puolelta lähtisin analogiaa etsimään, olisi lehtenne kuin jazz-musiikki. Jazz-musiikkiahan ei tunnetusti ole suunnattu suurelle yleisölle, vaan kyseessä on musiikinlaji, jota akateemiset muusikot esittävät muille akateemisille muusikoille.

Käytännössä tämä ilmenee siten, että asiapitoiset pitkät artikkelinne ovat liiankin asiapitoisia. Efektiä voisin kursailematta verrata puhelinluettelon lukemisesta saatavaan lukuelämykseen. Hyvä journalismi ei välttämättä tarkoita pelkän kuivan asiatiedon tiskiin lataamista, vaan hyvä journalisti voi esittää asiatiedon helposti sulatettavassa paketissa, sortumatta populismiin.

Vaikka kapitalistisen ajatusmaailman vastustaminen kuuluukin doktriinienne peruslähtökohtiin, voisitte kyseessä olevasta ajatusrakennelmasta kuitenkin lainata markkinahenkisyysnimisen elementin. Olkoon tästä lähtien tavoitteenanne markkinoida ideologiaanne meille, jotka olisimme kyllä valmiita pelastamaan välittömästi maailman, jos sen vain onnistuisi tekemään kahvikupin äärestä, mieluiten nostamatta persettä sohvatyynyjen välistä.

Tuomas Välimäki FM, Helsinki

_______________

Voiman sivuilla saa käydä keskustelua. Lähettäkää vastineita, valituksia ja kehuja osoitteeseen Voima/Lukijaposti, Hämeentie 48, 00500 Helsinki tai sähköpostilla voima@voima.fi. Toimitus lyhentää lukijapostia kysymättä. Kirjoittakaa mieluusti omalla nimellä ja liittäkää mukaan yhteystietonne.

Voima