En tahdo hoitojanne!

Lukuaika: 4 minuuttia

En tahdo hoitojanne!

Pakon käyttö mielenterveyshoidossa on arkaluontoinen keskustelunaihe.

Tahdosta riippumattomassa hoidossa rajoitetaan lääketieteellisin perustein potilaan perusoikeuksia niin rankasti, että hoidon tarpeen on aina perustuttava lakiin. Silti kysymys pakkohoidon oikeutuksesta jää kiusallisen avoimeksi. Suomi on toistaiseksi selvinnyt puhtain paperein esimerkiksi Euroopan kidutuksenvastaisen komitean tarkastuksista, eikä rajuja ihmisoikeusrikkomuksia ole käynyt ilmi.  Osa potilaista kokee kuitenkin pakkotoimenpiteet rangaistuksina eikä hoitona, vaikka hoitoahan pakkohoito on. Vai onko? 

Mitä tehdä kun lääkärit vetoavat mielenterveyslakiin oikeuttaakseen potilaan vapauden rajoittamisen, mutta potilas on eri mieltä? Ovatko laki ja lääketiede absoluutteja, joihin vetoamalla pakko voidaan oikeuttaa? Mielenterveyslain mukaan potilas voidaan määrätä tahdosta riippumattomaan hoitoon jos hän on mielisairas, vaaraksi itselleen tai muille, eivätkä muut mielenterveyspalvelut sovellu tai ole riittäviä.

Tätä lakia sovellettiin, kun 24-vuotias Antti Nuutinen määrättiin pakkohoitoon. Nuutinen vietti lähes kolme viikkoa psykiatrisen sairaalan suljetulla osastolla vahvasti lääkittynä vastoin tahtoaan. Lopulta hän karkasi.

Nyt Nuutinen voi hyvin, ilman lääkehoitoa tai terapiaa. Hän kertoo epäonnisesta tapahtumakulusta, joka johti mielisairaalaan.

Viime syksyyn asti Nuutisen elämä kulki kuin kenen tahansa muun ikätoverin. Sitten hän erosi tyttöystävästään ja masentui. Ystävät kehottivat häntä menemään päivystävälle psykiatrille. Sieltä Nuutinen sai lähetteen psykiatrisen sairaalan avo-osastolle. Osastolla Nuutinen joutui kärhämään miessairaanhoitajan kanssa, joka tarrasi häneen kiinni. Ahdistunut Nuutinen raivostui ja löi.

Jos tämä olisi tapahtunut missä tahansa muualla, teosta olisi seurannut yhden yön putkareissu ja pahoinpitelysyyte. Nyt kävi toisin. 

”Päälleni kävi kasa hoitajia, minut laitettiin käsirautoihin ja joku antoi minulle rauhoittavan piikin. En tiedä mitä ainetta se oli, mutta olin todella sekaisin ainakin kolme päivää tästä yhdestä annoksesta”, Nuutinen kertoo.

Nuutinen siirrettiin akuuteille psykoosipotilaille tarkoitetulle suljetulle osastolle eristykseen. 

”Muistikuvani näistä päivistä ovat heikot. En tiedä, montako päivää olin eristyksessä. Tila oli kuin juoppoputka. Tyhjä huone, jossa oli patja lattialla ja pönttö nurkassa. En edes muista, kävikö joku minua katsomassa.”

Jotta potilas voitaisiin määrätä pakkohoitoon tarvitaan kahden lääkärin päätös ja kolmen päivän tarkkailu. Nuutisen päätöksen allekirjoittivat osaston lääkäri ja sairaalan ylilääkäri, joka ei ollut nähnyt potilasta.

”Ylilääkäri teki päätöksen, joka perustui osastolääkärin kirjoittamiin papereihin. Lisäksi olin noina kolmena päivänä niin huumattu, etten ymmärrä mitä johtopäätöksiä käytöksestäni olisi tuona aikana voitu tehdä”, ihmettelee Nuutinen.

