Ex-päätoimittaja ampui Mummoa

Lukuaika: 9 minuuttia

Ex-päätoimittaja ampui Mummoa

Hymyn entinen päätoimittaja kaataa likaämpärin ja kertoo kohulehden sisäisestä taistelusta. Katso kuvat!

On joulukuu vuonna 2010. Seuraan työhuoneestani, kuinka ulkona Kronqvistinkujalla satelee hiljalleen lunta.

Olen lähettänyt Journalistiliiton edunvalvontajohtajalle Petri Savolaiselle kaksi sähköpostiviestiä, joihin hän ei vastaa.

Hän ei ole vastannut siitä huolimatta, että sovimme heinäkuussa tapaavamme vielä tämän vuoden puolella. Sitten voisimme jatkaa keskustelua siitä, miten Hymy-lehti kehittäisi yhteistyötään avustajiensa kanssa.

Vuoden loppuun on aikaa reilu viikko, ja lomat puskevat päälle. Näyttää siltä, että Savolainen haluaa vetäytyä tapaamisesta.

Mutta miksei hän kerro sitä minulle? Moukkamaista.

Palaan mielessäni viisi kuukautta ajassa taaksepäin palaveriin. Moukkamainen oli palaverikin.

Ulkona on läkähdyttävä helle, ja lämpöä neuvotteluhuoneessa Otavamedian toimitalon pohjakerroksessa riittää. Paikalla ovat itseni ja edunvalvontajohtaja Petri Savolaisen lisäksi joku nainen Journalistiliiton freeosastosta sekä oma esimieheni, julkaisujohtaja Tarja Hurme. Kutsun häntä Mummoksi.

Lisäksi huoneessa on vaitonainen nainen Otavamediasta, ehkä joku johtaja. En tiedä, mitä hän huoneessa tekee, sillä hän ei avaa suutaan koko palaverin aikaan. Ei tosin avaa freeosaston nainenkaan. He tarkkailevat.

Seuraavan reilun tunnin aikana äänessä ovat lähinnä minä ja Savolainen, vaikka kaikilla läsnä olevilla olisi nyt ainutlaatuinen mahdollisuus keskustella oikeista asioista niiden oikeilla nimillä.

Paitsi että kukaan tässä huoneessa ei tunnu tietävän, mitä ne oikeat asiat oikein ovat.

En tiedä minäkään.

Mitä helvettiä me tässä huoneessa oikein teemme?

”Lehteesi työskentelevät freelancerit ovat valittaneet liittoon, että heitä kohdellaan huonosti”, Savolainen sanoo.

”Ai jaa. Mistä oikein on kyse?” vastaan.

”Emme voi kertoa yksityiskohtia. Olemme lähettäneet lehteesi työskenteleville freelancereille kyselyn. Odottelemme tuloksia.”

No nyt valkenee. Viimeisten parin viikon aikana viisi Hymyyn kirjoittavaa yrittäjätoimittajaa ja -kuvaajaa on kääntänyt minulle kyseisen Journalistiliitolta saamansa kyselylomakkeen ja kysynyt, mistä on kyse.

”Selvä. Jos me aiomme keskustella tästä aiheesta, olisi pöytään ehkä saatava jotain konkreettista. Nimiä, tapahtumia, väärinkäytöksiä, jotain. Keskustelen niistä mielelläni.”

Saatan vaikuttaa kärsimättömältä, ja olenkin, sillä työt odottavat huoneessani.

”Yksityiskohtiin palaamme myöhemmin syksyllä, kun olemme saaneet freelancereiden vastaukset ja olemme tutkineet asiaa. Nyt en voi kertoa enempää”, Savolainen toistaa.

mainos

”No mistä haluat meidän nyt sitten keskustelevan?” kysyn.

Itse olen saanut tietää tapaamisesta vasta hetkeä aiemmin, kun olen sattunut vilkaisemaan digikalenteriani. Mummo on sopinut sen Journalistiliiton kanssa ohitseni.

