Häät ja hautapaikka

Lukuaika: 2 minuuttia

Häät ja hautapaikka

Sananvalta: Parin vuoden takainen kesärenkutus ”Hei me mennään naimisiin” on palannut vainoamaan minua.

Parin vuoden takainen kesärenkutus ”Hei me mennään naimisiin” on palannut vainoamaan minua. Niin, muistatteko: viikon päästä lauantaina ja ollaan yhdessä yhdessä aina. Syytän toistuvista painajaisistani kappaletta ja erityisesti naislaulajan naimisiinmenon autuudesta kirkastunutta ääntä.

Näissä kauhukuvissa joudun naimisiin. Nimenomaan joudun. Joskus huomaan jo tahdottuani, että kumppanina onkin joku entinen poikakaveri eikä nykyinen kihlattu. Näin tapahtuu vasta kun avioliitto on jo pantu toimintaan, hääyö vietetty ja samppanjat juotu. Tällöin ”yhdessä yhdessä aina” saa tajun karkaamaan.

Tai sitten mies on se mikä pitääkin, mutta mikään muu ei. Joku on kyninyt tukkani ja värjännyt lokinpaskan väriseksi, ei ole vaatteita, kakkua, bändiä eikä yleensä edes jatkopaikkaa. Tai sitten pahin painajaiseni: seurakuntakoti kahvituksineen. Häätkin on joku järjestänyt kirkkoon ja viimeistään alttarilla joudun kakaisemaan: ”Mutta kun en enää ole jäsen.”

Tästä se riemu repeää pohjalaisen suvun keskuudessa. Usein olen jo kerran karannut paikalta, eikä oikein hyvältä näytä nytkään. Samainen suku kohisee penkeissä arvuutellen, että onnistuuko tyttö tällä kertaa vai pitääkö taas hävetä, ja pitikö tuollaiselle jumalattomalle vielä se kahvikuppisarjakin ostaa.

Jos mentäisiin hääluritusta syvemmälle, paljastuisi, että lapsena en tainnut koskaan leikkiä häitä enkä nuorena haaveillut niistä. Ei mitään sen kummempaa syytä, oli vain mielenkiintoisempiakin juttuja. Kun minua sitten aikuisiällä kosittiin, jouduin täydelliseen paniikkiin.

Kerran jopa tavallaan suostuin kun en ahdistukseltani pystynyt sanomaan sanaakaan. Leivoin koko seuraavan päivän pullia, etten olisi joutunut pitämään sormusta sormessa. Siinä kahdeksannen pellillisen kohdalla sulhanen tajusi, että nyt ei kaikki ihan natsaa.

Mutta aion silti syyttää kaikesta tuota ”naimisiinmeno on naisenelämäni täyttymys” -rallatusta. Siksi että voin. Siksi että se ärsyttää minua. Ja siksi että olen kolmekymppinen naimaton nainen ja elän aikana, jolloin perinteet ovat taas tulleet kunniaan (tietysti tarkasti valitut sellaiset), valkopukuinen morsio kohotettu palvonnan kohteeksi lukuisten häämessujen mainoskuvissa.

Koska ääneni ei värise hekumasta häistä puhuttaessa, luulisi että jokin aika sitten ilmestynyt kappale ”Perutaan häät” saisi minut riemun partaalle. Mutta ei. Taas rallatetaan ja nyt mukaan on ilmestynyt yhteisen hautapaikan peruminen. Niin mikä yhteinen hautapaikka? Pitäisikö sellainenkin hankkia?

Lyödäänkö naimisiinmentäessä lukkoon myös tuonpuoleinen vierekkäin makaaminen?

Isä ei valitettavasti pääse saattamaan esikoistaan kirkonkäytävää pitkin, ei luovuttamaan toiselle. Ei tule viattomanvalkoista mekkoa, ei papin aamenta eikä yhteisrukouksien ässien suhinaa. Niissä häissä eivät soi viulut, eivät virret, ei yksin- eikä yhteislaulu.

Morsiuspari ei saavu jatkopaikalle kukin koristelluin hevosrattain eikä jaloissa pyöri jonkun sukulaisen suloisiksi puettuja pellavapäitä. Korkokenkiä ei kannata naisten laittaa, koska tapahtumapaikkana on satavuotiaan maatalomme piha, ja miehet saavat luvallisesti löysäillä vaatetustaan.

Lahjaksi ei ainuttakaan astiasarjaa, mutta mankeli mielellään, kiitos. Kuka tahansa saa pitää puheen ja niin monta kertaa kuin sielu sietää, ja runoilijat lausua runojaan, kunhan eivät repeä metaforiin.

Ei siis viikon päästä lauantaina, mutta jonain päivänä kyllä. Luultavasti. Naitua naista ei minusta silti tule. Minä olen rakkaani naiva.

Marjo Isopahkala, marjo.isopahkala@auriamail.net

  • 9.9.2009