Potilaalla ei pakkohoidossa ole juurikaan tehokkaita keinoja vaikuttaa tilanteeseensa. Nuutinen on fiksu yliopisto-opiskelija, joka tiesi oikeutensa. Silti hän oli osastohoidossa täysin avuton. 

”Kun olin selvinnyt rauhoittavista lääkkeistä, ymmärsin vähitellen kuinka painajaismaisessa tilanteessa olin. Pakotin itseni käyttäytymään todella asiallisesti ja joustavasti, koska tiesin, että kaikkien sääntöjen rikkomisesta seurasi rangaistus. Söin minulle määrätyt lääkkeet ja tottelin kaikkia hoitajien käskyjä.”’

Pakkohoitopotilas ei tiedä hoidon loppumisen ajankohtaa. Päiviä rytmittävät lääkkeiden jakaminen, ruokailu ja television katselu.  Viikoittaisissa hoitokokouksissa osastolääkäri ja hoitajat miettivät pidetäänkö potilasta vielä osastolla vai onko tilanne muuttunut. 

Nuutinen sai kahden viikon päästä oikeuden käydä muutaman tunnin kävelyllä. Eräänä päivänä hän keräsi rohkeutta, otti repun selkäänsä ja karkasi Ruotsiin. Tänä päivänäkään hän ei tiedä, onko poliisi etsintäkuuluttanut hänet.

Nuutinen kertoo, että hoitoilmapiiri osastolla oli ystävällinen. Hänen mukaansa pakkohoitoinstituutio on rakenteellisesti ongelmallinen, eikä vika ole niinkään hoitajissa tai lääkäreissä.

”Suurin osa pakkohoitopotilaista oli aika tavanomaisen oloista väkeä. Lähinnä he olivat hyvin surullisia. Ja olihan siellä myös outoja tapauksia. Mutta onko oudot ja surulliset ihmiset pakko sulkea osastolle virikkeettömään ympäristöön? Ovatko he jonkinlainen uhka tavallisille ihmisille?”

Niin, ovatko he? Mielenterveyshoidon perinteisin kritiikki onkin, että psykiatria ihannoi ja samalla tuottaa tavallisuutta, jota se kutsuu terveydeksi. Tämän ajatuksen mukaan mielenterveyskoneisto luokittelee ihmiset eri diagnooseihin ja leimaa heidät samalla mieleltään sairaiksi. Samalla ihmiset alkavat toteuttaa heille ylhäältä päin annettuja sairausluokituksia. Kriittisemmät äänet sanovat jopa, että mielisairautta ei oikeastaan ole olemassa, on olemassa vain normaaliuteen sopeutumattomia ihmisiä. 

Tämä on historiallisesti tarkoittanut myös poliittisesti erilaisesti ajattelevia ihmisiä tai ihmisiä, joiden elämäntavat poikkeavat ”normaalista”. Esimerkiksi homot, vammaiset ja kommunistit on kaikki aikoinaan leimattu hulluiksi. Mielenterveyskeskustelu kantaa aina mukanaan tätä historiallista taakkaa.

mainos

Olisi helppo ajautua psykiatrian totaalikritiikkiin lääketieteellisten ja juridisten asiantuntijoiden hallitsemassa keskustelussa. Miten ihmisen mieli ja sen traumaattiset monimutkaisuudet voisivat olla verrattavissa nivelsairauksiin tai diabetekseen? Miksei keskustelussa näy se, että ihmisen mieli on aina sidottu yhteiskunnalliseen todellisuuteen? Eikö se, minkä miellämme mielen terveydeksi ja sairaudeksi, ole mitä suurimmassa määrin kontekstisidonnaista?