Ohitseni toimiminen on hänen tapansa. Mummo pelkää hysteerisesti Journalistiliittoa, ja niin liiton porukka kuin Otavamedian toimittajakuntakin tietävät sen.

Liiton painostuksesta Mummo on palkannut Hymyyn keväällä kovapalkkaiseksi AD:ksi, art directoriksi, henkilön, joka on juuri valmistunut koulusta ja jonka työkokemus on olematon.

Todellisuudessa Hymy ei tarvinnut vakituista graafikkoa tai taittajaa, vaan työ olisi voitu ulkoistaa. Niin olisi syntynyt säästöjä ja joustavuutta.

On tässä talossa tosin sellaisiakin graafikkoja, jotka nyhertävät yhden taiton kanssa päiväkausia. Joku toinen tekee vastaavan työn parissa tunnissa. Kaikki ymmärtävät, että ero työn tuottavuudessa on jopa kymmenkertainen, mutta kukaan ei uskalla sanoa sitä ääneen. Jotkut ymmärtävät senkin, että epätasainen kuormitus syö toimitusten työmoraalia entisestään.

Esimakua Mummon ja ay-väen irvokkaasta yhteisrintamasta sain jo heti ensimmäisenä työpäivänäni vuoden 2009 kesällä. Kukaan ei ollut kertonut minulle etukäteen, millainen sotatilanne Hymyn pikkuruisessa toimituksessa oli päällä.

Naispuolinen työntekijä syytti edeltäjääni, kohta eläkkeelle jäävää päätoimittajaa, seksuaalisesta häirinnästä. Mummo tutki tapausta yhdessä pääluottamusmiehen kanssa. Päätoimittajaa kuulusteltiin. Kyse oli munkkipullasta, jota päätoimittaja oli erehtynyt vertaamaan kaskussaan naisen rintoihin.

Ilmiannon taustalla olivat toimituksen pitkään jatkuneet riidat lehden laadusta ja linjasta. Kinaa oli myös työajoista.

Pari kuukautta myöhemmin sama naistyöntekijä syytti minuakin seksuaalisesta häirinnästä. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun en suostunut hyväksymään hänen neljän tunnin päivittäisiä työmatkojaan työajaksi. Hän väitti, että olin lähettänyt hänelle törkeitä tekstiviestejä.

Sitten oli koko konkkaronkka minun kimpussani.

Mummo vaati minulta selitystä siitä, oliko seurapiirijulkkis Susanna Sievinen ottanut minulta ravintolan vessassa suihin. Hän perusti väitteen ilmiantoon. Jos en vastaisi, saisin potkut. Mummo ei suostunut kertomaan, kuka ilmiannon oli tehnyt, vaan vieritti vastuun omalle esimiehelleen. On sairasta oikeuden jakamista vaatia todisteita syytöksen kohteelta sen sijaan, että niitä vaadittaisiin valheellisen väitteen esittäjältä.

”Varo tuota naista”, edeltäjäni sanoi minulle. Hän puhui Mummosta. Oli jo liian myöhäistä. Ymmärsin, millaiseen surkeuteen olin lähtenyt mukaan.

Lopulta edunvalvontajohtaja Savolainen jatkaa palaveria: ”Onko Hymy pudottanut joidenkin avustajien palkkioita? Entä miten te korvaatte freelancereiden matkakuluja?”

”Joidenkin palkkiot ovat voineet hitusen ehkä pudota ja toisten nousta, mutta maksamme yhä keskimäärin enemmän kuin muut lehdet. Tiedän, sillä olen itse työskennellyt kymmenille suomalaisille ja muunkinmaalaisille lehdille”, vastaan.

