Ihmisen luonto: Luontokappaleista ihminen lienee ainoa, joka potee eksistentiaalista ahdistusta.
Venäläiset taiteilijat Vitali Komar ja Alex Melamid keksivät aikoinaan opettaa kodittomaksi jääneitä intialaisia elefantteja maalaamaan tauluja. Teoksia myytiin turisteille ja norsuparoille voitiin ostaa ruokaa. Elikoille itselleen maalaaminen ei varmaankaan ollut taiteen tekemistä samalla tavalla kuin Komarille ja Melamidille. Heille kyse oli hankkeesta, jossa norsujen ruokkimisen ohella elefanttitaiteen keinoin tutkittiin ihmistaiteen rajoja.
Ihmisen lajiolemukseen kuuluu tulla traagisesti irrotetuksi välittömästä yhteydestä luontoon. Tämä tapahtuu käsitteellisen ajattelun kautta. Se tuottaa maailman välineellisen hallinnan mahdollisuutta ja sitä kautta turvallisuuden tuntua. Maailma avautuu ajatuskulkuna, jonka mukaan kaikelle on järjellinen selitys ja kaikki palautuu toisiinsa sopiviin hammasrattaisiin. Samalla sisäinen insinöörimme pyrkii tuottamaan maailmaan järjestystä ja johdonmukaisuutta enemmän kuin sitä on.
Luontokappaleista ihminen lienee ainoa, joka potee eksistentiaalista ahdistusta. Meitä vaivaa syvä kaipaus nähdä elämässämme muitakin merkityksiä kuin selvitä ja lisääntyä. Tätä kautta taiteen voi ymmärtää juuri sisäisen insinöörimme haastajana. Kyse on turvallisesta tavasta tutkiskella maailman pohjimmaista kaaosta ja etsiä kadotettua yhteyttä luonnon satunnaisuuteen.
Kun tämän päivän maailmassa välineellisyys, kaupallisuus ja tehokkuus alleviivaavat yhä syvemmälle tunkeutuvaa teknokraattista maailmantulkintaa, taiteen voisi nähdä itsessään aivan erityisen poliittisena projektina. Taide on silloin antiteesi teknokratialle, vastapari koko maailman tyhjentävälle tekniselle tarkoituksenmukaisuudelle.
Tosin taiteen tekemiseen liittyy siihenkin omaa vahvaa rationaalisuuden logiikkaa ja teknokratiaa. Ajatellaan, että taidetta pitäisi tehdä tietyillä menetelmillä ja että se kuuluu asettaa tietyllä tavalla esille.
Insituution alle tukehtuva taide menettää olennaisen olemuksensa. Esimerkiksi mediataiteen haastajuus näyttää kerran toisensa jälkeen hukkuvan hienon teknologian ja omilla merkityksillään jyräävien tavaramerkkien alle. Ympäristötaiteessa taas usein on pulmana, että teos muuttuukin suunnittelusysteemille alistetuksi koristeluksi. Tai luonnon keskellä se ei kykenekään edustamaan muuta kuin ulkopuolisuutta ja muuttuu sananmukaisesti roskaksi.
Toisaalta poliittinen taide lakkaa olemasta taidetta, jos se alistetaan politiikan rationaaliselle päätöksentekosysteemille eli politiikan teknokratialle.
Tosin poliittinen toiminta yleensä noudattaa melko alkeellisia biologisia tarkoituksia, kuten pärjäämiseen tai soidinmenohin liittyvää lauma- ja reviirikäyttäytymistä. Se on siis aivan eri puusta veistetty kuin arkiajattelun teknokraattinen äärifunktionalismi, jonka mukaan isot mutterit kuuluvat isoon purkkiin ja pienet pieneen. Tai jonka mukaan elefantit ovat luontokappaleita eivätkä voi tehdä taidetta.
Tuomas Rantanen