Mutta entä jos hoitokriittinen keskustelu johtaa siihen, että ihmiset eivät saa hoitoa jos he sitä tarvitsevat. Sillä hoitoa vaille jääminen on monen mielenterveyskuntoutujan arkea. Psykiatrinen kuntoutus on pitkälti sidottu tuottavuuden ajatukseen. Kela myöntää terapiaa vain henkilöille, joilla on edellytyksiä palata työelämään. Ne, joilla ei ole enää mahdollisuutta selviytyä tälle tasolle, saavat pärjätä miten jaksavat. Paitsi tietysti ne, jotka eivät pärjää ilman sairaalahoitoa.

”En usko, että pakkohoito on aina väärä vaihtoehto”, toteaa Nuutinen. ”Mutta potilaan olisi saatava vaikuttaa hänestä tehtäviin päätöksiin. Nykyinen järjestelmä ruokkii ajatusta, jonka mukaan potilaan on helppo luovuttaa elämäänsä koskeva päätösvalta toisille, kun muutakaan mahdollisuutta ei ole. Miten tässä tilanteessa kukaan voisi edes ottaa elämää omiin käsiinsä?” 

Tästä terveystieteiden tohtori Lauri Kuosmanen on samaa mieltä. Hänen tuore väitöskirjansa käsittelee potilaiden kokemuksia pakkohoidosta. Kuosmanen kommentoi Nuutisen kertomusta. 

”Kertomus on tietysti hänen kokemuksensa ja sellaisenaan tosi. Se, ovatko asiat reaalimaailmassa menneet juuri noin, on sitten toinen kysymys. Kuulostaa kuitenkin siltä, että tehdyt hoitotoimenpiteet ovat olleet perusteltuja ja mielenterveyslain mukaisia. Toisaalta tapausta on mahdotonta kommentoida lukematta Nuutisen sairaskertomusta.”

Pakkohoitokeskustelua rasittaa yksittäistapauksista puhuttaessa se, että potilas maalailee kafkamaisen kertomuksen hoidosta eikä terveydenhuollon ammattilainen voi kommentoida vaitiolovelvollisuutensa vuoksi. Mutta toisaalta, miksi ”reaalimaailman tapahtumat” ovat merkittävämpiä kuin potilaan kokemukset? Eikö juuri potilaan kokemuksineen tulisi olla hoidon keskiössä?

”Kyllä”, Kuosmanen sanoo. Siksi hän tutki väitöskirjassaan juuri tahdonvastaisessa hoidossa olevien potilaiden mielipiteitä hoidostaan potilastyytyväisyyskyselyiden ja haastattelujen avulla. Suurin osa potilaista oli tyytyväisiä saamaansa hoitoon. Tyytymättömimpiä potilaat olivat hoidossa käytettyihin tahdonvastaisiin toimenpiteisiin. Eniten vastustusta potilaissa herättivät pakkositeiden käyttö, eristyshuoneet, henkilökohtaisen omaisuuden takavarikoiminen ja kontaktien rajoittaminen ulkomaailmaan.

Hoito on epäonnistunut, kun pakkohoito ei tunnu potilaasta enää hoidolta vaan rangaistukselta. Kuosmanen muistuttaa, että asia ei kuitenkaan ole aivan yksinkertainen. ”Hoitamaton psykoosi on tutkimusten mukaan traumaattisempaa kuin pakkohoito.”

Pyyhkeitä Kuosmaselta saavat myös potilaan oikeusturvakysymykset: ”Kantelukoneisto on turhan monimutkainen ja oikeusprosessit kestävät liian kauan.”

Mutta miltä näyttää psykiatrian tulevaisuus? Onko myös jatkossa tahdon vastaista hoitoa? 

”On, mutta pakon käyttöä on vähennettävä”, Kuosmanen toteaa. ”Lisäksi tarvitaan kansalaiskeskustelua. Psykiatrisella hoidolla on jo nyt riittävästi työtä, ei varmasti kukaan mielenterveystyötä sairaalassa tekevä halua haalia lisää potilaita sairaaloihin. Kansalaiset itse haluavat siivota oudot ihmiset pois silmistä.” 

Akuliina Saarikoski

  • 9.9.2009