”Tavoitteenamme on ollut yhdenmukaistaa palkkiotasoa. Emme maksa pärstäkertoimen mukaan emmekä sosiaalisin perustein. En maksa ekstraa, vaikka lapsi olisi sairas tai työt vähissä. Palkkion suuruus sovitaan aina ennen keikkaa. Kulut huomioidaan palkkiossa täysmääräisesti. Kenelläkään ei ole piikki auki, mutta kaikesta voidaan neuvotella. Reilua kaupankäyntiä.”

Jätän kertomatta sen, että käytännössä moni yrittäjätoimittaja laskuttaa matkakulut kaksi kertaa. Ensin hän velottaa ne toimeksiantajaltaan ja sen jälkeen panee kuitit ammatinharjoittamisesta aiheutuneisiin vähennyksiin verotuksessaan.

Savolainen tutkii papereitansa. On hiirenhiljaista. Kaikki hikoilevat. Esimieheni liikahtaa. Hän saattoi tunnistaa äänensävyssäni lievän ironian.

”Kustannusyhtiömme noudattaa freelance-strategiaamme, ja siitä pitää kiinni Hymykin. Haluamme olla reilu yhteistyökumppani freelancereille”, hän julistaa.

Tuo pitää osin paikkansa. Sitä esimieheni ei kerro, että kaikkia lehtiä on vaadittu puristamaan toimitusbudjettejaan pienemmiksi. Tieto on jo levinnyt talon ulkopuolelle. Päätoimittajan vastuulla on toteuttaa leikkaukset päättämällään tavalla.

mainos

Talon johto on myös pyytänyt päätoimittajia pisteyttämään käyttämänsä freelancerit. Pisteytystaulukko on kaikkien päätoimittajien nähtävissä, ja tarkoitus on, että talon lehdet keskittävät yrittäjätoimittajilta ja -kuvaajilta tekemiään ostoja vain korkean pistemäärän saaneille. Eli tilataan työtä harvemmilta mutta enemmän. Pidän pisteytysjärjestelmää erinomaisena.

Savolainen jatkaa: ”Sitten on tapahtunut kuulemma sellaista, että juttu on jäänyt kokonaan julkaisematta tai on seissyt julkaisematta tosi kauan.”

Naurahdan. Pitäisi tietysti vastata, että mitä se kuule sinulle kuuluu, päättääkö Hymy julkaista jonkin jutun ja millä aikataululla.

Voisin luetella pitkän litanian suomalaisia lehtiä, jotka jättävät tilattuja juttuja kokonaan julkaisematta milloin mistäkin syystä. Useimmat lehdistä pyrkivät jättämään julkaisematta jättämänsä jutut maksamatta.

Olen itse aikoinaan käynyt oikeutta kustantajaa vastaan, joka yritti kusettaa juttupalkkioissa. Se oli nopea oikeudenkäynti, enkä tarvinnut siihen mitään ammattiliittoa. Vuosia myöhemmin sama kustantaja tarjosi minulle päätoimittajan pestiä. En ottanut sitä vastaan.

Suurin osa Hymyn avustajiltaan saamasta juttumateriaalista on erittäin heikkotasoista. Sen käsittely vie aikaa eikä aina onnistu ollenkaan.

Usein avustajien epäonnistumiset ovat niin eeppisiä, ettei niitä voi heti uskoa todeksi.

Erään kirjoittajan kanssa sovin jutusta, jossa hän tekee pimeitä töitä Seinäjoella. Hän itse tarjosi aihetta ja sanoi tietävänsä, että Seinäjoella on paljon hämärätyön tarjoajia esimerkiksi baareissa, pizzerioissa ja siivoushommissa. Sovimme, että artikkeliin tulee kuvaukset kolmesta eri tilanteesta, jossa hänelle tarjotaan ja hän ottaa vastaan pimeätä työtä.

Pitkän käestämisen ja monen paukkuneen deadlinen jälkeen saan lopulta käsiini ”artikkelin”, jossa tämä toimittaja istuu pubissa Seinäjoella ja luulee kuulevansa, kuinka henkilökunta puhuu pimeästä työstä.

