Sananvalta: Joku jossain on päättänyt että syksyllä kuuluu opiskella uusia asioita, ns. kehittää itseään. Mikäs sen parempaa masennuksen torjuntaa kuin kokoontua kerran viikossa tankkaamaan kiinan kielen perusteita.
Taas ahdistellaan tavallista, laiskahkoa eläjää, ja ihan sallitusti vielä. Joku jossain on päättänyt että syksyllä kuuluu opiskella uusia asioita, ns. kehittää itseään. Mikäs sen parempaa masennuksen torjuntaa kuin kokoontua kerran viikossa tankkaamaan kiinan kielen perusteita.
”Ähää kuolema, enpäs ole ihan valmista kauraa vielä”, naureskelee kuorolaulua tapaileva ihminen. Parin saviruukun pyöräyttäminen voi lisätä kummasti elinaikaa. Tai ainakin elämänlaatua: tulee harjoiteltua sosiaalisia taitoja kannustavassa ryhmässä, syntyy ikäpolvet ylittäviä ystävyyksiä ja niitä aina niin tarpeellisia kupposia. Lyhyesti: Minä pystyn, sinä pystyt, me pystymme.
Ja minä olen pystynyt. Siinä ovat menneet enemmän tai vähemmän sulavasti espanjan, italian ja turkin kielet; kilpatanssi, flamenco, kansantanhut, jazztanssi ja kontakti-improvisaatio; ikoninmaalaus, ölyjyvärimaalaus, ja kyllä, posliininmaalaus.
Aluksi ryöpsähtelevällä intohimolla ja luovuutta pursuten, maanisuudestakin voisi puhua. Sitten rauhallisemmin, hyötyaspektiin keskittyen. Viimein vähän vastahakoisesti, kun niin nyt vaan kuuluu tehdä. Vuosi toisensa jälkeen on ollut vaikeampaa etsiä itsestään luontaista afrikkalaista heimotanssijaa koulun jumppasalissa. (Juu, sitäkin on tullut tehtyä.) Nykyään kurssiesitteet lentävät saman tien roskiin. Harrastan takapuolen kasvattamista. Kyky se on sekin, ja sitä voi tehdä ihan itsekseen.
Mutta leppoisten kurssikehotusten jälkeen postiluukusta tipahtaa nivaskoja, joiden todellisuus on kaukana akvarellimaalauksesta. Jo otsikoissa sinun vihjaillaan olevan auttamattoman jälkeenjäänyt ja painostetaan ”varmistamaan kilpailukykysi ja päivittämään osaamisesi”. Sanoman mukaan elämä todellakin on kilpailu, ja tuolla se työttömyys ja loppuelämän kurjuus jo koputtelee ovelle, ja se että ihmisellä olisi jotain ”luontaisia kykyjä” on päiväkerhotätien sepittämää sontaa.
Välittömästi tuntuu, että henkitorvi kutistuu. Ja tämä sama tapahtuu joka saatanan syksy. En ole ammatillisilta kyvyiltäni mitään kuumaa kamaa, ”kuuminta hottia”, voi jesus. Runoilija, bingoemäntä, retkeilymajan hoitaja, laivasiivooja, maalari, puhelinhaastattelija, kalastusmuseon hoitaja, autonkuljettaja, lastenhoitaja, ja sama ranskaksi. (Prostituution ja pornofilmit olen jättänyt väliin. Tarjottu on.) Alkaisinko kilpailukykyiseksi runoilijaksi? Opettelisinko siivoamaan oksennukset nopeammin ja avaamaan paskapytyt näppärämmin? Panostaisinko kaikkeni pariisilaisten pikkupoikien kakkapyllyjen pyyhkimiseen?
Ahdistun, paniikki vyöryy ylitseni päivittäin. Pitäisi olla parempi ja sitten vielä parempi, eikä se lopu koskaan. Haluaisin olla kuin pikkusiskoni, joka aina hoiti kulloisetkin hommansa reippaalla otteella ilman jokapäiväistä henkilökohtaista draamaa. Jos asiakas valitti viinin laadusta, se käski juomaan enemmän. Jos maustesillit kaatuivat pitkin pöytiä, se päästeli muutamat antaumukselliset perseensudit, ja se siitä.
Tänä päivänä siskoni kuuluu parhaaseen johtoryhmään, kun taas minä maailman kaikista vaatimuksista uupuneena keskityn sukankutomiseen. Eipä silti, sukkia käyttävät monet. Ehkä alan vetää innostavia ja innovatiivisia sukankutomisterapiaryhmiä. Ehkä minusta tulee ryhmäni kilpailukykyinen ja osaava jäsen. Ja kun ensi syksynä sitä postia taas tulee, ehkä sanon reteesti kuin vain arvonsa tunteva ihminen voi, että ”hei, ei pysty kykeneen”, ja vippaan esitteet rennolla ranneliikkeellä sinne minne ne kuuluu.
Marjo Isopahkala