Tarjosin kirjoittajalle mahdollisuutta tehdä juttu uudestaan. Hän oli käärmeissään, koska en suostunut maksamaan saamastani räpellyksestä koko sovittua juttupalkkiota vaan ainoastaan toteutuneet matkakulut, jotka tosin olivat yläkanttiin.

Kukaan tuskin voi uskoa, kuinka paljon käytän aikaa uusien kirjoittajien ja kuvaajien etsimiseen.

Olen kyllästynyt kuvaajiin, jotka laskuttavat yhden tai kahden julkaistun kuvan keikasta jopa 700–800 euroa. Joskus kuvat ovat sellaisia, joihin pystyisi kuka tahansa toimittaja pokkarikameralla: ei ideaa, ei mielikuvitusta, ei vaivannäköä.

Tavoitteeni on olla joka päivä yhteydessä vähintään yhteen uuteen mahdolliseen Hymyn avustajaan. Kyselen kollegoilta uusista kirjoittajista, ja etsin heitä internetistä. Olen plärännyt Journalistiliiton freelance-luettelon läpi tuhat kertaa.

Soitan, meilaan, pyydän, maanittelen, ruinaan, rukoilen – mutta tulokset ovat surkeita. Kirjoittajia, journalisteja, ei tunnu olevan missään, eikä ainakaan vapaalla jalalla. Ei etenkään sellaisia journalisteja, jotka ymmärtävät, mikä on uutinen. Tai deadline. Tai kainalojuttu. Tai faktaboksi. Tai faktojen tarkistus.

Kun saan vihiä lupaavasta kirjoittajasta ja otan häneen yhteyttä, hänet on jo napattu kuukausipalkkaiseksi johonkin lehteen tai hänellä ei ole aikaa tehdä lisätöitä. Hymyn maineellakin voi olla osansa asiaan.

Jokaisen media-ammattilaisen luulisi tietävän sen, että jos jotakuta syytetään tai epäillään artikkelissa jostakin, hänelle on annettava jutussa mahdollisuus puolustautua. Se on suoraselkäistä journalismia eikä mitään surkeata puskistahuutelua.

Se on myös tapa välttää oikeusjutut. Mikään muu ei halvaannuta pientä ja heiveröistä toimitusta niin paljon kuin pitkittyvät ja omasta hölmöydestä johtuvat oikeusprosessit.

Tilaan uusilta tekijöiltä paljon juttuja kokeeksi. Usein alle puolet jutuista ylipäätään valmistuu, ja nekin yleensä pitkän odottelun jälkeen.

Julkaisukelpoisia valmistuneista jutuista on ehkä yksi kymmenestä. Useimmat jutut muistuttavat sekavasti ja epäjohdonmukaisesti kirjoitettuja pr-tiedotteita. Näiden räpellysten rinnalla säilykepurkin sisällysluettelokin on journalismin juhlaa.

Tuntemattomalta avustajalta jutun tilaaminen on kuin yhden illan seksiä: aina toivoo, että tästä syntyisi pidempi suhde, mutta joka kerta joutuu pettymään. Lopputulos on vain hätäinen sähellys, ravistus ja paha mieli.

mainos

Faktavetoinen, huolellisesti ideoitu reppari, joka sisältää aitoja haastatteluja ja jolla on selkeä alku ja loppu, ja jossa on mukana sekä uutista että omaa näkemystä – sellaisia metsästän, aivan kuten kaikki päätoimittajat tässä maassa. Puolivillaisista ”elämänmakuisista” henkilöhaastatteluista lehdillä on runsaudenpulaa.

Kultakimpaleista ollaan valmiita maksamaan reilustikin. Panen vaikka lisää rahaa omasta pussistani, jos on tarvis.

Vielä jos hunajaa tirisyttävässä kirjoittajassa on ripaus aitoa yritteliäisyyttä, olen valmis vetämään itseni vaikka munistani hirteen, jos hän sitä vaatii käynnistääkseen yhteistyön.

Yritteliäisyyden ymmärtäminen tarkoittaa esimerkiksi sen tosiasian tunnustamista, että minkä tahansa mediatuotteen menestys on sen omissa käsissä. Tämä ei ole itsestään selvää etenkään niiden aikakauslehtien toimituksissa, joissa itketään jo vuosia sitten päättyneen kultakauden perään.

Ei siitä ole kovin kauaa, kun lehtiä ostettiin ja tilattiin, vaikka ne olisivat sisältäneet hätäisesti kokoon kyhättyä roskaa. Ja sitä ne usein sisälsivätkin.

Monen on vaikea uskoa, että sillä, minkälaista työnjälkeä tehdään, on suora yhteys lehden tulokseen – ja viime kädessä siihen, jatkuvatko työt ja palkanmaksu.

Jos lehti ei menesty, jotain on tehty päin persettä. Jos levikki ja lukijamäärät laskevat, on hälytyskellojen pauhattava korvakäytävissä. Lehti näivettyy ja kuolee, jos sen tavoitteena ei ole menestyä aina paremmin. Pelkkä asemien varmistelu tai viivytystaistelu johtaa aina tuhoon.

Avustajalle yritteliäisyys tarkoittaa myös sitä, että hän ymmärtää, että toimeksiantajan etu on aina myös oma etu. Jutun on oltava myyvä. Lohdullista on, että yhteiskunnallisesti tärkeimmät jutut, sensaatiot, ovat yleensä myös parhaiten myyviä.

Liian usein homma kaatuu toimittajilla jo yleissivistyksen puutteeseen. Päivälehdet korostavat aiheesta akateemisten opintojen merkitystä toimittajantyössä. Vaikkei yliopisto tee kenestäkään kirjoittajaa, se antaa valmiudet analysoida ja asettaa tapahtumia oikeisiin mittasuhteisiin ja historiallisiin jatkumoihin.

Akateemiset opinnot lisäävät palautteensietokykyä. Valtaosa toimittajista on äärettömän epävarmoja omasta osaamisestaan ja sen vuoksi herkkähipiäisiä kaikelle kritiikille ja uudistuksille. Se on päällimmäinen syy siihen, että pyrkimykset keskustella laadusta ja sen parantamisesta johtavat toimituksissa aina riitoihin, vihaan ja loputtomaan kyräilyyn.

Silloin toimittajat pakenevat kuin puput luovuuden taakse piiloon – siitä huolimatta, että lehtiliiketoiminnan logistisessa ketjussa eniten luovuutta esiintyy pääsääntöisesti sen loppupäässä, eli jalkaisin suoritettavassa jakelussa.

”Sinun on opittava sietämään keskinkertaisuutta”, Mummo toitottaa minulle usein.

Vastaan, että sitten tuloksetkin ovat enintään keskinkertaisia.

Sitten taas haukumme yhdessä toimittajia ja sitä, miten he tekevät työnsä huonosti, mutta kuinka Journalistiliitto suojelee heitä.

Mummon mukaan haukkuminen helpottaa.

Aamuisin töihin tullessani siivoan ensitöikseni työpöytäni Helsingin Sanomista, Suomen Kuvalehdistä ja Economisteista tai muista lehdistä, mitä sen päällä nyt sattuukaan lojumaan. Ettei vaan toimituksessa kukaan tunne itseään tyhmäksi tai pahoita mieltään. Niiden tilalle asettelen Seiskoja, iltapäivälehtiä ja joskus pornolehtiäkin. Seiskaa tosin pidän aidosti laadukkaana, kunnianhimoisesti toteutettuna uutislehtenä.

Mutta nyt takaisin hikiseen heinäkuiseen palaveriin.

Tämä on surkea, kerta kaikkiaan surkea tilanne. Minä tuskin olen ainoa, jonka tekee mieli kylmää lonkeroa. Voisimme mennä vastapäiseen ravintolaan. Minä voisin tarjota.

Voin kuvitella, ketkä Hymyn käyttämistä yrittäjätoimittajista ovat liitolle tehdyn valituksen taustalla: ne pari heikointa. Minulle he eivät ole uskaltaneet valittaa.

Paikannan mielessäni heistä erään. En suostunut siihen, että valokuvaaja tekisi sadan kilometrin mutkan noutaakseen hänet kotoa. Lupasin maksaa keikasta aiheutuvat matkat, mutta ne pitäisi tehdä bussilla tai junalla.

mainos

Hymyn käytössä on toki myös hyviä yrittäjätoimittajia – ja valokuvaajia. He eivät valita eivätkä kieroile, sillä heillä ei ole syytä eikä aikaa sellaiseen. Heillä on töitä usein niin paljon, että keikkajonoa riittää moneksi viikoksi. Se jono on merkki laadusta.

”Ei tästä taida tulla nyt mitään, kun sinulla ei taida olla antaa konkreettisia tapauksia, joista voisimme keskustella ja joiden pohjalta Hymy voisi kehittää yhteistyötä avustajiensa kanssa”, totean nyt.

Ja jatkan:

”Olen itse työskennellyt yrittäjätoimittajana melkein 20 vuotta, joten luulen tietäväni, miten työ toimii ja mikä sen ansaintamalli on. Lehtien ja viestimien tarjoamat keikkatyöt kasaantuvat yhä selvemmin yhä harvemmille tekijöille. Osa yrittäjätoimittajista ja -kuvaajista hukkuu töidensä alle ja joutuu sanomaan ei oota. He myös tienaavat erittäin hyvin. Toiset taas ovat heikkolahjaisempia tai kouluttamattomia eivätkä ymmärrä bisnestä. He ovat vaikeuksissa.”

Journalistiliiton edunvalvontajohtaja neuvottelupöydän toisella puolella nyökyttelee sanojeni tahdissa. Totta kai hän tietää totuuden. Näin se menee. Ei hän tyhmä ole.

Journalistiliiton pitäisi panna lisää paukkuja jäsentensä kouluttamiseen. ”Yrittämisen alkeet vasta-alkajalle” voisi olla osuva kurssin aihe.

”Vapaana kirjoittajana toimiminen on hienoa työtä. Arvostan sitä suuresti, ja olen varma, että vielä joku päivä elätän sillä työllä itsenikin”, julistan vielä.

En sano ääneen, että Journalistiliitto taitaa olla entistä epätoivoisempi. Ei kai se muuten lähettäisi työntekijöitään tuhlaamaan aikaansa ja tällaiseen keskiaikaista inkvisitiotuomioistuinta muistuttavaan tapahtumaan, jossa tuomio on pyritty julistamaan etukäteen, vaikkei todisteita ole.

Minulle, reilulle ja rehelliselle päätoimittajalle, on varattu alusta alkaen noidan rooli.

Noituudeksi tulkitaan varmaan sekin, miten kannattavasti pyöritän Hymyä. Jos saisin edes vähän tukea joltain suunnalta, kaksinkertaistaisin Hymyn tuloksen tänä vuonna.

Journalistiliiton epätoivon taustalla on tietenkin se fakta, että liiton vaikutusvalta ja talous ovat syöksykierteessä. Liitto on jäämässä ajan jalkoihin.

Yhä suurempi osa tiedotusvälineiden julkaisemasta materiaalista on muiden kuin Journalistiliiton jäsenten tuottamaa. Suuntaus voimistuu jatkuvasti. Samaan aikaan kustantamot karsivat journalistiensa eli liiton jäsenten määrää. Liittoa pommitetaan monella rintamalla, ja se yrittää hakea vaikutusvaltaa – ja rahaa – ainoasta mahdollisesta suunnasta, eli yrittäjätoimittajista ja -kuvaajista.

Friikuista.

Siitähän ei ole kauaa, kun Journalistiliitossa lähinnä nyrpistettiin nenää lehtien avustajaporukalle. Nyt heistä haetaan pelastusta, eikä keinoja näemmä kaihdeta.

Palaveri päättyy. Hymyillään ja toivotellaan hyviä kesälomia. Sovitaan, että liiton lakimies kerää konkreettista todistusaineistoa Hymyn väärinkäytöksistä lehden avustajia kohtaan, ja tähän aineistoon palataan vielä saman vuoden aikana.

Ei siis palattu.

Teksti on katkelma Sami Lotilan tulevasta kirjasta Hymy hyytyi.

_______________

Hymy-draamaa

Journalistiliiton edunvalvontajohtaja Petri Savolainen kiistää vetäytyneensä toisesta tapaamisesta. Hän sanoo, ettei koskaan saanutkaan Lotilan mainitsemia sähköposteja. ”Kuulostaa todella oudolta. Kävin sähköpostejani läpi tuolta ajalta, eikä minulle ole tullut yhtään viestiä Sami Lotilalta. Olisi hyvä nähdä viestit, joista hän puhuu.”

mainos

Lotila puolestaan sanoo, ettei hänellä ole viestejä tallella, sillä hän lähetti ne silloisesta työsähköpostistaan.

Savolainen ihmettelee Lotilan väitettä noitavainosta. Savolaisen mukaan kesäkuussa 2010 järjestetyn tapaamisen taustalla oli Otavamedian toimitusjohtajalle lähetetty vetoomus, jonka oli allekirjoittanut 13 Hymylle työskennellyttä freelanceria. Vetoomuksen allekirjoittaneet toimittajat olivat kokeneet, että Lotila vaati heitä tekemään juttuja heidän ammattietiikkansa vastaisesti.

Savolainen tyrmää myös Lotilan teorian siitä, että aikaisemmin freelancereille nenäänsä nyrpistänyt liitto kääntyi nurkkaan ahdistettuna hakemaan heiltä turvaa.

”Voin sanoa omasta kokemuksesta, että se ei pidä paikkaansa. Ennen nykyistä tehtävääni toimin 11 vuoden ajan Journalistiliitossa työehtomiehenä, ja erityisalueenani oli freelancereiden edunvalvonta. Jo vuonna 1999 laadittiin liiton ensimmäinen freelancer-strategia, jolla tehostettiin freelancereiden edunvalvontaa.”

Otavamedian julkaisujohtaja Tarja Hurme ei halua kommentoida Lotilan väitteitä. ”En käsittele yhtiön sisäisiä enkä etenkään sen yksittäisen työntekijän asioita julkisuudessa”, Hurme sanoo.

Sami Lotila sai potkut Hymystä vuoden 2011 maaliskuussa. Toimitus oli laatinut Lotilaa käsittelevän kirjelmän, joka toimitettiin Tarja Hurmeelle. Hurme luki Lotilalle kirjelmästä kaksi kohtaa. Ensimmäisen mukaan Lotila oli käskenyt alaisiaan tekemään töitä vapaa-ajalla. Toisen mukaan Lotila unohteli asioita.

Lotila haastoi Otavamedian oikeuteen perusteettomasta irtisanomisesta, ja viime kesänä oikeus määräsi Otavamedian maksamaan Lotilalle reilun 50 000 euron vahingonkorvaukset. Oikeuden mukaan irtisanominen ei ollut laiton, mutta Otavamedia olisi ollut velvollinen tarjoamaan Lotilalle korvaavan päällikkötason tehtävän konsernin sisältä.

Teemu Muhonen

Sami Lotila

  • 10.12.2012